YLE Radio 1

Olen seurannut Jane Eyreä. Ihailen näyttelijätyötä, varsinkin Janea esittävää näyttelijää ja hänen kykyään ilmaista upean vähäeleisesti melkoisia tunneskaaloja (myös Janea sisäoppilaitoksen oppilaana esittänyt näyttelijä esitti hienosti roolinsa). Rochester (josta tuli mieleen Pushkinin "lishnij chelovek" Jevgeni Onegin - realistinen romanttinen sankari samalta aikakaudelta) on kuin luotu rooliinsa holhokkinsa kotiopettajareen rakastuvana kartanonherrana, jonka henkinen ylemmyys yläluokkaisiin tyhjäntoimittajaystäviinsä ja -ystävättäriinsä nähden on silmiinpistävä. En ole lukenut Ch.Bronten kotiopettajattaren romaania, jonka moniulotteisuutta Marja kuvaa aloittamassaan ketjussa, enkä myöskään nähnyt aiemmin tehtyjä filmiversioita, mutta oletan että sarja ei suinkaan pääty papin aameneen, minkä jälkeen "he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti". Epookkidraamana tämä toimii jo pelkästään huolellisen ajankuvan, puitteiden ja taitavien näyttelijöiden ansiosta.

Olen melkein kateellinen Johannes Sinulle siitä, että voit noin vapain sydämin katsoa ohjelmaa. Olen ollut aika otettu siitä, että kirjaa kunnioitetaan eräänlaisella vapaudella eikä kiilata kirjan eteen esteeksi. Austen-jutuissa tulkintojen kirjo milloin lähempänä kirjaa milloin taas siitä kauempana ei häiritse, mutta Charlotte Brontë on eri asia. Jätän mielipiteideni perustelun siihen kun sarja on päättynyt.

Onnistuit herättämään kiinnostukseni kirjaan. Katson kuitenkin sarjan loppuun ennen kuin luen.

Jos Johannes luet kirjan, niin voitko kirjata mielipiteesi tänne vaikka kuinka lyhyesti ovat ne sitten millaisia tahansa. Eihän ole mitään kiirettä. Aloitin tämän viestisi jälkeen lukea kirjaa uudestaan, väliä edelliseen lukemiseen on , luulisin, noin kaksikymmentä vuotta. Sitä ennen luinkin kirjaa usein. Se oli ensin tenttikirja suuressa läjässä ja luin sen vain jotta olisin lukenut, luin sen juonena. Sitten valmistauduin erääseen seminaariin ja muistan, kun kirjastossa keskityin mm. eräänä ennakkomateriaalina olevaan esseeseen Jane Eyren kolmesta kapinasta (tämä viimeinen sana ei varmaan ole oikea). Kaikki nämä tapahtumat vaativat voimaa ja vaikuttivat Janen elämään kauaskantoisesti. Jane Eyrestä tuli minulle tuttu henkilö. Aina kun oli tarvetta hakea lisäannos voimaa tai saada jokin järkytys laantumaan, pystyin pujahtamaan kirjan äänten sisään, sen kielen, sanojen, kuiskausten kuulijaksi. Joka kerran kävin läpi tietynlaisen järistyksen ja tulin viimeisen sivun jälkeen tasaisena ihmisenä takaisin jsuorittamaan arkipäivän tehtäviäni.

Olen lukenut monenlaista kirjallisuutta, hyviä ja huonoja kirjoja, myös täyttä roskaa. Mutta tämä kirja kuin valitsi minut tai minä löysin sen, sen kuvat, näyttämöt. Kauhuromantiikkaa ja kuitenkin mikä ero esim. Austenin aina nautittavaan "Nothanger Abbeyyn" (Neito vanhassa linnassa). Austen nauraa goottilaiselle kirjallisuudelle ja tämä kirja on jo pitkään ollut suosikkini kirjailijan tuotannosta. ( http://fi.wikipedia.org/wiki/Jane_Austen ) Charlotte Brontë on toisenlainen. Hän on tosissaan.

