Olen katsonut kaikki Kakolan jaksot ja mielestäni sarja on mitä mainioin herätyskeino nuorisollemme. Elämässä on kysymys valinnoista, niin hyvistä kuin huonoistakin. Ne valinnat ovat ihan jokapäiväisiä. Menenkö kouluun vai enkö mene? Teenkö annetut tehtävät vai jätän tekemättä? Hengailenko jossain tietyssä porukassa vai enkö hengaile? Juopottelenko vaiko jätän juomatta? Nämä jokapäiväiset valinnat tuntuvat siinä hetkessä varsin mitättömältä mutta todellisuudessa ne ovat jatkumo joka johtaa suuntaan tai toiseen.
Myös se että aloittaa vastuun elämästään tässä ja nyt, ei sitten kun olen täysi-ikäinen tms. pakoilua. Jättää sen "sitku, mutku" -asenteen ja määrittää itselleen tavoitteen, vaikka päivä kerrallaan.
Me kaikki tarvitsemme välittäviä ihmisiä ympärillemme se selvisi eilisessä (9.12) jaksossa kun mentorit kotiutettiin. Minua kosketti suuresti Saulin ja Flukin tuntema menetys. Tämähän tarkoittaa ettei sisin ole kylmennyt vaan rakkauden ja hyväksytyksi tulemisen tarve elää pojissa. He mielestäni kaipaavat pysyvää ihmistä lähelleen, jolle ei tarvitse esittää mitään, jolle kelpaa "vikoineen päivineen". Ihmisen joka ei hylkää vaikka olisi kuinka hankala.
Omassa elämässäni pysähdyn usein ajattelemaan omaa vanhemmuuttani. Olenko tarpeeksi läsnä? Kuuntelenko ja ymmärränkö jälkikasvuani? Pidänkö ohjaksia sopivasti tiukalla mutta kuitenkin antaen vastuuta myös heille itselleen? Osoitanko heille että he ovat elämäni valo? Osaanko ylipäätään kasvattaa omilla aivoillaan ajattelevia, omanarvonsatuntevia, tasapainoisia ja avoimia ihmisiä jotka vastoinkäymisiä kohdatessaan eivät luhistu vaan pystyvät selviytymään..? Toivottavasti, koska sehän on minun tärkein tehtäväni vanhempana.

– Äiskä (ei varmistettu)