Julkaistu perjantaina 30.10.2009
Ennen haastattelua Heikki Luoma on ahkeroinut lapiohommia kotipihallaan Kiipulla. Pihavalolle kun pitää kaivaa uusi kuoppa. Järjissään pysyäkseen kannattaa tehdä sellaisiakin töitä, joissa tulee hiki, Luoma hymähtää. Mutta nyt ei puhuta lapioinnista vaan siitä, kuinka Luomasta tuli ”tv-draaman Kalle Päätalo”, kuten eräs kriitikko taannoin kärjisti.
Monenlaisia ammatteja varastomiehestä graafiseen suunnittelijaan läpikäynyt Heikki Luoma kertoo tienneensä jo lapsesta asti, että haluaa jossain vaiheessa ilmaista itseään kirjoittajana. Määrätietoisen työn kohti tavoitettaan Luoma aloitti kuitenkin vasta 80-luvun puolivälissä.
- Kolmekymppisenä oli jonkun aikaa sellainenkin olo, että miksi hemmetissä kirjoittaa kirjoja kun koko maailma on niitä täynnä. Mutta se tunne meni ohi ja neljänkympin korvilla tuli voimakas halu kirjoittaa. Pari vuotta harrastelin, kunnes tajusin ettei se riitä vaan että haluan julkaisevaksi kirjailijaksi. Päätin, etten anna periksi vaan että toteutan tavoitteeni.
Luoma paljastaa naurahtaen, että pyrkimyksellä oli hyvinkin tarkat raamit.
- Päätin, että kirjoitan seitsemän romaanikäsikirjoitusta ja jos mikään niistä ei mene läpi, sitten harkitsen tavoitetta uudestaan. Ja sittenkin olisin saattanut vielä yrittää. Kamalin ajatus oli joka tapauksessa se, jos joutuisi viisi-kuusikymppisenä sanomaan, että minusta olisi voinut tulla vaikka mitä.
Moiseen ei tarvinnut tyytyä, sillä jatkosodan vankileireistä kertova esikoisromaani Surman suo ilmestyi WSOY:n kautta vuonna 1989. Samoihin aikoihin sijoittuu Luoman haave-käsitettä kohtaan tuntema antipatia.
- Harrastajapiireissä huomasin, että monet vain haaveilevat kirjoittamisesta. Kävin muutamilla kursseilla ja siellä kuuli paljon suuria sanoja. Sitten saattoi käydä niin, että kun puolen vuoden kuluttua kurssista kysyin mitä muut ovat saaneet aikaan, ei ollutkaan ollut inspiraatiota tai vastaavaa. Aloin vihata koko haave-sanaa. Jos ei pyri mihinkään, ajelehtii vain sattumien vietävänä. Jos tietää mitä haluaa, elämällä on taipumus mennä siihen suuntaan.
Luoma kokee, että hänen pelastuksensa on ollut palava halu kehittyä.
- En ajatellut, että minusta tulee saman tien joku Väinö Linna, vaan etenin tavoite kerrallaan. Kun kansakoulupohjalta aloittaa, on pakko opetella oikeinkirjoitustakin. Suurin kannustus omalla kohdallani oli se, että luin aiemmin kirjoittamiani tekstejä ja huomasin, että olen kehittynyt. Tärkeää oli myös ymmärtää, että kukaan ei estä minua kehittymästä.
Uran alkuvaiheessa tahtotila oli kuulemma niin valtava, että jos sen vielä tavoittaisi, tapahtuisi ihmeitä.
- Toisaalta en koe saavuttaneeni mitään huippua. Kalle Päätalo sanoi 78-vuotiaana minulle, että hänestä tuntuu että koko ajan pystyy tarkemmin kuvaamaan sen mitä haluaa. Ja miksi tyytyäkään saavutettuun ammattitaitoon? Rajojahan ei aseta kukaan muu kuin ihminen itse, tyyliin nyt olen saavuttanut sen mitä haluan enkä tarvitse enempää.
Heikki Luoman ensimmäinen tv-käsikirjoitus oli vuonna 1991 Kakkosella ensi-iltansa saanut, tänä syksynä uusittu Matkalaukkukostaja. Varsinainen Luoma-buumi alkoi kuitenkin kuvitteelliselle Kuusniemelle sijoittuvan Maalaiskomedian myötä. Vain muutaman huijarin tähden –hankkeen alkusysäys lähti Tohlopista.
