Ankeus lisää ankeutta. Miksi nuorille opetetaan syrjäytyvän ja pahoinvoivan ihmisen rooli ja käytöstavat, jos se on niin "kauheaa"? Joutuuko jokainen nuori, joka odottaa omaa paikkaansa, keksimään itse elämän perustotuudet, kuten sen, että stereotyyppiset kuvitelmat ja hokemat omasta ja toisten elämästä eivät ole sama asia kuin todellisuus?

Olen 5-kymppinen. Kaikista lapsuuden ja nuoruuden vaikeuksista huolimatta olen onnistunut jollain tasolla elämään omannäköisen elämän. Teen sen, mihin voimat ja kyvyt riittävät. Toisinaan yritän liikaa ja epäonnistun, mutta pohjalla säilyy perusvaatimattomuus ja kiitollisuus siitä, että ylipäänsä saa olla hengissä ja kokea tätä maailmaa.

Kaiken avain on se, ettei suostu niihin valmiiksi ohjelmoituihin rooleihin, vaan itse tutkii, tarkkailee, ajattelee ja kokeilee. Esimerkiksi päihteiden käyttö ja ns. syrjäytyminen ovat vain rooleja, eivät todellista elämää. Kun lakkaa romantisoimasta omaa surkeuttaan, alkaa löytää omia päämääriä ja tehdä asioita niiden eteen. Itse tajusin sen ehkä liian myöhään ja edelleen ihmettelen, miten vieläkin nuoret joutuvat elämään samojen harhojen vallassa kuin 30 vuotta sitten.

Vanhempien tupakointi ja raivopäisyys tuhosivat sekä fyysistä että psyykkistä terveyttäni sen verran, että se on ollut este sekä työnsaannille että työssä pärjäämiselle. Luottotiedot voi saada takaisin, muttei "rikkeetöntä" sairaushistoriaa. Se on raivostuttavaa ja lamaannuttavaa, mutta katkeroituminen ei muuta sitä, mikä on jo peruuttamattomasti tapahtunut.

Nyt olen (toistaiseksi) töissä ja saan joka päivä siitä rangaistuksen. Passiivinen tupakointi, häirintä ja väkivallan pelko nakertavat terveyttä. Kiitos siitä kuuluu suurelta osin näille "pahoinvoiville" entisille ja nykyisille nuorille, jotka ilmeisesti katsovat oikeudekseen pistää vahinko kiertämään. En saa valittaa huorittelusta ja huonoista työoloista, koska minullehan maksetaan siitä palkkaa.

Näen päivittäin satoja ja tuhansia ihmisiä, joita ei nappaa. Arvatkaapa, ketä nappaa silloin kaikkein vähiten. Ankeus ja aggressiivisuus tarttuu. Jos meistä jokainen tekisi oman osansa tämän yhteiskunnan ilmapiirin eteen ja lakkaisi purkamasta ongelmiaan kanssaihmisiin, voisimme kaikki tervehtyä edes vähän. Lopettakaa se ankeuden oravanpyörässä kiukuttelu ja alkakaa suunnitella inhimillisempää tulevaisuutta. Ensimmäinen askel on myöntää, ettei täällä mitään supersankareita asu, miksi olla siis katkera siitä, ettei itse ole supersankari. Tosiasioiden myöntäminen sattuu vähän, mutta sekin menee ohi.

– etuoikeutettu orjanne (ei varmistettu)