Theodor Adorno (1903 - 1969) oli yksi kuluneen vuosisadan merkittävimpiä ja samalla myös synkimpiä ajattelijoita. Hän muodosti Max Horkheimerin, Herbert Marcusen ja kuului ns. Frankfurtin koulukunnan, jonka piirissä harjoitettiin hyvin merkittävää estetiikan, etiikan ja yhteiskuntafilosofian tutkimusta. Koulukunnan ajattelijat pyrkivät yhdistelemään Marxin, Freudin, Nietzschen ja Max Weberin ajatuskulkuja. Heidän mukaansa modernin yhteiskunnan järkevyydessä oli monia tuhoavia ja tukahduttavia piirteitä vaikka se oli myös vapauttanut ihmisen monista turhista peloista ja tehnyt mahdolliseksi luonnon teknisen hallinnan.

Jos Max Weber puhui kapitalismin ja tehokkuuden rautahäkistä tai Freud ahdistavasta kulttuurista, niin A:n vastaava termi oli "abstraktioiden jäälakeus". Suurempaa tehokkuutta ja "järkevyyttä" vaativassa yhteiskunnassa ihminen ei A:n mukaan saanut olla konkreettinen ihminen - häneltä vaadittiin yhä konemaisempaa kurinalaisuutta, hänen piti muuttua abstraktioksi tai ideaksi. Kaikki koneiston kanssa yhteen sopimaton joutui jatkuvien puhdistusten kohteeksi. Natsien tuhoamisleirit olivat vain yksi esimerkki tällaisista "puhdistuslaitoksista".

Vanhuudenteoksessaan Negatiivinen dialektiikka A. pyrki osoittamaan, että jokainen abstraktio on harhaa ja abstrakteista ideoista kokoon kyhätty ideologia ("totaliteetti") aina epätosi. Myös A:n estetiikka ja taiteen filosofia korosti abstraktioita ja kuvia särkevän taiteen arvoa. Erityisesti A piti arvossa Arnold Schönbergin "atonaalista" musiikkia - Sibelius puolestaan oli hänen mielestään yksi vastenmielisimpiä kuluneen vuosisadan säveltäjistä.

Adornon kokonaisia teoksia ei olla suomennettu, mutta hänen tekstejään löytyy esim. kokoomateoksista Järjen käsite ja Mitä on valistus. Adornoa käsittelevistä suomenkielisistä teoksista kannattaa mainita Jussi Kotkavirran toimittama teos Konstellaatioita.