Kakkonen kertoo

Kirkkaat valot, tummat varjot

Julkaistu torstaina 09.04.2009

Lähes 700000 teatterikatsojaa kerännyt Talvisota (1989) on yksi Suomen elokuvahistorian mittavimmista projekteista. Antti Tuurin romaaniin pohjautuvan elokuvan ohjasi nyttemmin jo edesmennyt Pekka Parikka. Parivaljakon yhteistyö alkoi jo 1970-luvun puolella.

- Tutustuimme niin, että Pekka etsi minut käsiinsä ja pyysi tv-sarjaa kirjoittamaan. Ideoin sitten sarjan Vanhempi veli, jonka jälkeen teimme useampiakin tv-juttuja yhdessä. Pekka oli silloin Mainos-tv:llä töissä, mutta hänen pitkäaikainen haaveensa oli päästä pitkiä elokuvia tekemään. Ensimmäinen elokuvaprojektimme oli Pohjanmaa. Yhteistyömme oli aina hyvin sopusointuista ja –suhtaista, Antti Tuuri kertoo.

Kakkosella paraikaa pyörivän, elokuvaversiota pidemmän Talvisota-sarjan tekninen laatu ei vastaa kaikkia nykypäivän standardeja. Ongelmat kuvan ja äänenlaadussa johtuvat siitä, että Talvisodasta on jäljellä vain yksi kopio, jonka ohjelmapäällikkö Olli Tola halusi joka tapauksessa esittää, koska suomalaiset hänen mukaansa sen ansaitsevat. Tuurilla itsellään ei ole Talvisodasta minkäänlaista kopiota, ja niinpä hänkin katsoi sarjan ensimmäisen osan viime viikolla tv:stä.

- Edellisen kerran näin Talvisodan muistaakseni 90-luvun alussa. Aion kyllä katsoa muutkin osat.

Suuressa maailmassa kirjailijat pääsevät varsin harvoin käsikirjoittamaan romaaneistaan tehtäviä filmatisointeja. Pekka Parikka piti sen sijaan itsestään selvänä, että nimenomaan Tuuri itse käsikirjoittaa Talvisodan.

- Pekka luotti minuun ja tiesi, että selviydyn annetusta työstä. Muista vaihtoehdoista ei ollut puhettakaan. Meidät molemmat on merkitty Talvisodan käsikirjoittajiksi, mutta yhdessä emme työtä tehneet vaan minä tein käsikirjoitus- ja Pekka kuvausversion. Kaikki repliikit ovat tekemiäni, ja kohtausten valintakin aika pitkälle. Joitakin kohtauksia Pekka laittoi elokuvaan itse, joitakin hän puolestaan tilasi minulta kuvausten aikana.

Talvisota-romaanin pohjana olivat sotaveteraanien haastattelut ja päiväkirjat. Vaikka romaanin henkilöt ja tapahtumat ovat pitkälti fiktiota, autenttinen taustamateriaali toi kirjaan vankkaa dokumentaarisuuden tuntua – jopa siinä määrin, että eräskin ruotsalainen arvostelija totesi Talvisodan olevan realistinen, koska Antti Tuuri on sotaveteraani.

- Talvisotaa suunnitellessani mietin pitkään, mitä kertomistekniikkaa käytän. 80-luvun alussa oli paljon sotakirjallisuutta, joka oli enemmänkin kuin poikien seikkailukertomuksia tyyliin meidän pojat Karjalan tyttöjä naurattamassa ja vaino venäläistä kurittamassa. Sellaiseen en halunnut lähteä. Sitten eräs kauhavalainen veteraani luki minulle kertomuksen haavoittumisestaan, ja vaikka en voinut käyttää siitä kuin pieniä yksityiskohtia, sain kertomuksesta nuotin kirjaa varten.

Marraskuussa Talvisodan alkamisesta tulee kuluneeksi 70 vuotta. Kysyn, mitä meidän pitäisi Antti Tuurin mielestä noista ajoista muistaa.

