Vieraina lavastaja Leena Tiihonen ja
tuotantojärjestäjä Karina Savolainen

Lavastaja Leena Tiihonen tuli mukaan Yhteisen huoneen tuotantoon viime vuoden kesällä, jolloin käytiin ensimmäiset keskustelut tuottaja Tuomas Sallisen kanssa. Silloin lyötiin lukkoon muutama perussuuntaviiva koko tuotannolle. Yhteisen huoneen ideahan on melko ainutlaatuinen ja uusi, eli tehdään 12 tarinaa, joiden yhteinen nimittäjä on yksi hotellihuone, eri aikakausina. Tuottajien ja lavastajan palaverin tuloksena syntyi luonnos lavasteen pohjapiirrokseksi, joka sitten toimitettiin käsikirjoittajille. Tämän yhteisen lavasteen sisään oli siis kirjoitettava tarinat. Päätettiin, että lavasteeseen rakennetaan hotellihuone, josta löytyy suuri avoin tila, makuusoppi ja kylpyhuone, sekä käytävä ja hissi. Käsikirjoittajat luonnollisesti esittivät erinäisiä toiveita lavastajalle lisä-interiöörien toivossa, mutta linja pidettiin tiukkana, sillä tiedettiin että tiukan aikataulun takia ei saisi olla liikaa kuvauspaikkoja.

Syyskuussa remmiin astui tuotantojärjestäjä Karina Savolainen, joka sai ensimmäiseksi työmateriaalikseen käsikirjoitukset ja pohjapiirroksen. Ja sitten alkoi varsinainen suunnittelutyö, palaverointi yhdessä ohjaajan kanssa. Parhaina päivinä käytiin monta eri tuotantopalaveria monen eri ohjaajan kanssa ja käytiin läpi monta eri aikakautta. Se vaatii jo melkoista ponnistusta, aivot on nopeasti käännettävä toiselle taajuudelle, jotta pystyy seuraamaan omasta ideastaan ja aikakaudestaan innostunutta ohjaajaa.

Ohjaajien aikatauluista ja muista sitoumuksista johtuen sarjan osia ei pystytty kuvaamaan kronologisesti, seuraten aikajanaa menneisyydestä nykypäivään. Tämä luonnollisesti toi mukanaan paljon lisätyötä, esimerkiksi rekvisiitta oli vaihdettava joka kerta sillä 30-luvun jälkeen saattoi olla vuorossa 90-luku tms., ei voinut ajatella että todellisuudessa tämä esine voisi hyvin olla käyttökelpoinen vielä seuraavallakin vuosikymmenellä. Osittain tämän ongelman takia päädyttiin siihen ratkaisuun, että studioon rakennettiin kaksi täysin identtistä interiööriä. Eli kun toisessa vielä kuvattiin, seuraavaa voitiin samanaikaisesti sisustaa. Näin jälkeenpäin ajatellen sarjan ilme on saattanut myös hyötyä siitä, että kaikki vuosikymmenet jouduttiin lavastamaan kokonaan alusta, näin jokaisesta osasta löytyy oma henkensä ja ilmeensä. Jokseenkin ainoa tunnistettava elementti jokaisessa osassa on huoneen lattia. Tällä tavalla myös jokainen ohjaaja sai tehdä lavasteesta mahdollisimman hyvin omaa näkemystään vastaavan, yhteisiä elementtejä ei ollut pakko sijoittaa. Leena ja Karina antavatkin kiitosta kaikille ohjaajille, jotka paneutuivat tosissaan ja innolla oman aikakautensa tyyliin ja tapahtumiin.

Yhteistyöstään Leena ja Karina ovat samaa mieltä, kaikki sujui hienosti. Heillä onkin takanaan monta yhteistä tuotantoa, joten toisen tavat ja teot on tiedossa ja luottamus on vankka. Yhdessä kierrettiin varastoja etsimässä huonekaluja ja pikkutavaraa, mutta muuten molemmat tekivät työtään melko itsenäisesti. Päässä pyöri kerralla vähintään kolme osaa, se joka juuri tehtiin, se joka oli teon alla ja se joka oli tulossa seuraavaksi.

