|
|
 |
|
|
|
|
Chuck Berry: Maybellene (1955)
Jos Elvis Presley oli populaarikulttuurisena ikonina merkittävin 1950-luvun rock'n'roll -laulaja, niin musiikilliselta perinnöltään painokkaimman varhaisrokkarin titteli kuuluu taatusti kitaristi-laulaja Chuck Berrylle. Berry oli rockin alkuvuosien taitavin lauluntekijä ja huikeilla viihdyttäjänlahjoilla varustettu soittaja, jonka luomaa tyyliä ilman on mahdoton kuvitella rock'n'rollin myöhempää historiaa beatleseineen, rolling stoneseineen ja springsteeneineen.
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
Vaikka Chuck Berryn ja Elviksen taustat poikkesivat suuresti toisistaan, oli miesten taiteellisessa merkittävyydessä paljon samaa. Molemmat järisyttivät amerikkalaisen kulttuurin roturajoja. Elvis lauloi mustan miehen musiikkia ja Chuck Berryn tyyli oli tulvillaan valkoisia hillbilly-vaikutteita. Molemmat herrat olisivat legendoja, jos heidän uransa olisi tyssännyt ensilevyyn - niin painokkaita olivat heidän pelinavauksensa. Elviksen That's Allright Maman ja Chuck Berryn Maybellinen veroisia esikoislevytyksiä ei rockin aikakirjoista löydy.
Chuck Berry nousi 1950-luvun taitavimmaksi teini-elämän kuvaajaksi liki kolmekymppisenä konkarina. Charles Edward Berry oli itäisen St.Louisin vilkkaan klubielämän kasvatti, joka oli nuoresta pitäen imenyt itseensä monenlaisia vaikutteita. Bluesia, big band -jazzia ja monenlaisia runoja mieleensä kaatanut Berry oli jo varhain huomannut, että musta live-yleisö piti kaikenlaisesta musiikista. Svengaavan rhythm and bluesin lisäksi esimerkiksi nopeat country-kappaleet upposivat kansaan erityisen hyvin.
Pianisti Johnny Johnsonin yhtyeen itselleen varastanut Chuck Berry matkusti Chicagoon haaveenaan pääsy levyttämään. Berryn ihailema blues-laulaja Muddy Waters kehotti tätä kääntymään Chess-levy-yhtiön puoleen. Aikansa ehkä kovatasoisimman blues-firman pomo Leonard Chess ihastui Berryn kotitekoisella demolla olleeseen Ida Red -nimiseen hillbilly-renkutukseen. Selvä hitin käry ilmassa Chuck Berry marssitettiin chicagolaiseen studioon ja toukokuussa 1955, melko tasan 60 vuotta sitten, soitettiin nauhalle rock'n'rollin tärkeintä
historiaa.
Berry pistettiin viimetingassa muuttamaan levytettävän laulun nimeä, koska Ida Red kuulosti kuulemma liian junttimaiselta. Kitaristi ratkaisi ongelman helposti: vanhassa lastenlorussa seikkaillut Maybellene-lehmä sai lainata nimeä tulevan hitin päähenkilölle. Kosmetologiksi opiskellut Berry saattoi ovelana bisnes-kettuna ajatella toisella aivolohkolla myös huippusuosittuja Maybellene-meikkituotteita. Kylmää harkintaa käytettiin ainakin siinä vaiheessa kun radio-dj Alan Freedin nimi lisättiin kappaleen tekijätietoihin. Aikansa tärkein rock-tiskijukka lupasi tätä lahjusta vastaan luukuttaa uuden artistin debyyttiä radioshow’ssaan oikein kunnolla.
Maybellene kääntöpuolenaan hidas blues Wee wee Hours nousi Billboardin TOP 20 -listalla ainoastaan keskivaiheille, mutta silti sitä voidaan pitää yhtenä rockin virstanpylväänä. Kappale tiivisti tehokkaammin pariin minuuttiin mistä uudessa musiikissa oli kysymys kuin ehkä yksikään aikaisempi levytys. Samalla se paljasti Chuck Berryn ainutlaatuiset vahvuudet. Hypnoottisesti hakkaava rytmi ja Berryn partaveitsen terävä kitarointi loi kehykset verbaalitykitykselle, jollaisesta yksikään kilpaileva nuorisoartisti olisi voinut edes uneksia.
Petollisen Maybellenen ja tarinan kertojan välinen kaahaus purkautui erehtymättömällä rytmillä, riimi riimiltä. Chuck Berryn kaikissa kappaleissa on tämä sama kielellinen tehokkuus: niiden sanat voisi vaikka esittää rap-tyylillä ilman mitään musiikkisäestystä ja silti ne rokkaisivat. Sama pätee laulujen sisältöön. Maybellenen kielikuvat olivat meheviä ja niissä vilisi nerokkaasti valittu aihe: autot. V8-moottorit, hot rodit ja kiiltävät Cadillacit olivat olennainen osa nuorten maailmaa sekä todellisuuden että fantasian tasolla. Nostamalla autot rockin kapinasymboliikan keskiöön Berry inspiroi lukuisia myöhempien aikojen kuuluisuuksia.
Chuck Berryn Maybellene on eräänlainen monihaarainen risteys, josta lähtee monta tietä populaarimusiikin tulevaisuuteen. Yksi polku vie kitarasankariuden ja valkoisen rhythm and bluesin maailmaan. Toinen väylä johdattaa Beach Boysin ja Bruce Springsteeniin motorisoituun americana-romantiikkaan. Kolmas tie kulkee Bob Dylanin, hip hopin ja kaikenlaisen musiikillisen runouden maille. Aika hyvin yhdeltä levyltä.
|
|
|
|
|
|
|
