YLE Radio 1

MaraKatti kirjoitti:Nimittäin siitä, että pidänkö Sinfonioista vai en?

Olin SKOPin Taidekerhon Johtokunnassa 1990, ja ehdotin,
että kun Leif Segerstam keksi esittää kaikki Bethofvenin Sinfoniat
yhdessä konsertissa, niin lähtisimme joukolla mukaan.

Selitin, että jos Helsingin Kaupungin Sinfonia Orkesteri
jaksaa soittaa kaikki Bethofvenin Sinfoniat yhteen menoon,
niin kyllä Me (ISOLLA siksi, että pankkilaiset oli silloin arvostettuja)
jaksamme kyllä kuunnella konsertin kokonaan.

- No meitä SKOPpilaisia oli silloinkin petetty!
Heitä hjälppas Turun Kaupungin Sinfonia Orkesteri.

Caramba, taas Beethoven; olin miltei nukahtaa kuunnellessani classic radiosta tämän 4. sinfoniaa eräänä iltana, ja totesin teoksen aikansa eläneeksi; joskus nuorena sain siitä jonkinmoisia väristyksiä.

Eipähän tartte laskea lampaita niin pitkään.

Mikki Hiiri kirjoitti:Caramba, taas Beethoven; olin miltei nukahtaa kuunnellessani classic radiosta tämän 4. sinfoniaa eräänä iltana, ja totesin teoksen aikansa eläneeksi...

Niin, kun se ei ole vielä täyttä ällöylitunteellista romantiikkavellontaa.

Tervetuloa
seuraamaan KISSA ja hiiri leikkejä.

Toivoo MaraKatti

Jesper kirjoitti:

Mikki Hiiri kirjoitti:Caramba, taas Beethoven; olin miltei nukahtaa kuunnellessani classic radiosta tämän 4. sinfoniaa eräänä iltana, ja totesin teoksen aikansa eläneeksi...

Niin, kun se ei ole vielä täyttä ällöylitunteellista romantiikkavellontaa.

Tosiaan ällötunteilua ala Brahms, Mahler, Wagner, vaan vielä klassismin niukkaa ja ohutta motiiviskonsrtuktiivista leikittelyä Beethovenin amatöörimäisien motiivien lapsellisena coktailina yhdistettynä ja kehiteltynä professionalistisin ja Haydnilta opituin metodein. Eiks olut taas hieno toi Coktail-sana; että minä osaankaan.

Ilman Schubertia ja hänen Ossian-balladejaan ei olisi Wagnerin musikkidraamaa siinä muodossa kuin me sen hänen kättensä työnä ja luomana tunnemme.

Näissä ballafdeissa ja esim. pioneerihenkisessä Faust-kohtauksessa sopraanolle, baritonille, kuorolle ja pianolle, D 126b Schubert viljelee oopperamaista tyyliä resitatiivien virtana rohkeassa kromaattisesa äänenkuljetuksessaan ja nondiatonisissa harmonioissaan, dramaattisen resitatiivien ja arioson mielikuvituksellisena synteesinä ja sekoituksena, pakottoman vapaasti virtaavana fantasiana, jollaista kukaan muu ennen häntä ei vielä milloinkaan ollut keksinyt ja täytäntöön pannut.

Näiden laajojen laulujen ilmestymisen aikoihin Saksanmaalla, niiden saadessa kriiitikoiden positiivisen huomion osakseen 1830-luvulla, myös Wagner prosessoi persoonallista tyyliään kohti musikkidraamaa, jossa perinteisen numero-oopperan suljetut muodot korvataan puhemelodiaan perustuvalla resitoinnilla, jota keskeytyksettä kehitellään musikillisen tapahtumisen painopisteen ollessa kromaattisen orkesteripolyfonian moniäänisen kudoksen päättymättömässä melodiassa.

Siinä teille jotain fiksua, paitsi ettei Wagner ole minun heiniäni. Kun en sattumoisin ole hevonen, enkä ratsasta Valkyyriaan, varsinkaan yön selkään.