Olen lukenut Charlotte Brontën teoksista vain kirjan "The Professor" alkukielellä. Se on kuin luonnos hänen merkittävään työhönsä "Syrjästäkatsojan tarina" (Villette). "Kotiopettajattaren romaanin" olen lukenut suomennoksena, koska hankkiessani aikanaan englanninkielisen laitoksen koin sen liian vaikeaksi tekstiksi. Marjatta Möttölä kirjoitti Hesarin esittelyssään, että nyt pudistetaan klassikosta pölyt pois. Ei "Jane Eyressä" ole pölyä, mutta arvelen nyt, että suomennos on vanhentunut. Täytyy kääntyä alkukielen puoleen.

Kartanon yläkerran kummitukseksi paljastuu Rochesterin vaimo Bertha, kun tämän veli tulee keskeyttämään Janen ja Rochesterin vihkimisen. Jane saa tietää, että perinnöllistä mielisairautta sairastava Bertha on teljetty ullakkokomeroon. Berthan tarina nousee jännittävällä tavalla Janen tarinan rinnalle, vaikka näkökulma on luonnollisesti kotiopettajattaren.

Tuli vielä mieleen, että Jane Eyre voisi edetä verkkaisemminkin. Nyt nuo tapahtumat monipolvisine juonenkulkuineen ja rikkaine henkilökuvineen tulevat liian intensiivisesti katsojan eteen vain neljään osaan sovitettuina. Ei jää tilaa sulatteluun. Aasinsillaksi toinen raivaaja, Teemalta tuleva Berlin Alexanderplatzin uusinta, jota voisi kritisoida jopa liian verkkaisesta etenemisestä.

Voisi hyvinkin edetä verkkaisemmin. Saisivat painoa ajatukset ja äänen voimakkuudet. Olen kuitenkin hämmästellyt tätäkin kirjoa, mikä on saatu aikaan näin lyhyessä ajassa. Pieni kommentti: kuvien katselu. Miten tavallaan kommunikoimaton, siihen ainakin erittäin tottumaton henkilö on tottunut sen sijaan kirjaamaan ajatuksensa, alitajuntansa, maalauksiin, joita sitten joku, noin vain, osaakin lukea. Tämä on jotain harvinaista tajuamista, mitä ei aina ole aiemmissa jutuissa ainakaan tässä merkityksessä ollut.

Johannes kirjoitti:Aasinsillaksi toinen raivaaja, Teemalta tuleva Berlin Alexanderplatzin uusinta, jota voisi kritisoida jopa liian verkkaisesta etenemisestä.

Alexanderplatzista olen aikanaan nähnyt vain muutaman osan. Joko meillä ei vielä ollut telkkaa tai sitten ei vain ollut mahdollisuutta sarjaa seurata. Kyllä Fassbinderilla on aikamoinen ote jutussaan, mutta onhan selvää, että "Jane Eyren" kaltainen teos vaatisi myös aikaa, niitä suvantoja, joissa voi hengittää.

Katsellessani sarjaa tuli mieleen, että oliko siellä "Madwomanissa" (Gilbert & Gubar -tutkimus) mahdollisesti mainittu Bunyanin "Kristityn vaellus" jonkinlaisena vastapoolina tai viitekuviona. Olen tehnyt kirjasta muistiinpanoja ja kyllä se siellä on mainittuna. Koin aikanaan Vaelluksen lukiessani sen kuivaksi kuin mikä ja olen monesti ihmetellyt, miksi se pitkään sijoitettiin lasten lukemistoihin. Nyt kuitenkin kuin selvisi tämä asia, minulle. Onhan vaellus, taakka, houkutukset, nöyryytykset, joista tässä sarjassa oli vain osa. Luokkayhteiskunta on säilytetty, mutta oli Janellakin omat vieraansa, jotka jäivät vieraiksi vaikka hän kristittynä otti heidän asiansa omakseen.