- Silloinen draamapäällikkö Olli Tola soitti minulle ja sanoi, että maalaiskomedialle olisi tilausta. Innostuin ajatuksesta, koska olin vastikään jäänyt vapaaksi kirjailijaksi.
Varsinaisen idean sarjalle Luoma sai autossa odottaessaan vaimoaan mukaan kauppareissulle.
- Kotipitäjässäni oli 50-luvulla nuori poikamiespappi, joka alkoi innokkaasti hommata pitäjään kirkkoa ja onnistuikin siinä. Sitten eräs yrittäjä alkoi rakentaa teollisuushallia 25 metrin päähän kirkosta. Pastori mittasi matkan ja teki valituksen tuomiokapituliin. Kylän mahtimiehet eivät sitä sulattaneet ja heidän vaikutuksensa myötä ihmiset alkoivat boikotoida kirkkoa, lopulta jumalanpalveluksissa saattoi käydä vain muutama henkilö. Sitä ei pappi kestänyt, eikä itse asiassa valituskaan mennyt läpi. Olin itse silloin 10-11-vuotias ja jotenkin syvästi tajusin, että nyt ei mennyt oikein. Tv-sarjassa saatoin sitten panna Matias Pohdon voittamaan pahat 6-0.
Kirjoittaja onkin saanut kirkkoherran tyttäreltä kiitoksia siitä, että joku teki hänen vanhemmilleen oikeutta.
- Tyttären mukaan ainoa ero hänen vanhempiinsa oli se, että hänen äitinsä ei tullut pitäjään liftaamalla.
On perin harvinaista, että kokonaisen tv-sarjan sävy määrittyisi ensimmäisen kirjoitetun kohtauksen mukaan. Vain muutaman huijarin tähden on tällainen onnellisten tähtien alla syntynyt poikkeustapaus.
- Monesti kuvitellaan, että tv-käsikirjoituksessa kerrotaan mitä tehdään tai puhutaan, mutta aivan yhtä tärkeä on tarinan sävy. Ja Vain muutaman huijarin tähden –sarjassa sävy, lämmin huumori, löytyi tosiaan ensimmäisessä kohtauksessa, kun pääpari Matias ja Suvi esitellään. Edellinen poimii jälkimmäisen autonsa kyytiin ja samalla kasetti mylväisee vihkikaavan ”tämän seurakunnan läsnä ollessa…”.
Maalaiskomedian tunnusmerkki on se, että konnatkin ovat omalla tavallaan rakastettavia. Tämä ihmiskäsitys lienee perua siitä, että pienessä kyläyhteisössä Kyyjärvellä kasvanut Luoma oppi luottamaan ihmisiin.
- Vuosien saatossa olen tosin käynyt varovaisemmaksi: vaikka haluan edelleen uskoa hyvää kaikista, olen valmis kokemaan pettymyksiäkin. Mutta maalaiskomedioista on tosiaan sanottu, että niissä on lämmin suhde huonoihinkin ihmisiin. Se on varmaan perua nuoruudesta, että väärintekijöitäkin voi ymmärtää, vaikkei hyväksyisi heidän tekojaan.
Kaiken kaikkiaan maalaiskomediassa on neljä kuuden jakson osaa: Vain muutaman huijarin tähden (1999), Peräkamaripojat (2001), Mooseksen perintö (2001-2002) ja Turvetta ja Timantteja (2006-2007). Jokainen on saavuttanut miljoonayleisön. Suuri ansio kokonaisuudesta kuuluu Heikki Luoman mielestä ohjaaja Jukka Mäkiselle.
- Erityisesti on kiitettävä Jukan neroutta lähenevää kykyä valita oikeat näyttelijät rooleihin, mutta meillä ovat menneet ajatukset yksiin muutenkin. Kun Jukka lukee tekstiäni, hän pystyy hahmottamaan henkilöt ja maisemat muutamasta sanasta. Pitkän yhteistyön merkitys sarjojen onnistumisessa on ollut valtava. On tärkeää päästä keskustelemaan jonkun toisen kanssa, joka myös tuntee hahmot. Ja ylipäätään se tunne, että joku odottaa tekstejäsi vesi kielellä, innostaa.
Kaksikon tuoreempi projekti on niin ikään hurjat katsojaluvut saavuttanut Pirunpelto, jonka toista ja kolmatta kautta tehdään paraikaa.
