Juttuarkisto

Voi änkeröinen mitä muistoja lastenohjelmista!

Julkaistu tiistaina 01.04.2014

Pyysimme helmikuun aikana lastenohjelmiin liittyviä muistoja pienellä kyselyllä. Arvoimme kaikkien vastanneiden kesken Pikku Kakkosen palapelin. Palkinnon saajan muisto liittyy Pelle Hermannin pelottavaan nenään.

Lastenohjelmiin liittyviä muistoja voi lähettää meille edelleen joko sähköpostilla tai kirjoittamalla suoraan Facebookiin.

Kylli-täti

Ainoa lastenohjelmiin liittyvä muistoni on Kylli-täti, jota katsoin alle 5-vuotiaana. Muistan tarkan iän sen vuoksi, että perheeni muutti ulkomaille, enkä enää nähnyt tätä pensselitätiä. Kylli-täti loihti sadun muutamin siveltimen vedoin paperille ja kertoi samalla tapahtumien kulusta. Aina välillä hän kurkkasi olkansa ylitse tarkistaakseen olenko vielä ruudun toisella puolella. Kun ohjelma päättyi, kävin äitini korurasialla ja lainasin sieltä ison sormuksen - vähän samanlaisen kuin Kylli-tädillä. Sitten matkin idoliani ja heiluttelin sormustani isossa kaaressa. Kylli-tädin sormus kilisi ihanasti.

Kylli-tätiä sain katsoa isän pomon luona, kun kotona ei ollut vielä TV:tä. Myöhemmin sitten katselin häntä jo kotonakin. Jaksoin ihmetellä hänen maalaustaitojaan, vain muutama veto siveltimellä ja kuva oli valmis.

Muistan Kylli-tädin kauniit piirrokset! Ne olivat upeita.

Kyllä Kylli-tädin tarinat ja piirrokset olivat niitä joita lapsena malttamattomina odotettiin ja jännitettiin.

Telkkarin alkuaikoina pienen pojan mieleen jäi Kylli-tädin vesiväripiirustukset ja tarinat.

Kylli-täti oli minulle telkkarista tuttu, kun pääsin mukaan Kylli-tädin pitämään piirustuskouluun hänen kotiateljeehensa 80-luvun alkupuolella. Isossa töölöläisasunnossa oli lähes luokkahuoneen kokoinen tila, jossa koulu pidettiin. Meitä istui yli kymmenen lasta piirtämässä pitkän pöydän ympärillä Kyllin ohjeiden mukaan. Erään kerran saatiin ohjeita vähän erikoisemmissa tunnelmissa: Kyllillä oli samaan aikaan varattuna akupunktiohoito. Me koululaiset piirsimme edelleen (muurin ympäröimää satukaupunkia) ja Kylli opasti, mutta tällä kertaa neulatyynynä. Kylli nimittäin makasi mahallaan omalla pulpetillaan meidän edessämme ylävartalo paljaana ja akupunkteeraaja pisteli häneen neuloja samalla kun opetus eteni. Tässäpä onkin myös ainut kokemukseni akupunktiosta. Itse en ole siihen koskaan turvautunut. Sen verran hämmentävä käsitys hommasta jäi. Kaiken kaikkiaan Kylli-tädin piirustuskoulu oli silti tosi mukava paikka!

Sirkuspelle Hermanni

Pelle Hermannin taikasauva oli kauhean pelottava.

Pelle Hermanni teki lähtemättömän vaikutuksen -80 luvun taitteessa. Se sai aina nauramaan ja jännittämään mitähän kivaa ja jännää tänä iltana pikku kakkosessa. Ihana ja kiltti Pelle Hermanni oli lasten ystävä.

Vanhemmat sisarukset huijasivat minua lapsena ja väittivät, ettei saa katsoa Pelle Hermanni -ohjelman alkutunnusta, jossa pelleltä putoaa nenä. He väittivät, että jos näen pellen nenän putoavan, niin silloin oma nenänikin irtoaa. Totta kai hyväuskoisena nielin tämän ja kiirehdin aina piiloon pöydän alle kun Pelle Hermanni alkoi. Vasta kun erään kerran en ehtinytkään piiloon tarpeeksi ajoissa, ja siitä huolimatta nenäni pysyi vielä päässäni, tajusin että minua oli vedetty nenästä.

