|
|
 |
|
|
|
|
Gene Vincent & The Blue Caps : Race With The Devil (1956)
1950-luvun puolivälin suuri rock’n’roll -räjähdys pakotti kaikki amerikkalaiset levy-yhtiöt reagoimaan uuteen musiikki-ilmiöön ja hyppäämään rokkijunaan. Frank Sinatran, Dean Martininin ja Nat King Colen tapaisilla viihdenimillä ratsastanut Capitol-yhtiö osui puolivahingossa vara-elviksen metsästyksessä suoraan rockin ytimeen, kun se vuonna 1956 kiinnitti talliinsa kaitakasvoisen ja oudosti ontuvan virginialais-laulaja Gene Vincentin ja tämän Blue Caps -yhtyeen.
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
Eugene Vincent Craddockin rockura alkoi onnettomuudesta, kun laivastossa palvellut meripoika rysäytti vuonna 1955 vakavan kolarin moottoripyörällään. Vincent loukkasi jalkansa vakavasti ja joutui viettämään sairaalassa pitkiä aikoja. Joutilaina hetkinä hän lauloi kitaran säestyksellä hillbilly-kappaleita, joita ihmiset innolla kuuntelivat.
Sairaalasta ulos ontunut Vincent kokosi ympärilleen yhtyeen, jonka nimeksi tuli ensiksi The Virginians ja myöhemmin The Blue Caps. Manageri Sheriff Tex Davis vei villiä countryn, swingin ja rhythm and bluesin sekoitusta soittaneen yhtyeen Capitol-yhtiöön näytille. Elvikselle kilpailijaa etsinyt puulaaki nappasi syötin ja toukokuussa 1956 Gene Vincentiksi muuttunut Eugene Craddock oli valmis tekemään rock’n’rollin historiaa.
Gene Vincentin ensimmäinen levy Be-bop-a-lula oli hänen suurin hittinsä ja yksi rock-historian tunnetuimmista kappaleista. Standardiksi muodostuneen nikottelunumeron ohella Vincent taltioi ensisessiossaan kappaleen Race With The Devil, joka vielä tehokkaammin summasi hänen roolinsa ja vahvuutensa rock’n’rollin pioneerigalleriassa.
Gene Vincent edusti juuri sitä, mistä moraalin vartijat rock’n’rollia arvostelivat. Hänen hengästyneissä tulkinnoissaan oli aitoa pahan pojan karismaa ja salaperäistä uhkaa. Vincentin musiikki tihkui avointa seksuaalisuutta ja piittaamattomuutta vanhoista säännöistä, hän oli aito rockabilly-kapinallinen. Oli selvää, ettei kukaan puhtoisen keskiluokkainen kasvattaja halunnut poikiensa ja tyttäriensä ihailevan miestä, joka lauloi oudosti ähkien rakkaudesta ja ilmoitti kaiken kukkuraksi ajavansa kilpaa paholaisen kanssa.
Gene Vincent ei urallaan enää toistamiseen yltänyt Be-bop-a-lulan myyntilukuihin, mutta silti häntä pidetään syystä rock’n’rollin keskeisenä hahmona. Yksi selitys Vincentin legendalle löytyy hänen loistavasta taustayhtyeestään. 1950-luvun hienoimpiin rock-kokoonpanoihin kuulunut alkuperäinen The Blue Caps piiskasi johtajaansa vimmalla ja virtuoositeetillä, jota jäljitellään tänäkin päivänä.
Yhtyeen kitaristi Cliff Gallupia pidetään varhaisen rockin ehkä kovimpana kepittäjänä ja rockabillyn suurena kitarasankarina. Jeff Beckin ja monien muiden brittivirtuoosien jumaloima taituri oli hurjimmillaan juuri Race With The Devil -kappaleessa. Sävelmän äänitystilanteessa oli mukana joukko Nashvillen arvostetuimpia studiokettuja, jotka oli pestattu paikalle varmuuden vuoksi. Gallup pöläytti nopean kitaraintron soimaan ja palkkasoturit kääntyivät saman tien studion ovea kohti: "Meitä ei ilmeisesti tarvita tänään".
Gene Vincentin kovimmat fanit ovat aina löytyneet Euroopasta ja erityisesti Englannista. Mustaan nahkaan sonnustautunut Vincent oli brittiläisen rockers-kulttuurin tärkein idoli ja esim. kaikki The Beatles-yhtyeen jäsenet olivat fanaattisia Gene Vincentin ihailijoita. Nuori John Lennon oli rasvis-kaudellaan suoranainen Vincent-kopio, eikä nuoruuden rakkaus kuollut Lennonin mielestä koskaan. Vuonna 1975 ilmestyneen Rock’n’roll-albumin kannessa John poseeraa tukka rasvattuna, kiviseinää vasten nojaten ja mustaan nahkatakkiin sonnustautuneena. Kuva on tyylikäs tribuutti 1950-luvun rock’n’rollille ja erityisesti miehelle, joka toukokuussa 1956 antautui sittemmin hengenvaaralliseksi osoittautuneeseen kilpaan itse pirun kanssa.
|
|
|
|
|
|
|
