|
|
 |
|
|
|
|
Tom Jones: Thunderball (1965)
1960-luvun elokuvamusiikista on mahdoton puhua ilman mainintaa John Barryn legendaarisista James Bond-sävellyksistä. Vaikkei elokuvamusiikin todellisiin kultasormiin lukeutuva Barry saanutkaan kunniaa James Bond-tunnarin säveltämisestä, hän juuri loi kultakauden Bondien musiikillisen ilmeen.
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
John Barryn olikin epäilemättä juuri oikea mies tehtävään. Hänen tunsi taustansa puolesta sekä viihteen, jazzin kuin myös rock’n’rollin ja popin tyylikeinot. John Barry Seven-kokoonpano kuului varhaisen brittipopin suosituimpiin kokoonpanoihin ja Barryn ensimmäisissä listahiteissä oli jo vihiä tulevista menestysteemoista. Varsinainen tavaramerkkisointi löytyi vuonna 1964 tehdyllä elokuvalla Goldfinger. Shirley Basseyn tulkitsemassa teemassa soi Bond-tyyliksi iskostunut viihteen ja popin sekoitus, jossa vaaniva molliteema yhdistyy räväkkään orkesteritoteutukseen. John Barryn luoman klassisten Bond-teemojen sarjan ehkä kaikkein iskevin työ oli 1965 valkokankaat vallannut Thunderball.
Suomeksi nimellä 007-Pallosalama esitetyn Bond-seikkailun tunnusmelodian solistivalinta oli epäilemättä täydellinen. Walesilaissyntyinen laulaja Tom Jones oli juuri rajuimmassa nousukiidossa kohti supertähteyttä. It’s Not Unusual-kappaleesta oli tullut Tompan ensimmäinen listaykkönen alkuvuodesta 1965 ja samainen kappale oli murtanut jään myös Amerikan markkinoille. Jonesin
manageri Gordon Mills takoi kun rauta oli kuumaa ja hommasi suojatilleen pikavauhtia suosion lonkeroita levittäviä lisäpestejä. Yksi olennainen osa Millsin strategiaa olivat Jonesille sopivat elokuvamusiikkipestit. Peter Sellersin tähdittämän What’s New Pussycat-komedian teema nousi Tom Jonesin laulamana listojen kärkikymmenikköön ja loppuvuodesta leffateatterit ähkyyn
vetänyt Thunderball toi edelleen lisäpotkua Tom Jonesin imagoon nuoren polven ykkösviihdyttäjänä. Jonesin soul-vaikutteinen laulutyyli istuikin erinomaisesti Bond-formaattiin. Sean Conneryn tulkitsema agenttihahmo oli Tompan tavoin yhdistelmä uutta ja vanhaa. Toisaalta kyse oli perusturvallisesta keskitien viihteestä, toisaalta selvästi modernista, uuden ajan populaarikulttuurista. Vaikka Bond-elokuvien visuaalinen ja musiikillinen ilme oli mitä suuremmassa määrin 1960-luvun luomus, on Bond-konsepti on osoittautunut yllättävän kestäväksi. Kylmän sodan ilmapiiriin kehitetty macho-hahmo ilmestyy edelleen lievästi uusiutuneena säännöllisin välein valkokankaalle, vaikkei Bond-hahmolla enää ole vastaavanlaista säihkettä yllään kuin Thunderballin päivinä. Ainakaan Bond-teemoista ei ole tullut vastaavanlaisia ikivihreitä kuin John Barryn kultakauden agentti-iskelmistä.
Pekka Laine
|
|
|
|
|
|
|