- Monenlaista muistamista varmasti on, mutta päällimmäisenä omassa mielessäni on tuntu siitä, kuinka merkillistä on että suomalaiset saivat pidettyä puolensa niin hyvin. Muutenhan meistä olisi väistämättä tullut osa suurta sosialistista Neuvostoliittoa ja historiamme olisi 50 vuoden ajalta kovin toisenlainen.

KOHTALONHETKIÄ

Antti Tuuri on käsitellyt useissa kirjoissaan kansakunnan kohtalonhetkiä. Enää ei sodita, mutta muunlaisia uhkia kyllä riittää.

- Yhä paisuva ahneus ja välinpitämättömyys kanssaihmisistä paistaa suomalaisessa yhteiskunnassa räikeästi. Vaikka ministerit puhuvat Talvisodan hengestä, siitä puhutaan lähinnä vain silloin kun metsiä pitäisi myydä puunjalostusyhtiöille. Toki maailman pitää mennä eteenpäin ja jokainen sukupolvi on erilainen, mutta toivoisin kyllä, että pelkkään itsekkyyteen liittyvä pyrkimys ei nousisi aivan päällimmäiseksi. Vielä nykyistä edellisellä sukupolvella on sentään jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Haastattelua Antti Tuurista on vaikea tehdä mainitsematta Islantia, jonka elämänmuotoon kirjailija on perehtynyt jo vuosikymmenten ajan. Onpa hänet palkittu Islannin haukan ritarikunnan ristilläkin.

- Islantilainen kirjailija Njördur Njardvik on todennut, että voisi asua vain kolmessa maassa – Islannissa, Irlannissa tai Suomessa – koska enää niissä on jäljellä sellaista perushulluutta, joka tekee elämän elämisen arvoiseksi.

Erityisen intohimon kohteena Tuurilla ovat olleet islantilaiset saagat, joita hän on suomentanutkin useita.

- Keskeinen Njálin saaga on itse asiassa ensimmäinen länsimaissa kirjoitettu romaani. Vaikka se kertoo paljolti tositapahtumista, tekijä on rakentanut tekstin romaanin muotoon sillä näkemyksellä, että kansakunnan täytyy päästä verikoston kierteestä eroon. Saagoja lähempänä Kalevalaa on islantilaisista kertomuksista puolestaan runoelma Edda, joka on islantilaisten näkijöiden kertomus maailman synnystä siinä missä Kalevala suomalaisten runonlaulajien.

Toinen Tuurille läheinen maa on Saksa.

- Minulla oli koulussa pitkä saksa ja vietin siellä myös kesiä. Saksalainen ihmistyyppi on ihan omanlaisensa, ja sekä poliittisena että taloudellisena voimana Saksa on tietysti ollut Euroopan keskeistä ydintä viimeiset 200 vuotta. Saksalainen kulttuuri on tarjonnut monenlaisia elämyksiä; ”missä valot ovat kirkkaat, siellä varjot ovat tummat”.

Antti Tuuri on koulutukseltaan diplomi-insinööri, joka ei ihan vastaa stereotyyppista ajatusta boheemina möhisevästä kirjailijasta. Tuurin mukaan koulutuksesta on silti ollut paljonkin hyötyä kirjailijan uralla.

- Luonnontieteellinen koulutus opetti ajattelemaan loogisesti ja etsimään materiaaleja tietokannoista. Insinöörintöissäkin olin pitkään, ja niissä sain elämänkokemusta, jota ei boheemielämästä löydä. Tai ainakin se oli toisenlaista. Kirjojahan voi kirjoittaa mistä tahansa, mutta minulle koulutus on antanut myös paljon aiheita.

ISLANTILAINEN KALAJUTTU

Islanti-intoilun lisäksi Antti Tuuri tunnetaan myös omistautuneena kalamiehenä, mutta tämänkertaisessa kalajutussa yhdistyvät molemmat.

- Ajoin kerran Islannissa valasvuonolla ja näin yhtäkkiä omakotitalon näköisen talon katolla parvekkeen, jolla seisoi joukko ihmisiä katselemassa jotakin. Kömmin mukaan ja näin rannalla joukon islantilaisia paloittelemassa 30-metristä valasta. Luut katkottiin höyrysahoilla ja lihat leikattiin viikatteen näköisillä työkaluilla. Ajattelin, että jos pyrkii saamaan aina ja aina isompia kaloja, päätyy tuohon ja siksi en ole isoja juurikaan kalastanut.

