Kakkonen kertoo
Back in True Blood
Julkaistu tiistaina 26.01.2010
”Siinä vaiheessa kun YLE lanseeraa vampyyrisarjan, mennään jo viiniä väkevämmällä alueella”, naurahtaa Jyrki Linnankivi. Hän jos kuka tietää mistä puhuu, sillä kovin moni muu suomalainen ei laula vampyyreista työkseen. Niinpä Linnankiven jos kenen kanssa sopii lämmitellä tunnelmia 1. maaliskuuta alkavaa True Bloodia varten.
Mikä on ensimmäinen oma muistosi vampyyreista?
- Sain joskus lapsena numeron Frankenstein ja ihmissusi –sarjakuvalehteä, jossa oli myös yksi vampyyrijuttu. Sitä ennen olin lukenut lähinnä Aku Ankkaa, Nakkea ja Viki Vesseliä. Aihe kiehtoi välittömästi, mutta siihen liittyvää kirjallisuutta ei tuntunut löytyvän mistään. Bram Stokerin Draculan jäljitin viimein kirjaston varastopuolelta. Sen luin suurin piirtein kaksitoistavuotiaana. Kirja jäi mieleen ja painajaisiin.
- Vuosien kuluessa törmäsin aiheeseen useammin ja pikku hiljaa matskuakin alkoi löytyä. Muistan mm. nähneeni kuvan, jossa Mötley Crüen Nikki Sixxillä on kädessään Interview With The Vampire –kirja. Ensimmäinen elokuvissa näkemäni vampyyrileffa oli puolestaan Fright Night, jonka esityksessä sai pimeässä loistavat vampyyrihampaat. Elokuvassa oli ensimmäinen rocktähtimäinen vampyyrihahmo, ja se on mielestäni mutenkin hiton hyvä pätkä edelleen.
Kuka on mielestäsi kaikkien aikojen tyylikkäin vampyyri – fiktiivinen tai oikea?
- Christopher Leen dracula on hahmona sellainen ikoni, josta ei pääse ohi. Jo yksin hänen elokuviensa värimaailma on silkkaa pop-kulttuuria. Toki tässä yhteydessä on mainittava myös Bela Lugosi, mutta kokonaisuutena Christopher Lee antoi draculalle kasvot, jotka minä mielessäni edelleen näen.
Analysoi hieman kuinka vampyyrimytologia on vaikuttanut uraasi.
- Myöhäisteininä matkustelin ympäri maailmaa ja päädyin usein iltaisin rock-klubeille Yhdysvalloissa tai Etelä-euroopassa. Jos ihmiset eivät kysyneet, missä bändissä soitan, he yleensä sanoivat että näytän vampyyrilta. Kun tässä yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin pohdin asiaa, voi siis sanoa että hyödynsin molemmat asiat: oli pakko perustaa bändi ja laulaa tekstejä, joissa on kauhu- ja vampyyrivirityksiä mukana.
- Itse asiassa ensimmäinen biisi, jonka nauhoitimme oli nimeltään Fright Night. Ensimmäisellä seiskatuumaisella sinkullamme oli puolestaan mukana Petri Hiltusen piirtämä sarjakuva, jossa Van Helsingin tytär tulee moikkaamaan bändiä keikan jälkeen ja laulaja eli minä onkin todellisuudessa vampyyri. Teemat ovat olleet mukana siis aivan alusta lähtien. Tykkäsin aina kun The Cramps teki 50-luvun kauhuleffoihin liittyivä biisejä. Se tuntui ajattomalta jutulta, jota halusin itsekin hyödyntää.
Millä mielellä olet seurannut ympärillä vellovaa vampyyri-ilmiötä?
- Se on ällistyttävä juttu. Meillehän kävi niin, että vuosi sitten kun valmistelimme uuden Back In Blood -levyn materiaalia, sanoitukset punoituivat kuin luonnostaan vampyyriteeman ympärille. Sitten tuottaja Matt Hyde tuli mukaan remmiin ja oli asiasta aivan innoissaan, koska Twilight ja True Blood olivat lyöneet jenkeissä läpi. Hyde totesi, että teille tehdään jo valmiiksi promoa. On ollut jopa vähän vaivaannuttavaa tehdä haastatteluja, koska meiltä on kehissä levy, jonka aihepiiri onkin yhtäkkiä joka puolella kuuminta hottia.