- Alun perin Pirunpellon kirjoittamisessa oli vaikeuksia, koska tehtävänanto oli vakavampi, enemmän nykypäivässä kiinni oleva sarja. Vakavampaa otetta hakiessa kirjoittamisesta tuli kuitenkin väkinäistä ja ehdin kirjoittaa koko ensimmäisen kauden kertaalleen ennen kuin ymmärsin, että olin aivan turhaan varonut huumorin käyttämistä. Päätin, etten halua kirjoittaa elämää jossa ei ole huumoria mukana. Niinpä aloin kirjoittaa uudestaan ja olen oikeastaan varma siitä, että jos komiikka olisi jäänyt käyttämättä, Pirunpelto ei olisi saavuttanut sellaista menestystä.
Pirunpellon ensiesitykseen liittyy myös pieni uhonsekainen vedonlyönti…
- Julistin tuottajalle, että maksan hänelle kymmenen euroa jokaisesta katsojasta, joka jää alle puolen miljoonan.
Katsojaluvut eivät toki yksinään ole mikään laadun mittari – kärkevimpien mielestä suorastaan jopa toisin päin – mutta Heikki Luoman mielestä ne kertovat jotakin siitä, että hän ei ole kirjoittajana menettänyt kosketustaan ns. tavalliseen kansaan – ”kunnon ihmisiin, jotka pitävät maailmaa pystyssä”.
- Kutsumiseni tv-draaman Päätaloksi sai minut miettimään, mikä meitä oikeasti yhdistää. Sen lisäksi, että taustoissamme on paljon yhteistä, pidämme tavallisen pienen ihmisen elämää tärkeänä ja saamme sen tuntumaan siltä jutuissammekin. Ei tarvitse kirjoittaa kuninkaallisista tai filmitähdistä. Uskon, että minulla on jotain sellaista mitä kouluttamalla ei saa. Voi hankkia vaikka mitä oppia, mutta jos ei ole kuvaamisen lahjaa tai kykyä luoda vahvoja luonteita, siitä ei ole mitään apua.
Koulutukseen liittyvässä kommentissa aistii pienen piikin: Luoma on nimittäin ollut useana vuonna peräkkäin harrastajateattereiden esitetyin näytelmäkirjailija, mutta ammattiteattereihin hänen työnsä eivät Pyynikin kesäteatteria lukuun ottamatta ole kelvanneet.
- Olen joskus miettinyt, mikä olisi niin hienoa taidetta, että ammattiteatteri sen haluaisi. Eräs dramaturgi kehotti minua katsomaan, millaista teatteria nykyään tehdään. Ajattelin kuitenkin, että mitä pirua se minulle kuuluu. Ei ole minun tehtäväni miettiä mikä heille kelpaisi. Uskon, että jos muuntautuisin fiksuksi mieheksi, voisi kirjoittaa niin vaikeatajuisen näytelmän, että voisivat sen jopa ottaa, mutta eipä se juuri huvita.
Enemmän Luomaa huvittaa vaikkapa maalaiskomedian Kuusiniemelle palaaminen. Televisioon ei toistaiseksi ole luvassa uusia osia, mutta tuttujen hahmojen pariin voi liittyä kirjoissa. Tuorein teos Kuusniemi taistelee ilmestyi vastikään.
- Kuusniemelle menen itsekin kuin lomalle. Ja vaikka pitäjä on kuvitteellinen, fakta ja fiktio tuppaavat sekoittumaan. Tulevana viikonloppunakin menen Suvin eli Miia Nuutilan kanssa Kyyjärvelle kirjan julkistamistilaisuuteen. Ihmiset ottavat ihan tosissaan sen, että on kuusniemeläisiä käymässä. Oikeudenmukainen Suvi on itse asiassa koko sarjan henkilöistä itselleni selkeästi läheisin, ajatusmaailmalta lähimpänä itseäni. Mutta jonkun sortin alter ego on myös Kylmälehto, jonka voi laittaa tekemään mitä vaan. Hahmon luomisessa nimi on muuten erittäin tärkeä. Mitä siitäkin tulisi, jos vaikka Ilmari Piiparisen nimi olisi joku Tauno Mönkkönen?
Maalaiskomedia uusitaan Kakkosella kokonaisuudessaan tiistaisin 3. marraskuuta alkaen.
Teksti: Miika Jalonen