YLE Radio 1

Miksi kulttuurin kuluttaja haluaa tietää, mitä mieltä joku jonkun asiantuntijaksi määrittelemä henkilö on jostain teoksesta? Tämä oikeastaan koko kritiikin ja kriitikkojen sekalaisen ammattikunnan kyseenalaistava kysymys on usein pyörinyt päässäni, varsinkin lukiessani kritiikkejä teatteri- tai musiikkiesityksistä, joista itse olen ollut kriitikon kanssa joka a) samaa tai b) täysin eri mieltä.
Kommentteja! Tämän foorumin kuluttajilla kun itselläänkin on niin kulttuuriin, kuin siitä esitettyihin kommentteihinkin henkilökohtaisia suhteita...

Minusta kritiikin merkitys ja tarkoitus on siinä, että se pyrkii muodostamaan keskustelua tarkastelemastaan aiheesta. Tämä keskustelu ei tosin ylety sinne, mistä ketju saa alkunsa, eli lehdet harvoin julkaisevat vastineita kritiikkeihin.
Kritiikillä ei ole paljon merkitystä, ellei tunne kulloisenkin kriitikon luonnetta ja makua. Taiteilija, joka vetää melonit sieraimiinsa haukkuvasta kriitikosta on turhan ohutnahkainen, sillä kritiikki kertoo sittenkin enemmän kriitikosta kuin kohteesta.

Minä pidän kriitikoista, jos he ovat perillä aiheestaan. En ole kiinnostunut siitä, mitä mieltä (Moxun ilmaus) kriitikko on teoksesta; vaan minua kiinnostaa se, mitä kriitikko tietää teoksesta ja sen taustasta.

Anna mulle tähtitaivas,
anna valo pimeään.
Anna mulle aamurusko...

Eikös joskus ole sanottu, että ne jotka - musiikin tapauksessa - eivät osaa soittaa riitävän hyvin ryhtyäkseen ammattimuusikoiksi, ryhtyvät opettajiksi, ja ne, jotka eivät osaa opettaa, ryhtyvät kriitikoiksi.

Ja toisaalta kriikoita on verrattu sulttaanin haaremia vartioiviin eunukkeihin - he tietävät, mitä sulttaani haareminsa kanssa tekee (ja kenties senkin miten), mutta eivät kykene siihen itse.

Vaan kyllä minäkin luen lehdistä erilaisia kritiikkejä vähän niin kuin tuote-esitteen tavoin. Saan edes jonkun kuvan uudesta kirjasta, levystä, konsertista tai elokuvasta. Jos tunnen kriitikon linjaa, niin sitten yritän arvostelun suhteuttaa sen linjan mukaan. Eikö aikaisemmin ollut niin, että jotkut katsoivat telkkarista Kajavan kehumat ja toiset hänen haukkumansa ohjelmat? Siis Jukka-vainaankin kritiikeistä oli hyötyä monelle.

Jos kriitikko kertoo vain sen mitä tietää teoksesta, on kysymyksessä tuoteselostus, ei kriittinen arvio. Kriittinen arvio syntyy, kun kriitikko esittää teoksesta subjektiivisen mielipiteensä. Tähän perustuu kritiikin kiinnostavuus/kiinnostamattomuus.

Johannes, ketä kiinnostaa subjektiivinen mielipide? Ajatellaan vaikkapa ruoka-arvostelua: luulisin, että meille kaikille on täysin yhdentekevää, tykkääkö ravintolakriitikko X enemmän läskisoosista vai lihapullista? Paljon enemmän kiinnostaa läskin substanssi - onko se kiinteää vai löllöä.

Peräänkuulutan siis kulttuurikritiikkiä, jossa toimittaja antaa meille työkaluja, jotta voisimme muodostaa oman näkemyksemme. Toimittajan omat vibraatiot voivat toki joskus toimia hyvänä härnäyksenä meille, mutta se riittäköön.

Kyllä, tuoteselostus ja työkalut näkemyksen muodostamiseksi ovat tärkeä osa kriittistä arviota, ja on selvää, että on objektiivisia kriteereitä sille mikä on hyvää tai huonoa eli ammattitaidotonta. Mutta arvostelu ei hengitä ilman kriitikon subjektiivista näkökulmaa, joka parhaimmillaan herättää härnääviä vibraatioita myös meissä.