Toinen tarina liittyy YLEen.

- Kirjoitin 90-luvulla Tekniikan edistämissäätiön historiikin. Asiakirjoja tutkiessani löysin pöytäkirjan, jonka mukaan YLEn muinainen johtaja Sundström oli sanonut, että YLE ei aloita koskaan tv-lähetyksiä, koska Suomi on liian köyhä maa, jotta täällä voitaisiin tehdä ikinä kunnon tv-ohjelmia. Ensimmäisessä väitteessä Sundström oli tietysti oikeassa, mutta joskus herää epäilys, oliko hän tämän toisen asian suhteen oikeassa…

Taannoisessa kirjassaan Kuinka kirjoitan romaanin Antti Tuuri paljastaa, että kirjoittaessaan hänellä on tapana lukea ainoastaan Georges Simenonin Maigreteja ja vieläpä selkeän metodin mukaan: kaikki nelisenkymmentä Maigretia ovat samassa hyllyssä siten, että Tuuri ottaa vasemmalta kirjan ja siirtää sen luettuaan oikealle. Näin Maigretit on tullut käytyä läpi jo useaan otteeseen. Tapa on vallalla yhä.

- Tänä talvena on ollut sellaisia töitä, etten ole Maigreteja lueskellut, mutta viime vuonna kävin taas rivistöä läpi. Maigreteissa murha ei ole koskaan pääasia, vaan tunnelma.

Kuinka ollakaan, juuri Pekka Parikka ohjasi kansainvälisen Maigret-sarjan Suomeen sijoittuneen jakson vuona 1996. Tuurin mukaan tämä oli kuitenkin sattumaa.

- Käsittääkseni Pekka ei ollut mikään Maigret-mies, vaan pyyntö ohjaamiseen tuli ranskalaiselta tuottajalta. Pekkahan oli voittanut Ranskassa palkintoja Pohjanmaan jälkeen. Suomalaisessa Maigretissa esiintyi muuten Timo Torikka, joka selviytyi ranskaa taitavana näyttelijänä roolistaan hienosti.

Antti Tuuri on kirjoittanut kaikki romaaninsa mekaanisella kirjoituskoneella, jolle pyydän häntä pitämään lyhyen puolustuspuheen.

- Jos tietokone menee rikki, sitä ei pysty yleensä korjaamaan itse ja yleensä se menee rikki juuri silloin, kun apua ei saa. Mekaanisen koneen pystyy puolestaan korjaamaan klemmarilla ja nykyään hyvän koneen saa 10-20 eurolla. Yhdellä kirjoituskoneella voi kirjoittaa useita kirjoja, ja vaikka myynnit eivät olisi hirvittävän hyviä, ovat ne joka tapauksessa sen verran hyvä, että tuotos per panostus on mekaanisella parempi kuin tietokoneella, Tuuri tunnelmoi.

Tuurin ensimmäinen kirjoituskone oli itäsaksalainen Erika, jonka hänen vaimonsa sai ylioppilaslahjaksi.

- Kirjoitin Erikalla ainakin 15 kirjaa, mutta sitten tela meni niin lommoiseksi, että se olisi pitänyt hioa tai vaihtaa. Elettiin kuitenkin sitä aikaa, että pankit ja monet yritykset myivät pilkkahintaan kirjoituskoneita, joilla ei ollut kirjoitettu kuin muutama kuitti, joten ostin uusia.

Onko Erika sitten esillä arvoisellaan kunniapaikalla?

- Vaikka insinööri olenkin, ei minulle sentään ihan niin romanttista suhdetta koneisiin ole. Mutta kyllä Erika varmasti jossain nurkissa pyörii, Antti Tuuri nauraa.

Päivitys 1.3.2010: Talvisota-elokuva Kakkosella 13.3.2010 klo 22.05.

Teksti: Miika Jalonen / Kuvat: Pertti Nisonen/Otava, YLE Kuvapalvelu