Olisittehan te voineet heittää pöytään sen ensimmäisen seiskatuumaisen tyyliin tässä vähän perspektiiviä.
- No joo. Twilight tuntuu olevan joissakin piireissä kovin juttu sitten Titanicin. Mutta ei auta kuin toivoa, että ihmiset jotka toivovat olevansa dead girlejä Edwardin tähden tai jotka ovat menettäneet sydämensä True Bloodin Bill Comptonille, olisivat vastaanottavaisia helsinkiläiselle vampyyrirokillekin.
IKUISTA RAKKAUTTA
Onko sinulla teoriaa siitä, miksi vampyyrit ovat pinnalla juuri nyt?
-Se on ihan selvä homma. Jos mennään suoraan alkulähteille, 1700-luvulla päätään nostaneet vampyyri- ja goottiromanttinen kirjallisuus olivat jo alkujaan naisille suunnattua eroottista kirjallisuutta. Nykymaailma on puolestaan hirveän nopea ja avioliittojen elinikä on mitä on. Naiset kuitenkin toivovat, että heitä rakastettaisiin ikuisesti ja siihen romanttiseen tarpeeseen vampyyrit ovat täydellisiä. Arjen ulkopuolella, yöllä ilmaantuva hahmo, joka rakastaa ikuisesti on suora vastaus nykyaikaisen naisen tarpeisiin mikäli meistä miehistä ei siihen ole.
Image-lehdessä oli hiljattain artikkeli, jossa suosion syiksi esitettiin mm. salaliittojen pelkoa, erilaisuuden kohtaamista ja lamaa.
- Luin juttua hitusen kuntosalilla eilen, mutta se ei olisi kyllä päässyt Toni Jerrmanin (Tähtivaeltajan päätoimittaja, toim. huom.) seulasta läpi. Omaa pointtiani tukee sekin, että vampyyrifiktion määrä on lisääntynyt viime vuosina räjähdysmäisesti. Itse käyn kirjaostoksilla Tukholman vanhassa kaupungissa ja siellä on alan kauppa, jossa vampyyreille on tehty jo oma osasto. Kuten sanoin, vampyyrikirjallisuus on etupäässä kevyteroottista kirjallisuutta naisille ja asian havainnut elokuvateollisuus on räjäyttänyt potin. Näen toki meidänkin bändimme viihteen luojina, mutta onko musiikkimme sitten kevyteroottista rokkia naisille…no, on siinä ripaus jotain hurtimpaakin mukana.
Tarjonnan lisääntyessä myös lieveilmiöt kasvavat. Puhumattakaan siitä, että vampyyrit ovat jo lähtökohtaisesti otollista maaperää kliseiden ryöstöviljelylle.
- Tuntumani on, että nykyajan harlekiinikirjoissa ei tumma muukalainen viettele lomamatkalla, eikä prinssi löydä palvelustyttöä, vaan luulen että siellä on se nahkarotsiin pukeutunut vampyyri joka tulee herättämään yöllä. Onhan se aika makaaberia, että on varhaisteinejä jotka haaveilevat Bellan lailla die now, live forever.
Liekö kyseessä varsinaisesti tutkivan journalismin riemuvoitto, mutta huomasin juttua valmistellessa, että Twilight –kirjojen kirjoittaja on Stephanie Meyer ja True Blood –sarjan miespääosaa näyttelee puolestaan Stephen Moyer. Se jos mikä tuntuu jo melkein vampyyripilalta.
- True Blood –kirjathan tulivat ensin. Lainasin itse asiassa ensimmäisen eli Dead Until Darkin nimeä Lost Boys –sanoitukseen jo viisi vuotta sitten.
VAMPYYREJA COCKTAIL-KUTSUILLA
Kuten on jo tullut esille, olette olleet Yhdysvalloissa vampyyrihuuman lähteillä. Kerro siitä.