Luulen, että tuossa edellä Johannes ilmaisi omankin kantani. Se tosin saattaa olla hieman subjektiivisempi kuin hänen.

moxu kirjoitti:Miksi kulttuurin kuluttaja haluaa tietää, mitä mieltä joku jonkun asiantuntijaksi määrittelemä henkilö on jostain teoksesta? Tämä oikeastaan koko kritiikin ja kriitikkojen sekalaisen ammattikunnan kyseenalaistava kysymys on usein pyörinyt päässäni...

Lyhyt, esittelynomainen infopläjäys pannaan joka tapauksessa syrjään. Se on kirjaesittely tms. kuluttajavalistusta, muttei kritiikkiä, jota Moxu peräänkuuluttaa. Myöskään teoksen ideologis-moraalinen tai poliittinen arviointi ei täytä kritiikin kriteereitä.

Jää laajempi teoksen kriittinen - so. sen ehtoja hahmottava - käsittely. Siinä sekä kuvaillaan teos (sen keskeiset esteettiset ominaisuudet) että arvioidaan teosta jostakin esteettisesti perustellusta näkökulmasta. Esitykseen voi liittyä tai olla liittymättä em. ideologis-moraalinen tai poliittinen arvio. Sitä en edellytä, koska se on esteettiselle ulkoinen (eettinen).

Tältä pohjalta taidekritiikki on parhaimmillaan sekä informoivaa että herättelevää avatessaan teokseen näkökulman, jota en itse ollut tullut ajatelleeksi.

Kulttuurikritiikkiä ovat myös viihteen ja tieteen kritiikit. Niistä joku toinen kerta.

Itseäni lähinnä olevan kritiikinlajista eli teatteriarvioista puheenollen on ollut hienoa havaita, että vuosikymmenten mittaan vaihtelevia havaintoja kentällä tehneet ja myös kohtalaisen mukavasti palstatilaa saaneet, jo aikaa sitten isompien näyttämöiden katsomoihin siirtyneet kriitikot Maija Savutie ja Sole Uexcüll saivat kunnian koota herkkupalojaan kirjoiksi. Teatterihan on lopulta niin täydellisesti kiinni esityshetkessään, että vain tällä tavoin voidaan olettaa tuleville sukupolville säilyvän edes jotain siitä illuusiosta, mikä esitystilanteessa on vallinnut.
Tiettävästi taannoin edesmenneen Jukka Kajavan kritiikeistä on tekeillä samantyyppinen kollaasi. Eikä sellainen teksi pahaa aikanaan Kirsikka Siikala-Moringillekaan, saati Turun Sanomien pitkäaikaiselle kulttuuritoimituspäällikölle Jyrki Vuorelle.

Musiikkipuolella yksittäisen konsertin arviointi ei nähtävästi ole niin kattavaa tai aikakausia ylittäväksi missään tilanteessa tulkittavaa hetken ilmaisua, että yksittäisiä kritiikkejä kannattaisi säilyttää muuten, kuin silloin, jos ne ovat joko kielellisesti poikkeuksellisen ansiokkaita tai kun niissä havaitaan tähden syttyneen -tai halutaan Heikinheimon tyyliin ryntätä joku tulokas totaalisesti, mikä ei missään tilanteessa saa olla kriitikon tehtävä. Kriitikon on aina muistettava, että yhtä vähän, kuin täydellisiä onnistumisia, on myölskään täydellisiä epäonnistumisia. Kun kukaan ei ole täydellinen...

Minä koen kritiikin asiasta tiedottavana ja myös kriitikon henkilökohtaisena puheenvuorona. Kannatan kriitikoita, jotka jakaessaan tietoa, nostavat myös sellaisia seikkoja esiin, jotka melko yleisesti unohdetaan. Teatterin alalla kriitikolla pitäisi olla kykyä sanoa myös jotain puvuista, lavastuksesta jne. Kirja-arvosteluissa kuvitus unohdetaan usein täysin. Näitä pimentoon jääviä seikkoja kaipaan. Myös näiden asioiden eteen produktiossa työtä tehneet kaipaavat luultavasti jotain kannanottoa heidän tärkeään osuuteensa, joka yleisimmin kuitataan mykkyydellä.