Mitä tässä teoksessa oikein onkaan. Mistä siellä puhutaan. Keskiössä olevat lapset pohtivat aivan kuten aikuiset myös sitä mikä on oikein. Miten tulisi elää niin kuin oikein on. Jos on rikkonut jossain suhteessa, niin katumuksen on oltava todellista. Kovin eettinen kirja, voisi käydä oppikirjasta hyvin vaikka ei olekaan tylsä. Nämä erilaiset rytmit, veden kuohut, myrskyt ja puroset sekä suvantopaikat ja ääretön, järjetön tyyneys ovat olleet sitä, mistä olen nauttinut ja sinne kaivannut. Nyt jäin mielelläni kulkemaan kohti kotia, takaisin Thornfieldiin Janen palatessa tätinsä hautajaisista työpaikkaansa, palatessa ensi kertaa paikkaan jota hän saattoi kutsua kodiksi. Se tie on niin rauhaisa, lempeä, täynnä rakkautta ja valoa mutta tunteet vain kuin kulkevat ilman ääntä, ei mitään melua. Se jäi nyt suosikkikohdaksi ja sille tielle jäin.

Miten onkaan Charlotte Brontë muodostanut nämä hahmonsa. Rochester astuu tietenkin byronilaisissa jalanjäljissä mutta Brontë käyttää häntä omiin tarkoituksiinsa. Kaikkein hämmentävin hahmon on minulle aina ollut St. John Rivers. Entä suljetut paikat ja ympäröivät nummet. Ne tulevat tietenkin hänen kodistaan tai ainakin suuri mahdollisuus on niiden sieltä tulla. Ja tämä asema kotiopettajana. Kirjahan on poikinut valtavan katraan jälkeensä kulkemaan. Kotiopettajar on säätyläinen mutta palvelija, jota he, jotka eivät juuri muuta kuin itsensä näe, näe lainkaan. Hän on mahdollisten oikkujen kohde, pelkkä tapetti tai henkilö, joka kuin perheenjäsenenä kuuluu yhteisöön. Tätä viimeistä eivät kuitenkaan Brontët tarjoa. Omasta kokemuksesta lausutut sanat tuon ajan kirjailijoilla olivat yleensä kalseita ja kuvottavaa luettavaa. Se, mitä myöhemmät kirjailijat ovat asiasta sanoneet ja millaisia romansseja ammatin ympärille kutoneet, on kuin seitin läpi katsottua kudelmaa, täysin mieltä vailla.

Vaikka sarja ei voi olla täydellinen, niin jotain satuttavaa siinä silti oli. Jotain liikuttavaa ja viatonta. Pääpari oli aika hyvin valittu ja selvisi paikoillaan hyvin. Näissä raameissa, näiden repliikkien puitteissa verrattuna edellisiin filmatisointeihin, joita olen nähnyt, oli kaari laajentunut pelkästä juonesta jonkinlaiseen ymmärtämiseen. Sitä ihmettelin, miten joitakin kohtia oli kirjassa siirretty sata sivua eteen tai taakse hyvin luontevasti. Oli lisäyksiä, jotka eivät kuuluneet kirjaan, mutta selvensivät asiaa esim. tätä androgyniaa, kahden puoliskon hakeutumista toisiaan kohti. Ja kerrankin oli mukana myös jotain siitä leikkivästä puheesta, joka yleensä on täysin sivuutettu kuin kohauttaen olkaa tyhjänpäiväisyyden edessä.

Suvi Ahola kirjoitti Hesarissa hiljan Kanavalla-kommentissaan, että mistä sitten on tullut tämä tasa-arvo Charlotte Brontën teoksiin. Että se on selvittämätöntä. Arvelen itse, että se on tullut paineesta. Koko sisarussarja oli koetuksella ja kaikki kirjoittivat. He eivät olleet ainoita. Kuin yhteisen ponnistuksen tuloksena nuo kaikki naiset käsittelivät teoksissaan miehiä ja naisia kääntäen miesten kirjoittamia teoksia ylösalaisin tai koetellen perinteisiä mieshahmoja ja antaen heidän ottaa yhteen kirjojensa sivuilla naisten kanssa. Paperilla voi saada aikaan jotain sellaista, mikä todellisuudessa ei toimi. Ihmeellistä on, että nämä naiset saivat teoksensa julki osa tosin miehen nimellä mutta osa omallaan kuten tämänkin kirjan Charlotte Brontë julkaisi Charlotte Brontën nimellä.