Muut lastenohjelmat

Kun Heikko Peikko rikkoi lumettomassa Käpälämäen rinteessä uuden kelkkansa, oli mieli maassa pitkän aikaa ja taisi sitä muutama myötätunnon kyynelkin tirahtaa. Onneksi kekseliäisyys voitti ja mäkeäkin päästiin sitten lopulta laskemaan.

Nonarit! Akua ja kumppaneita odotettiin vesi kielellä aina torstaisin, ja tietysti Pekka Töpöhäntä. Sen katsomisen olen opettanut lapsillenikin. Siinä on hieno opetus!

Ehkä kaikista rakkain lapsuusajan televisiomuisto liittyy Tao Tao pandakarhuun. Muistan, että heräsin sunnuntaiaamuisin aina hyvissä ajoin television ääreen odottamaan sarjan alkamista. Muistan osan pandamuorin tarinoista vielä tänä päivänäkin.

Televisio ei kuulunut varhaislapsuuteeni, koska meille televisio tuli myöhään, 60-luvun jälkipuoliskolla. Mutta pääsin ennen omaa televisiota itse televisioon! Aleksanterin kansakouluun tuli lukuvuonna 1965-1966 jännittävää väkeä televisiosta ja järjesti meille koelaulutilaisuuden. Yksin piti laulaa raadin edessä, hui. Tulin valituksi ryhmään, joka pääsi esiintymään Petteri Pyörittäjä -ohjelmaan. Sitä tehtiin Tampereella Frenckellin studiolla. Petteri Pyörittäjää esitti iki-ihana Leo Lastumäki, joka jäi mieleeni kilttinä jättiläisenä. Lauloimme ohjelmassa Topeliuksen sanoittaman Kedonkukkien laulun: "Me kainoja ollaan ja pieniä vaan, mut luoja ei unhoita kukkiakaan. Hänen kenttänsä kirjoomme laaksot ja haat, ja viehkeiksi verhoomme vihreät maat". Mihin se liittyi tai mitä muuta suorassa ohjelmassa tapahtui, sitä en pysty muistamaan. Oli niin jännä paikka tv-studio valoineen ja kameroineen. Sen muistan, että meillä oli kukkakruunut päässä ja meille tarjottiin studiolla syötävää ja juotavaa. Minulle piti myös hankkia verokortti, sillä esiintymisestä maksettiin pieni palkkio.

Rakkain ja ihanin tv-muistoni on Rosvo Rudolf-animaatio. Ihailin tuota oikeudenmukaista mustapartaista miestä. Samaistuin täysin hänen pellavalettipäiseen rakkautensa kohteeseen! Vuosia myöhemmin löysin oman oikeudenmukaisen mustapartaisen mieheni. Kiitos Rosvo Rudolf –ohjelman jäi suuremmat hutivalinnat aikuisiällä kokematta!

Lasse Pöystin iltasatu oli aina hieno kokemus. Lassen tapa kertoa ja eläytyä oli jotain aivan omaa luokkaansa. Kaiholla kaipaan.

70-80-luvuilla Lasse Pöystin iltasatutarinat Pikku Kakkosessa! Elävänä on vieläkin mielessä ne kattilassa porisevat perunat, joista Lasse niin elävästi kertoi. Jännitti ja ilahdutti yhtä aikaa. Se oli turvallinen Lasse-setä telkkarissa.

Sor-sor-sormileikki alkaa” on jäänyt 80-luvun nassikkana mieleen. Luritus oli osa Pikku Kakkosessa nähtyä Sormileikki-nimistä lastenohjelmaa, josta muistan kuinka tomera täti (Eeva-Leena Sariola) soitti pianoa, lauloi ja teki käsillään kaikenlaista hassua. Voi näitä lapsuusmuistoja!

