|
|
 |
|
|
|
|
Fleetwood Mac: Need Your Love So Bad (1968)
Rock-historiasta ei löydy kovin montaa yhtyettä, joka olisi urallaan käynyt läpi yhtä rajun musiikillisen muodonmuutoksen kuin Fleetwood Mac.
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
Yhtye nousi vuonna 1977 Rumours-albumilla kaikkien aikojen myydyimpien aktien joukkoon. Amerikkalaisen aikuisrockin ruumiillistumaksi muodostuneessa superryhmässä ei ollut musiikillisesti mitään jäljellä siitä Fleetwood Macista, joka edellisellä vuosikymmenellä oli kohahduttanut yleisöä verevällä ja virtuoosimaisella sähköbluesilla. Vaikka Atlantin ylitys ja vajaat kymmenen vuotta olivat tehneet paljon, vanha Fleetwood Mac ei ollut pelkkä menestystarinan alkusoitto. Macin alkuperäinen inkarnaatio oli 1960-luvin tärkeimpiä yhtyeitä, jonka suosio liikkui parhaimmillaan beatles-stones -luokassa, ja joka musiikissaan pureutui syvemmälle bluesin olemukseen kuin ehkä yksikään toinen valkoinen yhtye.
Fleetwood Macin juuret juonsivat suoraan brittiläisen bluesin korkeakouluun eli John Mayallin Bluesbreakers-yhtyeeseen. Lontoossa syntynyt juutalaispoika Peter Greenbaum alias Peter Green joutui vuonna 1966 kovimpaan mahdolliseen tulikokeeseen, kun nuorten muusikoiden oppimestarina tunnettu Mayall pyysi Greeniä yhtyeeseensä kitaristiksi. Elettiin valtavan blues-boomin aikaa ja muotiaallon suurin idoli Eric Clapton oli lähtenyt Bluesbreakersista omille teilleen.
Green hoiti seinäkirjoituksissa jumalaksikin julistetun Claptonin tontin moitteettomasti ja nousi pian tulikuumaksi nimeksi rock-piireissä. Äärimmäisellä vakavuudella bluesiin ja soittamiseen suhtautunut Green ystävystyi Mayallin riveissä soittaessaan basisti John McVien ja rumpali Mick Fleetwoodin kanssa. Kun vuonna 1967 koitti irtioton aika oppi-isästä, oli Peter Greenin uudella yhtyeellä paitsi rytmisektio myös nimi valmiina: Fleetwood Mac.
Fleetwood Mac nousi nopeasti brittirockin tärkeäksi peluriksi. Bluesista oli tullut sekä kaupallisesti että taiteellisesti merkittävä trendi, ja taituruutta kuin myös musiikillista aitoutta arvostanut blues-nuoriso sai Fleetwood Macista täydellisen esikuvan. Bändi pyrki ja myös ylsi soitossaan mustan bluesin perushyveisiin. Sen soundi oli pelkistetty, tunnekylläinen ja raju ja Peter Green oli solistina suorastaan pelottavan tehokas. Nopean ja näyttävän liruttelun sijaan hänen tavaramerkkinään olivat punnitut ja syvälle porautuvat äänet. Greenin loistokkuudesta kertoo parhaiten hänen suurimman esikuvansa BB Kingin luonnehdinta palavasilmäisen lontoolaisen soitosta: "Tuo poika saa kylmän hien kohoamaan otsalleni".
Peter Greenin johtama Fleetwood Mac soitti sekä covereita että omia erinomaisia sävellyksiään. Omista kappaleista instrumentaalinumero Albatross nousi listoille kuin myös kaunis Man Of The World. Yhtyeen alkupään tuotannon kohtalokas helmi Black Magic Woman päätyi Carlos Santanan version ansiosta rock-standardiksi. Fleetwood Macin cover-versioista komein oli vuonna 1968 singlenä julkaistu blues-balladi Need Your Love So Bad. Fever-klassikon alkuperäisesittäjä Little Willie Johnilta lainattu kappale tiivisti yhtyeen voiman majesteetillisella tavalla. Tyylikkäästi sovitettu slovari osoittaa vähäeleisellä sielukkuudella mihin Peter Greenin legenda perustuu: vuonna 1968 yksikään toinen valkoinen poika ei olisi pystynyt samaan.
Fleetwood Macin nousu rock-tähteyteen ei sopinut Peter Greenin herkälle psyykelle. Hän alkoi ahdistua yhtyeen ympärillä pyörineestä hullunmyllystä ja kiertue-elämä alkoi tuntua kestämättömältä. Yhdessä vaiheessa Green kieltäytyi ottamasta rahaa vastineeksi soitostaan ja tämä aiheutti kahnausta muun ryhmän kanssa. Lopulta kitarasankari erosi omasta yhtyeestään vuonna 1970 ja alkuperäisen Fleetwood Macin alamäki alkoi. Yhtyeen takarivin taavit selvisivät myllerryksestä parhaiten ja nimenomaan rytmiryhmä muodosti 1970-luvun AOR-Macin perustan.
Blues-vaiheen tähdille kävi sen sijaan huonosti: kitaristi Jeremy Spencer liittyi uskonlahkoon, alle kaksikymppisenä bändiin liittynyt Danny Kirwan alkoholisoitui ja sukupolvensa suuriin lahjakkuuksiin kuulunut Peter Green lähti epäonnistuneen LSD-kokeilun seurauksena matkalle, josta hän ei koskaan päässyt kokonaan takaisin. Haudankaivajana itseään elättänyt kitariakuningas myi Gibson Les Paul -kitaransa heavykurko Gary Moorelle, joka monen muun tavoin pitää Peter Greeniä kaikkien aikojen kovimpana valkoisena blues-kitaristina.
Saman suuntaisia lausuntoja ovat antaneet myös monet meikäläiset alan miehet, kuten Dave Lindholm ja Albert Järvinen, joille 1960-luvun Fleetwood Mac -keikat antoivat unohtumattoman potkun persuksiin
|
|
|
|
|
|
|