Mikki Hiiri kirjoitti:Ilman Schubertia ja hänen Ossian-balladejaan ei olisi Wagnerin musikkidraamaa siinä muodossa kuin me sen hänen kättensä työnä ja luomana tunnemme.

Näissä ballafdeissa ja esim. pioneerihenkisessä Faust-kohtauksessa sopraanolle, baritonille, kuorolle ja pianolle, D 126b Schubert viljelee oopperamaista tyyliä resitatiivien virtana rohkeassa kromaattisesa äänenkuljetuksessaan ja nondiatonisissa harmonioissaan, dramaattisen resitatiivien ja arioson mielikuvituksellisena synteesinä ja sekoituksena, pakottoman vapaasti virtaavana fantasiana, jollaista kukaan muu ennen häntä ei vielä milloinkaan ollut keksinyt ja täytäntöön pannut.

Näiden laajojen laulujen ilmestymisen aikoihin Saksanmaalla, niiden saadessa kriiitikoiden positiivisen huomion osakseen 1830-luvulla, myös Wagner prosessoi persoonallista tyyliään kohti musikkidraamaa, jossa perinteisen numero-oopperan suljetut muodot korvataan puhemelodiaan perustuvalla resitoinnilla, jota keskeytyksettä kehitellään musikillisen tapahtumisen painopisteen ollessa kromaattisen orkesteripolyfonian moniäänisen kudoksen päättymättömässä melodiassa.

Siinä teille jotain fiksua, paitsi ettei Wagner ole minun heiniäni. Kun en sattumoisin ole hevonen, enkä ratsasta Valkyyriaan, varsinkaan yön selkään.

Ilman Shubertia olisi varmaan kaikki muutkin ja ilman muita olisi varmaan Shubertkin? Tätähän emme pysty todistamaan ja miksi pitäisikään, täysin merkityksetön asia

Onko kukaan koskaan soittanut Schubertia haitarilla?

VeHy kirjoitti:Onko kukaan koskaan soittanut Schubertia haitarilla?

Kyllä on. http://www.accordion-online.de/e_mp3.htm

Ainakin jossain päin maatamme tunnutaan uskovan siihen, että löytyy ihmisiä, jotka pitävät sinfoniamusiikista:

Nordea on perustanut Nordea Jean Sibelius -orkesterin nuorille muusikoille. Pankki haluaa tukea lahjakkaita musiikinopiskelijoita tarjoamalla heille kokemusta täysimittaisessa sinfoniaorkesterissa soittamisesta ja opetusta suomalaisten ammattilaisten johdolla.
Orkesterin ensimmäinen taiteellinen johtaja on Oslon filharmonikkojen taiteellinen johtaja, kapellimestari Jukka-Pekka Saraste.
Orkesteri on Nordean valtakunnallisen sponsoroinnin päähankkeita. Pankki on tähän asti tukenut nuoria urheilijoita, mutta nyt kulttuuri nousee vahvasti urheilun rinnalle.
Orkesteri koostuu eri musiikkioppilaitosten lahjakkaista klassisen musiikin opiskelijoista, ja se esiintyy eri kokoonpanoilla pankin tilaisuuksissa.
Orkesterin kouluttajia ovat fagotisti Jussi Särkkä ja soolokäyrätorven soittaja Esa Tukia Radion sinfoniaorkesterista, Lappeenrannan kaupunginorkesterin konserttimestari Tero Latvala ja Lohjan kaupunginorkesterin taiteellinen johtaja Juha Nikkola. (STT)

Pitää onnitella omaa pankkiani -jota en tosin koskaan ole mitenkään erityisen "omaksi" tuntenut- hienosta kulttuuripoliittisesta ratkaisusta. Oman orkesterin ylläpitäminen on sanahelinää, mutta kun pääsevät keikkailemaan, se muuttuukin musiikiksi korville.

Toivottavasti Nordea tällä ratkaisullaan myös pitää huolen siitä, ettei sen tarvitse lähteä täyttämään Ylen jättämää aukkoa Töölönlahden mölymontussa. Nordea Sibeliukselle kun löytyy kiertuekeikkaestraadeja niin Suomesta kuin ulkomailtakin ja jos soittajisto tosiaan on nuorenpuoleista, nämä vielä jaksavatkin kiertää.