Muistan kuinka viikonloppuaamuisin katsoin Heikko Peikko –ohjelmaa. Hahmo kosketti tosi paljon. Se toi mieleeni hyvän ystäväni, ja taisinpa samaistua siihen itsekin. Peikko-parka, joka ei koskaan sovi mihinkään, ja aina kaikki menee päin helvettiä. Säälittävä otus, mutta söpö.

Lohikäärme Justus kiehtoi, vaikka en oikein saanut otetta aiheesta. Vasta aikuisena vastaukset aukesivat. Lapsena jännitti aivan valtavasti, kun lohikäärme sai viimein siivet. Olen kuopus itsekin.

Odotin televisiosta Muumien ensimmäistä jaksoa kuin kuuta nousevaa. Ihailin hahmojen kuvia tv-liitteestä. Eikä tarvinnut pettyä sarjan alkaessa! Myös Hinku ja Vinku olivat ainutlaatuisia ääniefekteineen ja juonineen, eikä niissä opettavaisuus päässyt pilaamaan katsomisen iloa. Niiden taidearvon ymmärsin vasta myöhemmin. Kylli-täti sai meidät neljä elohopean vilkasta lasta istumaan melkein hengittämättä kun kalvolle syntyi kuvia ja tarina kehittyi. Se oli maagista, inspiroivaa, enkä ole nähnyt vastaavaa missään muualla sen jälkeen.

Lapsuuteni ikimuistoisin sarja oli ehdottomasti Susikoira Roi. Onneksi sarja nauhoitettiin VHS:lle, jonka katselin niin monta kertaa, että videonauha kului kirjaimellisesti puhki.

Rosvo Rudolfia katsottiin viikonloppuaamuna mahallaan olohuoneen pöydän alla.

Nalle Luppakorva! Se laulu oli ihana. Sitä lauletaan edelleen omillekin lapsille. Ohjelmassa oli myös ihanan tavallisia tarinoita, mihin oli lapsena helppo samaistua.

Pikku kakkosen Pelle Hermanni, sekä Karvakuono Ransu. Piirretty Rosvo Rudolf, sekä Vaaleanpunainen pantteri olivat myös mieleisiä. Kaytöskukkanen oli vähän outo ja ehkä pelottavakin. Susikoira Roi nauhoitettiin vhs-kaseteille ja sitä katsoimme veljen kanssa paljon. Kun omat lapseni tulivat Roi-ikään, ostin sarjan DVD:n ja yhtä innoissaan olivat kaikki neljä lastani. Eivätkä vähiten siksi, että äiti osasi edelleen repliikit ulkoa.

Mitä sitten tapahtuu? Sen kuulette ensi kerralla. Piilomaan Pikku-Aasi päättyi usein tuohon repliikkiin, ja taas piti viikko odottaa seuraavaa jaksoa. Tarinan lukija osasi vangita äänellään ja ääneen sävyillään lapsen mielenkiinnon. Sarjan kuvathan olivat vain kirjan kuvia, eli kuvissa ei ollut liikettä. Vauhti ja vaaralliset tilanteet piti aistia lukijan äänestä ja antaa oman mielikuvituksen lentää.” Tarina ja lukija olivat niin loistavat, ettei muuta tarvittu!

Noita Nokinenä oli jännittävä ja hyvin esitetty kuunnelma, sitä kuunteli vielä isompanakin.

Olen niin vanhaa ikäpolvea, että lapsuudenkodissani ei ollut televisiota. Radiosta kuunnellut lasten kuunnelmat sykähdyttivät: esim. Noita Nokinenä ja lastenlaulut kuten Kolme pientä kissanpoikaa.

Rin Tin tin. Poika seikkaili ison saksan paimen koiran kanssa. Mieleen jäivät Noita Nokinenä, Hanna Harvahammas, Vilma Väkäleuka ja poliisikonstaapeli Karhu -kuunnelmat suurimpina juhlapyhinä.