|
|
 |
|
|
|
|
Dick Dale & The Del-Tones: Misirlou (1962)
Quentin Tarantinon ohjaaman Pulp Fiction -elokuvan avauskohtaus on klassikko. Pikkurikollispariskunta istuu lounasravintolassa ja miettii, miksei kukaan koskaan ryöstä sellaisia paikkoja, missä he parhaillaan istuvat. Kaksikko päättää hetken mielijohteesta korjata pahan puutteen kriminaalisuuden kentässä ja tempaisevat aseet esiin.
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
Kuola pärskyen huudetut uhkaukset asiakkaille päättyvät pysäytyskuvaan ja ilman täyttää tyly sähkökitaran ääni. Maanisella otteella surraava kitara alkaa kuljettaa itämaista melodiaa, johon tanakkaa twist-komppia hakkaava yhtye liittyy. Huumaava sävelmä nostaa katsomiskokemuksen intensiteetin kattoon, vaikka elokuva ei edes ole vielä oikeastaan alkanut. Tarantino on itse selittänyt avauskappaleen roolia Pulp Fictionissa: "Halusin haastaa itseni ja sanoa samalla katsojille heti kättelyssä, että tämä ei ole mikä tahansa leffa. Tämä on HELVETIN kova leffa!" Kappale, joka potkaisi Hollywoodin cooleinta ohjaajaa persuksiin ja teki saman miljoonille Pulp Fictionin nähneille oli Dick Dale & The Del-Tones -yhtyeen vuonna 1962 levyttämä Misirlou.
Richard Monsour alias Dick Dale jää rockin aikakirjoihin nimellä "King of The Surf Guitar" eli miehenä, joka yhdisti lainelautailun ja rock'n'rollin omaksi tavaramerkkisoundikseen. Surffauksen ja rockin mainitseminen samassa lauseessa tuo yleensä ihmisten mieleen The Beach Boys -yhtyeen, mutta aito surf-musiikki ei ollut lallatusta ikuisesta auringosta ja Kalifornian tytöistä. 1960-luvun alussa parin vuoden ajan amerikkalaisessa rockissa vahvasti esillä ollut tyylisuunta oli ennen kaikkea intrumentaalirockia, jonka tärkein arkkitehti Dick Dale oli.
1950-luvulla Etelä-Kaliforniassa keikkailun aloittanut Dale sai inspiraation uudelle kitaratyylilleen oikeasti lainelautailusta, jota mies vakavissaan harrasti. Rockabilly ja The Ventures-yhtyeen edustama instru-rock olivat 50-luvun lopun peruskamaa Kalifornian teinihipoissa. Surffaus muodosti toisen aktiivisen alakulttuurin ja näiden kahden maailman yhdistäminen oli Dick Dalen missio.
Miehen päässä pyörinyttä visiota toteuttamaan tarvittiin tekniikkaa. Maineikkaan Fender-kitaratehtaan omistaja Leo Fender oli Dalen ystävä ja hän rakensi kitaristin toiveiden mukaisia laitteita keikoille koekäyttöön. Dick innostui sähköuruissa yleisesti käytetystä kaikulaitteesta, joka toi instrumentin ääneen kostean läiskähtävän soinnin. Tuo oli juuri se soundi, jota Dale etsi. Kun aggressiivisesti ja konekiväärimäisellä nopeudella näppäiltyä kitaraa ajoi kaiun läpi tehokkaaseen vahvistimeen, syntyvä vaikutelma oli äänellinen vastine surffaukselle. Dick Dale &The Del-Tones-yhtyeen keikoilla hengailleet lainelautailijat ymmärsivät heti mistä on kysymys. Tunne, joka syntyy siitä kun surffaaja syöksyy jättiläismäiseksi aalloksi taipuneen sinisen massan muodostamaan tunneliin eli pipelineen oli saanut uuden olomuodon. Surf-Rock oli syntynyt.
Dick Dale alkoi vetää keikoilleen 1960-luvun alussa tuhatpäisiä yleisöjä ja miehen maine kiiri myös levy-yhtiöihin. Dalella oli heittää kehiin myös musiikillisesti tuoretta ajattelua. Alkuaikojen rock-instrumentaalit olivat olleet etupäässä blues-kaavan suht' aivotonta tahkoamista. Tähän formulaan Dick Dale toi muutoksen. Kitaristi oivalsi kuinka hyvin lievästi orientaaliset melodiat istuivat uuteen kitarasoundiin. Libanonilaisesta kotitaustasta johtuen erilaiset Lähi-Idän sävelkulut olivat tuttuja ja niitä oli helppo soveltaa surf-tyyliin perinteisemmän rock'n'rollin rinnalla.
Nerokas symbioosi tallennettiin levylle ensi kerran vuonna 1962. Kappale, jonka Dale väänsi kolmannella singlellään surf-kaapuun oli itse asiassa vanha kreikkalainen melodia, joka oli painettu Amerikassa iskelmänuotiksi jo 1930-luvulla. Sävelmää oli levytetty pitkin 1940-50-lukuja lähinnä viihteellisinä orkesterisovituksina, mutta nyt se tuikattiin bensalla uudenlaiseen roihuun.
Misirlou oli massiivinen paikallinen hitti Kaliforniassa ja pian Dick Dalen viitoittamalla tiellä räpisteli lukemattomia teini-yhtyeitä. Surfista tuli pariksi vuodeksi esipunkin kaltainen ruohonjuuri-ilmiö, jonka parissa kymmenet tulevat rock-starat aloittivat soittamisensa. The Beatlesin johtama britti-invaasio lakaisi skenen kuitenkin rantahiekalta mereen ja Kalifornian omasta rockista tuli maanalainen diggarityyli vuosikausiksi.
Punkin läpimurron aikoihin surf-kitara alkoi nostaa päätään ja ns. toinen sukupolvi ryhtyi viemään viestikapulaa eteenpäin. Hiljaa kytenyt liike levisi myös maailmalle ja yhdeksi keskeiseksi modernin surfin suunnan näyttäjäksi nousi suomalainen Laika & The Cosmonauts.
Uus-surfin suuri murroksen vuosi oli 1994, jolloin Pulp Fiction ja sen surf-pitoinen soundtrack räjäytti koko touhun kertaheitolla uuteen mittakaavaan. Surf-yhtyeiden kolmas aalto oli massiivinen, joskin kestoltaan lyhyehkö rock-ilmiö. Suurimman hyödyn tyylin uudesta tulemisesta korjasi oikeutetusti Dick Dale, joka pääsi soittamaan nuoremmalle ja laajemmalle yleisölle. Korvia huumaavalla volumella fenderiään huudattanut surf-vaari antoi nuorisolle ajattelemisen aihetta ja miehen tärkeä pioneerirooli rock-kitaran historiassa hyväksyttiin yleisesti tunnustetuksi faktaksi.
Muotiaallon mentyä surf-kitara on tullut jäädäkseen. Kaiutettu ja vetinen soundi soi mainoksissa, tv-tunnareissa ja monien rock-yhtyeiden tyylin mausteena. Salonkikelpoiseksi kasvanut marginaalityyli ei kuitenkaan voi tavoittaa sen alkuperäistä mullistavaa tunnelmaa. Musiikin maailman muuttuu, vaikka aallot kohisevatkin Eteläisen Kalifornian rannoilla yhtä lujaa kuin vuonna 1962. Dick Dale & The Del-Tones ja Misirlou.
|
|
|
|
|
|
|