Marja, sinä osaat ilmaista! Itse myönnän kokevani väkevästi, mutta en uskalla välittää kuin sinä. Korkeintaan nimen. Viimeistään marraskuussa (suom. Markku Mannila).

Sisarusten kirjoista vertautuu ehdoton ykköseni, amerikkalainen (uuden kielen luoja enstisen sisään) Emily Dickinson. Sisarusten yhteiskunta-analyysit - että järki ei ole samassa jaossa kuin raha! Vs. nykyinen akateemitehtailu.

Kirjastoni aarre: Maria Edgeworth: Popular Tales. Novelleja. Isä pastori. 1804. Siis yli sata vuotta sitten! Vasta! Artefakti. Eläköön uudet kirjoittajat.

Tuohon edelliseen en Liisa ole osannut vastata. Ei pidä paikkaansa varsinkaaan kun tässä kyselen, onko kukaan ollut yhtä hempeämielinen kuin minä että olisi alkanut seurata Markku Pölösen ohjaamaa "Karjalan kunnailla" (TV2). Varmuudeksi sen olen tallentanut ja katsonut jälkikäteen. Aloin jo vallan kiintyä ihmisiin. Mitään ei oikein tapahdu, on vain aurinkoista ja lämmintä Suomen suvessa. Ei ilkeilyä, ainakaan tähän mennessä. Sellaista herttaista olemista vain.

Kunnaitten vastakohtana voisi pitää sunnuntaina Teemalta tullutta film noiria "Mildred Pierce" . Se oli kihelmöivää melodraamaa, jossa tytär häpesi äitiään (hänen työnsä rahvaanomaisuutta, hänen sosiaalista ympyräänsä) ja äiti palvoi tytärtään antamatta tämän oppia elämään peitellen asioita, jotka olisi ollut syytä perheessä oppia heti alusta alkaen. Elokuva perustui kirjaan, johon ei sisälly murhaa, mutta elokuvaan se oli istutettu. Kirjaa en ole lukenut, mutta murha elokuvassa, tällaisessa elokuvassa, tuntui kovin ympätyltä ja ylikireältä tieltä kohti sähkötuolia. Hieman arkisempi ote olisi tuonut elokuvaan enemmän elämää ja tehoa.

Näitä sukupolvien välisiä kuvioita liittyy myös "Karjalan kunnaitten" ihmisten elämänmenoon mutta tietenkin toisella tavalla.

Kylläpä täällä on ilkeää ja vähäpätöistä porukkaa. Eivätkö VeHy ja Puliukko menneet vallan radio-ohjelmien ketjuun jakamaan risuja Karjalan kunnaille. Lopetin minäkin seuraamisen kun alkoi tökkiä, vaikka olihan sarjassa jotain viehkoa ainakin aluksi. Mutta näin Astrid Lindgrenin Melukylän lapsista elokuvan tässä hiljan ja siinä vasta oli kesän hämyä, lämpöä ja lasten kesäloman aikaista elämää kuvattu niin viehkosti että eipä käy muuta kuin kiittäminen. Tosin se on elokuva eikä mikään tv-sarja. Ei ole tv-sarja Matti Ijäksen "Katvekaan" vaan eilen kun sen katsoin, tunsin suurta iloa, etten ollut sitä poistanut digiboxin muistista ja rakastin niin ohjaajaa, näyttelijöitä kuin oivaltavaa kerrontaa, käsikirjoitusta ja kaikkea. Kovin hyvälle tuulelle tulin kaiken kaikkiaan.

