|
|
 |
|
|
|
|
Little Walter: My Babe (1955)
Blues on suuressa määrin sitaattitaidetta. Esimerkiksi bluesin historian kenties tuotteliain hittimaakari Willie Dixon joutui 60- ja 70-lukujen taitteessa hetkellisesti rockyhtye Led Zeppelinin ”riiston” kohteeksi.
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
Pitkätukkaiset britinkutaleet nappasivat ”Whole Lotta Love” – hittinsä ainekset suoraan Dixonin kirjoittamasta ja Muddy Watersin levyttämästä ”You Need Love” – klassikosta, ja pistivät koko komeuden omiin nimiinsä. Myöhemmin Dixon sai toki oikeutta ja osinkonsa kakusta korkojen kera. Sitä paitsi miehen tuotannon lähempi tarkastelu osoittaa, ettei hänellä itselläänkään ollut aina aivan puhtaat jauhot pussissaan.
Willie Dixon oli 50- ja 60-lukujen Chicago-bluesin harmaa eminenssi. Hänen usein viljelemä hokemansa ”minä olen blues” ei ollut katteeton: Kolossimainen ja luottamusta herättävä Dixon oli todellinen bluesin monitoimimies: Erinomainen basisti ja laulaja, tuottaja, kykyjen etsijä, sekä ennen kaikkea armoitettu lauluntekijä. Dixon identifioitui Chicagon johtavan blueslevymerkin,
puolanjuutalaisten emigranttiveljesten Leonard ja Phil Chessin omistaman Chess-yhtiön luottohenkilöksi. Riippumattomien rhythm’n’blues -merkkien aateliin lukeutuneella Chessillä oli oma soundi; mustien gettojen kesyttömiä tuntoja tallentava sähköinen klangi, ja sen artistikaartiin lukeutuivat 50-luvun bluesbisneksen kovimmat kunkut: Muddy Waters, Howlin’ Wolf, Sonny Boy
Williamson, Little Walter, Bo Diddley ja Chuck Berry.
Willie Dixonin tehtävä Chessillä oli monitahoinen. Tämä Mississippistä lähtenyt, vankilat kolunnut ja nyrkkeilijänäkin itsensä aikanaan elättänyt mies toimi levytyssessioitten kokoonkutsujana ja kapellimestarina, henkilönä, joka pystyi kommunikoimaan tasavertaisena bluesmiesten kanssa, ja ratkomaan joustavasti mahdolliset pulmatilanteet. Siinä sivussa hän hyötyi itsekin tyrkyttämällä artisteille laulujaan, joissa Mississippin maaltamuuttaja puhui toiselle tämän omalla kielellä ja myyntiä syntyi. Toisaalta Dixonin ralleissa oli monesti aineksia muustakin aikakauden popmusiikista ja usein niistä tuli myös maanlaajuisia hittejä. Dixonilla oli nenää.
Dixonin metodi oli yksinkertainen: Hän vapautti, lajitteli ja uudelleenpakkasi lauluja, sanoituksia, slangihokemia, lasten leikkilauluja, sekä sutkauksia ja kerskailuja ja pisti niihin tekijän paikalle kylmänviileästi oman nimensä. Näin hän loi katalogin, jonka muut, dynaamisemmat laulajat muuttivat hiteiksi. Hän ammensi mitä suurimmassa määrin mustasta perinteestä, vapaasta ja kaikille yhteisestä melodioitten ja sanoitusten varastosta, jota levyttämisen ja massajakelun aika nyt kokosi yhteen.
Eräs Willie Dixonin nerokkaimmista kuppauksista on ”My Babe”, kappale, joka perustuu suoraan traditionaaliseen gospel-teemaan ”This Train.” Alkuperäisen laulun aiheena on vertauskuvallinen juna, jonka kyytiin pääsevät vain oikeamieliset, puhtaat ja vilpittömät. Tuon junan matkustajiksi ei hyväksytä tupakoitsijoita, juomareita, pelureita, eikä huorintekijöitä. Dixonin neronleimaus oli muuttaa tekstin juna laulun päähenkilön uusimmaksi ihastukseksi, hemaisevaksi hempukaksi, joka ei siedä poikaystävänsä yöjuoksuja ja vaatii romeoltaan ehdotonta uskollisuutta. Laulun esilaulaja on valmis kaikkiin näihin uhrauksiin vapautensa kustannuksella.
Tämän ilmiselvästi teineille suunnatun puhtobluesin sai laulettavakseen Chess-tallin junioreihin lukeutunut huuliharppulahjakkuus Little Walter, jonka poikamaiselle äänelle ralli istui kuin nakutettu. Esityksen kruunaa Walterin muureja murtaneella sähköistetyllä huuliharpulla soitettu soolo, joka ammentaa vahvasti aikansa suurilta saksofonisteilta. Kappaleen lopukkeen karskissa äijäköörissä hoilaa päällimmäisenä tyytyväisen oloinen Dixon. Tuloksena musertavan kova pop-blueshitti, joka ilmestyi Billboardin R&B-listalle 12. maaliskuuta 1955, ja nousi ykköseksi.
Kaikkiaan 19 viikkoa listalla viihtynyt ralli ei edustanut millään tavoin Little Walterin omaa arvomaailmaa. Hän eli lyhyen, vain 37 vuoden mittaisen elämänsä kuin viimeistä päivää ja kuoli
tammikuussa 1968 vähemmän proosallisesti noppapelistä aiheutuneen riidan seurauksena katutappelussa. Muusikoiden ja bluesinharrastajien keskuudessa Little Walteria pidetään kuitenkin yleisesti Louis Armstrongiin verrattavana nerona.
Esa Kuloniemi
|
|
|
|
|
|
|
