Kakkonen kertoo

Dokumentaristi Itäranta

Julkaistu tiistaina 16.06.2009

Kakkosella nähdään kesän aikana Suomen kohtalon hetkiä –kokonaisuus, jonka kaikki yksitoista dokumenttia on ohjannut Tapani Itäranta. Marraskuusta 1965 YLEn palveluksessa työskennellyt Itäranta on todistanut tv-alan suurta murrosta aitiopaikalta.

- Kun aloin ohjata dokumentteja vuonna 1976, kaikki tehtiin vielä filmille studiolla tai ulkolähetysautolla. Prosessi oli sen verran eksoottinen, että kuvausten jälkeen piti odottaa negatiivin valmistumista pari päivää, jotta sai käsiinsä työkopion. Sitten ohjelma leikattiin pöydässä ja sen jälkeen odoteltiin taas jonkin aikaa valmista esityskopiota. Äänten kanssa oli tietysti sama juttu eli konkreettisen, käsissä pidettävän nauhan kanssa pelattiin.

Tiivistahtiseen tv-tuotantoon paremmin soveltuva video vakiinnutti asemansa 80-luvulla nopeasti, mutta siirtymä ei sujunut ongelmitta.

- Jotkut olivat varmoja siitä, että mennään vikaan jos luovutaan työtavasta, jonka kaikki osaavat. Toki alussa olikin hankaluuksia, kun videota ei vielä osattu valaista kunnolla ja esim. kasvot olivat 800 watin paisteessa pelkkää valkoista. Itse kuitenkin koin, että oli hienoa saada laitteita, joilla pystyi tekemään periaatteessa samat asiat kuin filmillä, mutta paljon nopeammin. Aluksi tietokoneita jopa pelättiin – ja osin aiheesta. Videoleikkauslaitteissakin oli niin vähän muistia, että materiaalia pystyi digitoimaan kerralla ehkä parikymmentä minuuttia ja ohjelman näki kokonaan vasta täysin valmiina.

Pitkän linjan yleläiset muistelevat joskus kaiholla vanhoja aikoja, jolloin Tohlopissakin saatettiin käydä joukolla uimassa kesken työpäivän ja muutenkin yhteisöllisyys oli kuulemma aivan toista luokkaa.

- Pitää paikkansa. Silloin ei ollut vielä kiirettä ja tehokkuutta, joita on YLEssäkin ajettu jo vuosikausia. Oli enemmän aikaa henkilökohtaisiin tapaamisiin ja vastaavaan, mutta toisaalta liika yhdessä pyöriminenkin hidastaa työntekoa eikä jossain vaiheessa tuo enää siihen lisäarvoa. Se oli kivaa silloin, mutta aikaansa täytyy seurata. Työkalut ja ajan tempo ovat nyt toisenlaiset.

Suomen kohtalon hetkiä –sarjaan kuuluu siis 11 dokumenttia vuosilta 1981-2008. Dokumentit ovat tekijän mukaan aikansa lapsia, joista osaa hän ei itsekään ole nähnyt vuosikausiin.

- Kovasti tosissani olen kuitenkin jokaista tehnyt. Suomi on kokenut monenlaisia vaiheita ja näissä dokumenteissa olen yrittänyt erilaisten tapahtumien ja henkilöiden kautta kelata itsenäisen kautemme vaiheita. On jännä penkoa ja miettiä, mistä mikäkin johtui.

Historiasta Itäranta kiinnostui jo aivan pienenä, sillä hänen isovanhempansa olivat paitsi maalaiskauppiaita, myös lehtiasiamiehiä. Kaupalla oli hyvät varastotilat, jonne suuri osa saapuneista lehdistä säilöttiin.

- Maalaiskylässä ei ollut talvi-iltoina kauheasti tekemistä, ja muistankin, että selasimme silloin viikkotolkulla Suomen kuvalehtiä, Seuroja ja muita sota-ajan lehtiä. Kiinnostus historiaan syntyi kuin itsestään vanhojen kuvien ja otsikoiden kautta. Minulla on vieläkin tallessa Suomen kuvalehden vuosikerta 1919.

Läheinen aikuisiän harrastuskin liittyy historiaan. ”Tapsa” on nimittäin innokas sukeltaja.

- Suomessahan historiaa voi harrastaa sukeltamalla hylkyihin. Aika kun menee hylkyyn, se on tavallaan kuin valmis museo. Viimeksi sukelsin 1915 uponneeseen Venäjän laivaston miinalaivaan. Koska kyseessä on sotalaiva, sukeltamiseen piti hankkia lupa Sotamuseolta.