- Kuvio meni niin, että True Bloodin ensimmäinen kausi oli juuri loppunut kun menimme jenkkeihin. Monissa sarjoissa ensimmäinen tuotantokausi on hyvä, mutta sitten homma vesittyy tyyliin Heroes. True Blood tuntuu kuitenkin muuttuvan suositummaksi koko ajan. Sitä myös mainostettiin todella aggressiivisesti joka puolella. Tuntui hassulta, että juuri kun oli saanut valmiiksi albumillisen vampyyrirokkia, jokainen naistenlehti oli täynnä vampyyrimainoksia. Kakkoskauden alettua oli myös vampyyriteemaisia cocktail-partyja ja aikakauslehdissä seurapiirikuvia ihmisistä vampyyrihampaat suussa.
- Jenkeissähän on alkanut hiljattain myös Vampire Diaries –niminen sarja. True Blood on kuitenkin tehty vähän vanhemmalle yleisölle, ehkä osaksi jopa Sinkkuelämää –ihmisille, jotka ovat kaivanneet elämää sen päättymisen jälkeen. Nyt tarjolla on sitten synkempikin vaihtoehto. Samaten Buffyn parissa varttuneet ovat nyt kasvaneet ja vastaanottavaisia kypsemmälle sarjalle.
Nimeä kolme eniten omaan elämääsi vaikuttanutta pop-kulttuuritapahtumaa.
- Elviksen kuolema on varmaan ykkönen. Muistan kun hautajaiset tulivat televisiosta ja ihmettelin mistä on kyse. Sitten kun asia selvisi, samalla tiellä ollaan edelleen. Kymmenen vuoden kuluttua ilmestyi Guns N’ Rosesin Appetite For Destruction. Bändi näytti ja kuulostikin siltä kuin se olisi Helsingistä, mutta sillä oli myös energiaa, jota en ollut ennen kuullut. Viimeinen voisi olla Gothic Girl –single, jonka teimme koemielessä Johnny Lee Michaelsin kanssa. Eli tiivistäen: Elviksen kuolema sai kiinnostumaan rokista, Appetite innoitti perustamaan bändin ja Gothic Girlin myöt opimme tekemään musiikkia niin hyvin, että se myi kultaa.
Mikä on suurin sarjakuva-aarteesi?
- Olin Suomen sarjakuvaseuran festivaalisihteerinä kun Will Eisner kävi Suomessa. Hän teki muutaman omistuskirjoituksen minulle ja ne ovat aika makeita juttuja. Olen muitakin klassikkopiirtäjiä tavannut, mutta tuon voi aina vetää ässänä hihasta. Kävin hänen kanssaan Espalla ja katselimme vanhoja puita.
Viimeinen vampyyrikysymys: oletko koskaan miettinyt, miltä tuntuisi oikeasti olla kuolematon?
- Mielenkiintoisen vision tästä antaa elokuva Highlander, jossa kuolematon päähenkilö ei ensimmäiseksi ajattele itseään vaan kanssaihmisiä. Toisaalta tuntuu, että kaikki luovat ihmiset – olivat he sitten taiteilijoita tai kriitikoita, jotka parjaavat taiteilijoita - ajattelevat varmaan, että heidän tuotoksensa elävät jos ne ovat tarpeeksi hyviä. Erikoisintahan pop-kulttuurissa on se, että suuri osa myyttisimmistä hahmoista on kuolleita Jim Morrisonista James Deanin kautta Marilyn Monroeen. Sitten itse kukin voi haaveilla pääsevänsä osaksi ikuisia arkistoja.
Menestyksen kanssahan kuolemattomuus ei välttämättä korreloi.
- Jep, sanoma saatetaan ymmärtää vasta myöhemmin. Mutta ikuisuus tulee joka tapauksessa helpoiten taiteen kautta, ellei sinua sitten satu puraisemaan joku täyden kuun aikaan…
Teksti: Miika Jalonen, kuvat: Ville Juurikkala (The 69 Eyes), HBO (True Blood)