Olen muuten täällä kirjoitellut kuulokkeet korvilla. Seuraan myös Iltaa Berliinissä. Kyllä minä olen sitä mieltä, että Kerjäläisoopperan musiikki on mielenkiintoista vaikka siitä Petteri puhuisikin. Omituista muuten on, miten lahjakkaasti miehet rakastavat Marlene Dietrichiä. Ja voi miten nautinkaan Zarahin laulusta voiko rakkaus olla syntiä jne. En voi kuin myöntää. Kaippa siinä sekin puoli on. Naurakoot Zarahille vain minun puolestani. Poistun koneen ääreltä. Hyvää viikonloppua kaikille!

Tänä iltana syntyi motiivien ristiriita, kun teemalla alkoi Tohtori Zhivago-sarjan ensimmäinen osa samaan aikaan kuin ylen ykkösen Berliini-ilta. Vaikka nyt on radio auki, Zhivago voitti. Alku oli lupaava! Tiedossa on talven ja alkukevään kestävä Pasternakin suurteoksen ensimmäinen Venäjällä tehty filmatisointi.

"Ei elämää kuin peltoa voi ylittää" (Zhivagon Hamlet-runon viimeinen säe, suomennos Arvo Turtiaisen).

KERRANKIN SAMAA MIELTÄ MARJA SALONEN

Karjalankunnalailla on just eikä melkein tuollaista menoa, kuin pölönen on etsinytkin ohjelmalleen.
On muuten niitä harvoja sarjoja mitä katson. Ja muutoinkin ei siellä rähistä ja jos kerran rähistään niin se on siinä. Ja jos pontikkaa tekee mieli niin tekee. Reiluja ollaan ja vitsiä vännetään.
Kesä saisi jo tullakkin

Et Johannes menettänyt Berliini-ohjelmasta mitään. Odotin (löysästi kuunneltujen) ennakkotietojen mukaan jotakin muuta, mutta suora! pitkä lähetys oli Peter von Baghin ym. saksalaisen suositun musiikin kronologinen läpikäynti.

Alkuosa oli pääasiassa Brechtiä, jota osaan läpikotaisin ennestään. Loppuajalla tuli amerikkalaista moskaa. Zhivago on omassa hyllyssä, televisiosta ei ole huolta kun ei ole aikoihin ollutkaan.

Peter von Bagh on oiva kommentaattori yhdistelemään asiayhteyksiä. Berliini on mulle tuttu rakas kaupunki. Jos olisin sitä lajia joka aina avaa uusia aiheita tänne, voisi otsikkoni olla Eurooppaa pitkin ja poikin. Sen alla olisi tilaa sekä nuorille että meille vanhoille jotka osaa saksaa sujuvasti.

Kiitos vain kysymästä Marja, meikäläinen ei ole Tsivagoa seuranna kun ei ole sattuna silmään että miltä puolelta se tulee ja moneltako.

Karjalan kuntaita yritti ukko tänään tiirata vaan piti vaihtaa puolta kun ei taaskaan tuntuna tapahtuvan mitään. Kauppapuotin pihalla vaan jorisivat niin kuin tekivät jo ekassa jaksossa.

Vaan oletko Marja katellut tätä kun tulee Kotikatsomossa maanantaisin nykyään tämä Harvoin tarjolla? Kovat oli odotukset kun on Tahdon asian kirjottajan tekele tämäkin sarja mutta hieman on käynnistynä hitaan puoleisesti tämäkin dramaturgia. Hykerryttävä on juonen alku että vastustetaan hoitolaitosta joka on tarkotus pykätä keskelle omakotialuetta. Henkilöt on meikäläisen makuun turhan samanlaisia ja niitä on liikaa, menee helposti sekasin että kuka oli mistäkin talosta.

On se kumminkin kolmas jakso odoteltava, tulee se ens maanantai taas yhtä äkkiä kuin edellinenkin. Onko se merkki elämän ehtoosta kun viikot menee huomaamata.