EN

Pidän toki sinfoniamusiikista mutta en suinkaan kaikesta, mitä sinfoniamusiikiksi sanotaan. Hiukan kallistun tuolle vanhemmalle puolelle, mutta eivät nykysäveltäjätkään ole pois suljettuja. Soittimia saisi kuitenkin mielellään soittaa, ei sivellä, hivellä, riipiä, raapia eikä koputella. Rikkominen kuuluu tietenkin vain rockarenoille.

Pidän myös kamarimusiikista, oopperasta, baletista, rokista, lattareista, etnosta ja varsinkin juuri etnosta, afrikkalaisesta rummutuksesta, M.A.Nummisesta, Primosta ja virolaisesta humpasta, sekä tietenkin ihanan valloittavasta Virve Kösteristä.

Kletzmeristä enkä lappalaisten joikhaamisesta en pidä. Sitä pyydän nöyrimmästi anteeksi.

Ai niin, luettelosta unohtui pois Matti ja Teppo, turkulainen voittamaton voimakaksikko!

moxu kirjoitti: Pidän mm.Antonin Dvorakin sinfonioista 8 ja 9, Mozart, Beethoven ja Sibeliuskin tekevät vaikutuksen ja erinomaisia on varmasti muitakin. Dvorakin 9 on kuitenkin ehdoton lempparini, monestakin syystä. Joku asiantuntija voisi sanoa, että siksi, kun se on niin yksinkertainen. OK, sekin on mielestäni ihan käypä syy pitää Dvorakin 9:stä.

Mikki Hiiri kirjoitti:Minusta ei, ne kansansävelmät häiritsevät palvellen epäsinfonista rakennetta ja funktiota olivatpa slaavilaisia tai intiaaneilta peräisin. Maneereja täynnä koko teos.

Niinpä. Mutta kyllä oli tänään silti mukava aamupäivän ratoksi kuunnella radiosta tuo mainittu sinfonia, josta aikanaan koulussakin tulin jonkinlaisen analyysin paperille takoneeksi -lähinnä juuri noista kansallisromanttisista vaikutteista, joita tosiaan on paitsi slaavilaiselta ja inkkaritaustalta, myös etelän plantaasien negrospirituaaliperinteestä. Kaiken tuon naittaminen draamallisesti etenevään nelinäytöksiseen pakettiin osoittaa Dvorakilta sellaista tajua, mikä ei maailmanhistorian mittaan ole ollut läheskään kaikille sinfonioiden säveltäjille selvää. Huomattakoon, että tällä vihjailulla en tarkoita Mozartia enkä oikeastaan Sibeliustakaan.
Tämänpäiväinen tulkinta oli 1950-luvulta ja asialla Berliinin Filharmoonikot.

Viikonlopun Delius-elämyksilleni, sinfonisissa orkesterisarjoille tai sävelrunoille, joskin ei kaikille mutta eräille niistä oli ominaista eräs yhteinen piirre. Ne nimittäin toivat elävästi mieleen lapsuuteni käynnit hammaslääkärillä ja hammashoitoon kuuluvat hampaiden paikkauksen yhteydessä ilmenevät purukaluston purentarefleksit, nielemisvaikeudet ja lihasjännitys sekä deliuksen kyseessä ollessa myös leukalihasten vapiseminen musiikkillisen nautinnon tuottamaasta kiihotustilasta, jonka älyn mukainen saavuttaminen tahtoa itseään kiihdyttämättä tahdon liikutuksen vastineina on välittömämmin syntyvää kuin ehkä kenenkään muun säveltäjän musiikissa joiden emotionaalinen vaikutus voi syntyä vain kiertoteiden kautta rakentamalla mielikuviossaan rinnakkainen ulkomusiikillinen järjestelmä maailma mielteenä, joka vastaa musiikin sisäistä dramaturgiaa kääntämällä kuuntelijana huomionsa pois itse musiikista sen tietoisesta reseptiosta musiikin itsensä unohtamisella ajatuksellisen abstraktion palauttamisella havainnollisiin mielteisiin.