Konkarin mukaan sotadokumentaristin tärkein ominaisuus on huolellisuus. Asianharrastajat ovat sen verran tarkkaa porukkaa, että ohjelmassa ei tarvitse olla kuin yksi virheellinen vuosiluku, niin puhelimet käyvät kuumina.

- Toki pitää olla myös hyvät suhteet arkistoihin, koska sieltä kaikki tiedot tulevat. Tv-ohjelman teko ei eroa muusta historian tutkimuksesta kuin siinä, että jos tunnin dokumentin käsikirjoitus on parikymmentä liuskaa, tutkija saattaa kirjoittaa samasta aiheesta 400 sivua. Eli tv:ssä ei ehdi paljon tiedettä tehdä.

Tapani Itäranta teki ensimmäiset dokumenttinsa aikana, jolloin Neuvostoliitto oli vielä olemassa. Tämä loi väistämättä jännitettä työhön – etenkin kun aiheet käsittelivät sotaa.

- Puolustusvoimien arkistossa saattoi vaikkapa törmätä siihen, että sota-ajan katsaukseen ei löytynytkään ääntä. Silloin asia harmitti, mutta Neuvostoliiton painostus oli ollut vielä 70-luvulla sen verran voimakasta, että eihän suhtautuminen mitenkään ihmeellistä ollut. On ymmärrettävää, että Puolustusvoimat ei halunnut saattaa itseään tai valtiota epämiellyttävään valoon.

Varovaisuutta saattoi esiintyä omassakin työyhteisössä, mutta siitä oli mahdollista selviytyä sinnikkyydellä tai peräti hieman puijaten.

- 16. kesäkuuta nähtävä Panttipataljoona kertoo suomalaisista SS-vapaaehtoisista. Taannoinen esimieheni oli jyrkästi ohjelmaa vastaan. Nyt voin kuitenkin jo tunnustaa, että aloin silti tehdä haastatteluja ja sitten menin uudestaan sanomaan, että ohjelma on jo työn alla ja eikö se kannattaisi tehdä loppuun asti. Eikä siitä ollut mitään seuraamuksia – ei esimiehelle eikä Suomelle.

- Vaikeimpien aiheiden osalta saattoi tulla isokin osa haastattelupyynnöistä takaisin. Vielä 80-luvun alussa ei haluttu puhua esim. jatkosodan syttymisestä reilusti. Kyseessä ei välttämättä ollut itsesensuuri vaan se, että monet suomalaiset upseerit olivat olleet yhteistyössä saksalaisten kanssa jo paljon ennen jatkosotaa.

Koskettavin aihe tuppaa dokumentaristin mukaan olemaan yleensä viimeisin työstetty. Silti sotasyyllisyysoikeudenkäynnillä on Tapani Itärannan mielessä erityinen sija.

- Oikeudentajuuni ei yksinkertaisesti mennyt, että syyttömät suomalaiset vedettiin Neuvostoliiton ja valvontakomission vaatimuksesta tiskille ja annettiin tuomiot vain siksi, että olimme hävinneellä puolella. Koskettavista aiheista toki sisällissota puraisee ainakin minua. Vakooja-aiheissa on puolestaan nähtävänä ihmiselämän koko kirjo (kesän dokumenteista Margot – vakooja lähestyy ystävänä 14.7. ja Dolly – näyttelijätär 28.7.).

Televisiotyötä Itäranta kuvaa ”hirveän ihanaksi” ja tunnustaa, että eläkkeelle lähtemisen jälkeen saattaa hyvinkin tulla tilanteita, että töihin kaipaa takaisin.

- Välillä luovassa työssä on tietysti sellaisia hetkiä, että mikään ei etene eikä usko enää mihinkään. Mutta sitten kun pääsee sen vaiheen yli ja juttu valmistuu, tunne on hieno.

Muiden tekemistä dokumenteista Tapani Itäranta nostaa esille Jarmo Jääskeläisen työt.

- Jääskeläisen parhaat dokumentit kelpaavat esimerkeiksi vielä tänäkin päivänä. Dokumenttiprojektia kannattaa ylipäätään katsoa. Sen dokumentteja ei näe missään muualla ja ne ovat aina huippulaatua.

Suomen kohtalon hetkiä ja muita kesän sarjoja Kakkosella.

Teksti: Miika Jalonen