YLEn varastot ovat melkoinen aarreaitta silloin kun kuvataan epookkia. Jos käyttää jakoa osta-lainaa-varasto, voi arvioida että Yhteisen huoneen rekvisiitasta 50% löytyi varastoista. Muutama vuosi sitten YLEssä tehtiin miljoonasatsaus ja entisöitiin suuri määrä vanhoja tyylihuonekaluja, jotka ovatkin olleet ahkerassa käytössä juuri Yhteisessä huoneessa. Leenan arvion mukaan huonekaluista 90% on varastoista. 70-luvun jälkeen tavara alkaa vähetä, eli nykyaikaa kohti tultaessa joudutaan useammin turvautumaan ostoon tai lainaukseen. Esimerkiksi sarjassa näkyvät radiot on saatu lainaksi keräilijöiltä, jaksossa ”Tämä hermokiihkeä aikamme” näkyvä vanha lähetin on lainattu Olavi Korkia-aholta, jolla on mittava kokoelma vanhoja radioita. Myös ohjaaja Auli Mantila keräilee erilaisia ääneen liittyviä kapineita, ja häneltä saatiin lainaksi vanha ”kelloradio”, eli radio jossa on keskellä kello.

Tv-lavastuksessa on hyvä ajatella aina maalaisjärjellä, eli käyttää surutta uusvanhaa tuotantoa. Kapineet joutuvat joskus kovaankin paikkaan näyttelijöiden käsissä, eikä ole mitään järkeä antaa näyttelijälle museoesinettä, joka seuraavassa hetkessä heitetään seinään. Muutenkaan ei ole tarkoituksenmukaista tuoda katsojan silmien eteen mennyttä aikaa yksi yhteen, tärkeintä on luoda oikea ilmapiiri. Sen saa aikaan joskus hyvinkin pienillä seikoilla, esim. Laura Jäntti, joka on elänyt nuoruutensa juuri kuvaamallaan 50-luvulla, halusi tuoda esille pieniä yksityiskohtia, kuten sanomalehtiä ja siihen aikaan harvinaisia hedelmiä. 20-luvulle sijoittuvassa ”Kunnes kuolema meidät erottaa” –jaksossa seinällä herättää huomiota vanha autojuliste, aikakaudella jolloin auto tosissaan teki tuloaan myös Suomeen ja oli kaikkien mielenkiinnon kohde. Myös eri aikakausien yhteiskunnalliset olot ovat pyörineet ohjaajien mielessä kun lavastusta on mietitty, esimerkiksi samaisessa 20-luvun tarinassa kaupunkiin saapuva maalaispariskunta ihmettelee yhdessä vessan vetämistä vivusta. On siis tärkeää nostaa esiin pieniä asioita, jotka oikein valittuina viestivät paljon suuremmista asioista, ne eivät enää ole vain esineitä vaan symboleja.

Lopuksi lähtee suuri kiitos YLEn lavastamolle, joka hoiti oman osuutensa kiireisessä lavasteen vaihdossa ammattitaitoisesti ja hyvässä hengessä. Pienen painostuksen edessä Leena ja Karina suostuvat valitsemaan oman henkilökohtaisen suosikkinsa, Leenalla se on 50-luvulle sijoittuva ”Tänään on se ilta” ja Karinalla 20-luvun ”Kunnes kuolema meidät erottaa”. Ja huomioitakoon, että valintaa ei tehty katselukokemuksen perusteella, vaan siksi että kyseisiä tuotantoja oli kiinnostava suunnitella ja toteuttaa!

Leena Tiihosta ja Karina Savolaista haastatteli Katriina Mattila