YLE Radio 1

Eihän siitä ota selvää Erkkikään, kuuluu vanha suomalainen sananparsi, mutta Melartinin sinfoniatuotannossa ja sen kontrapunktisessa taidokkuudessa Erkki ottaa mittaa kaikkein suurimmista sinfonian mestareista tyytymättä suinkaan mihinkään helppoihin ratkaisuihin jossakin kenen tahansa tunnistettavissa olevasaa musikillisessa materiaalissa ja lyhyissä amatöörimäisissä teemoissa, pysytellessään huomattavan vapaana sibeliuksen vaikutuksesta vaikka onkin ansaitsemattaan jäänyt eräänä maamme ehdottomati suurimmista sinfonikoista muiden vähäisempienkin yrittäjien varjoon. Sama Koskee tietenkin Helvi Leiviskää jne.

Mykistyin tutustuessani erinomaisina levytyksinä Melartinin laadukkaaseen saksalaisen koulukunnan vaikutuksesta kertovaan sinfoniatuotantoon, jossa voidaan ensimmäisenä maamme säveltaiteessa havaita mahlerin vaikutusta mitä muotoon tulee, ja jonka sinfonioita Erkki myös ensimmäisenä maassamme Viipurissa johtikin, kun tematiikka kielii brucknerista puhtaine kvartteineen, kvintteineen ja oktaaveineen sekä kaksoispisterytmeineen, teemojen yhdistyessä taidokkaisiin kontrapunktisiin sommitelmiin käännöksin, rapuliikkein, tihennyksin ja harvennuksin, ja toisinaan kuten 6. sinfonian mahleriaanisen surumnarssin kokosävelasyteikosta muodostetun soinnun soidessa kuin kluster ukkosenjylinän kaltaisessa pisteellisessä marssirytmissä kenties eräänä valtavimmista sinfonianosista jonka viime vuosisadan absoluuttisen musiikin korkein muoto tuntee ja jonka representoiman jättiläismäisen ekspressivisen epätoivon rinnalla kansallisromanttiset teokset vaikuttavat vaisulta, imelältä ja säyseän mitäänsanomattomalta pitsinnnypläykseltä korvissani. jos vertaa niitä Melartinille ominaiseen tykkien jylinäefeteihin, jotka luullakseni eri osissa palaavan kohtalonomaisen johtoaiheen tavoin viittaavat tsaikovskin vaikutukseen.

Kesäsinfoniassa ihmisäänet naistertsettinä Ainon koivuaarian muistumana Aino-oopperasta yhtyvät kiinteästi laulavaan pitkälinjaiseen melodiikkaan suomalaista luonnontunnelmaa henkien josta madetoja kirjoitti ylistävästi ja joka koettiin sensaatiomaiseksi ratkaisuksi yleisön ja arvosteljoiden taholta tuohon aikaan saaden Sibeliuksen 4. sinfoniaa myönteisemmän ja riemullisemman vastaanoton. Itse asiassa yleisön yltyi spontaanisti taputtamaan Erkin 1. sinfonian jokaisen yksittäisen osan jälkeen ja toisinaan osat liittyvät yhteen tauotta. Tai teos saattaa päättyä fuugaan kuten sinfonia brevis.

Täytyy myöntää että olen Erkistä innoissani ja haluaisin saada hänen musiikkiaan lisää kokoelmiini vaikka hän lienee säveltänyt myös kosolti salonkityyistä pianomusiikkia lyyristen helmien ohella.

Ja sanottakoon vielä etten olisi koskaan uskonut Erkin pystyvän moiseen prinsessa ruususen juhlamarssin jälkeen joka jättää hänestä kovin siloitellun ja helppotajuisen kansantaiteilijan kuvan.

Mutta onhan meillä paljon muitakin taitavia suurmuotojen käsittelijöitä jotka eivät suurimman Sibbehuuman keskeltä ole juurikaan erottuneet ja erotu sähköisten viestimien ja yksipulolisten ja tautologisten konserttiohjelmien laiminlyödessä heidän musiikkiaan muutaman kansansuosikin kustannuksella, joide käsittäminen ei edellytä korkeampaa matematiikkaa.

II-maailman sodan kauhuja älyn mukaisina tahdonliikkeiden, tuskan ja mielihyvän, vastineina, tahdon tyydytyksen ja tuskan kuvia kuvasteleva Einar Englundin sinfonia n:o 2 lisänimeltään mustarastas kuten sotasinfonia n:o 1 haastaa neoklassisella prokofjevilta, stravinskyltä ja shostakovitsilta perityllä muotokielellään ja näiltä saatujen vaikutteiden muotouessa persoonalliseksi synteesiksi, komeasti orkestraalisella mässäilyllään ja motoris-dynaamisella eteenpäin rientävällä rytmisellä draivillaan sibeliuksen pohjolan kylmään auringon paisteeseen ja sen karuihin erämaihin rinnastettavien sinfonioiden statuksen ja tasavertaisemman Melartinin ja madetojan sinfonioiden, sen hitaan osan mustarastaan liverryksineen, luonnon puhtauden ja ihmisen brutaaliuden ja sivilisaation kieroutuneisuuden vastakohtaisuuden kauheana vertauskuvana, ja jota pidetään yleisesti yhtenä 1900-luvun sinfonisena mestariteoksena.

4. nostalginen vuodelta 1976 sai heikinheimon kiittelemään uutta syvyyttä englundin sävelkielessä sen läpikuultavissa kamarimusiikillisissa kokkkosmaisissa harmonioissaan ja tekstuurissaan nuoruuden myrskyisän levottomuuden vaihtuessa tyyniin ja seesteisiin resignoituneisiin tunnelmiin joka keinovaroiltaan ei ole lainkaan niin tuhlaileva kuin 1 ja 2.