Kriitikon subjektiivinen ääni - esimerkkinä vaikka kuulu filmikriitikko James Agee - voi avata johonkin teokseen aivan uuden näkövinkkelin. En ihmeen paljon kritiikkejä lue, mutta joidenkin henkilöiden teksteistä hahmottuu vähitellen linja, jonka mukaan, jos jutun ennen esityksen katsomista luen, asetan oman odotustasoni. Joku kirjoittaja on romanttisempi ja joku taasen arkisemmin maassa pysyvä. Oma sisäinen keskustelu, jota yleensä esim. elokuvien suhteen jälkikäteen käyn kritiikin kanssa, on hauskaa puuhaa.

Teatterianalyysissä mainittiin lavastuksesta tai näyttämökuvasta ylipäätään, että se on parhaimmillaan silloin, kun sitä ei edes huomaa -eikä tällä tarkoiteta sitä, että alastomat ihmiset höperehtivät tyhjällä näyttämöllä, vaan sitä, että kuvitus tukee tarinaa ja sen kerrontaa niin täydellisesti, että se voidaan laskea siihen luonnollisesti kuuluvaksi osaksi.

moxu kirjoitti:Teatterianalyysissä mainittiin lavastuksesta tai näyttämökuvasta ylipäätään, että se on parhaimmillaan silloin, kun sitä ei edes huomaa (...) että kuvitus tukee tarinaa ja sen kerrontaa niin täydellisesti, että se voidaan laskea siihen luonnollisesti kuuluvaksi osaksi.

En ole asiasta samaa mieltä sen vuoksi, että - tämä kirjoitettuna sillä perustalla että en lainkaan aina lue teatterikritiikkejä mutta joskus aktiivisesti - ansio puvustuksesta, lavastuksesta saattaa mennä esim. ohjaajan piikkiin. Kun asioita ei eritellä, niin yleisvaikutelma, joka syntyy, kirjataan yhden ihmisen ansiolistaan. Kuitenkin voi olla niin, että juuri pukujen jokin vire, lavastuksen jokin nyanssi on se, joka on kaikkea yhdistävä tekijä. Tai ainakin se, joka kuin kruunaa kaiken. Minua ei myöskään miellytä se, että jos puhutaan kalliista produktioista ja äkisti tajutaankin rahaa menneen rutosti yli lasketun määrän, niin silloin kriitikko havaitsee puvut nähden ne erillisenä yksikkönä. Hyvänen aika, sehän maksaa paljon, miten tähän on ryhdytty. Puvustaja on tällöin se negatiivinen toimija (miten inhoankaan tuota sanaa).

Nuo mainitsemani seikat ovat todellisesta elämästä mutta jätän tässä tapaukset mainitsematta, koska olen ollut vain sivustaseuraaja.

Puhuessasi kuvituksesta moxu en tiedä tarkoitatko teatteria vai kirjallisuutta. Joka tapauksessa on ammattikuntia, jotka tekevät työtä, mutta jota työtä ei juuri työksi lasketa. Se kun on parhaimmillaan, kuten sanot, ehkä juuri silloin kun sitä ei tavallaan juuri huomaa. Näinhän sanotaan myös elokuvamusiikista. Siellä on kuitenkin jokaisella oma panoksensa. Sen kuvituksen voisi tehdä toisinkin ja silti onnistua. Jokaisella on oma käsialansa.

Orkesterin soittajat sentään saavat käsittääkseni arvosteluissa hieman tilaa muunkin kuin huonon soittamisen vuoksi. Heidän ansioitaan eritellään.

Näkökulmani on teatterin, mutta pätee muuhunkin. Kuvitus on todella mielenkiintoinen sana, joka varmaan ansaitsisi semioottisessa mielessä oman keskustelulangan, jotta päästäisiin aukomaan tuohon sanaan sisältyviä varauksia.

Ilmaisevassa taiteessa kannattaa muistaa, ettei kriitikon sanaa voi pitää täysin yleispätevänä näkemyksenä tai edes tuoteselosteena, sillä esitykset elävät, eivätkä koskaan toistu ihan samanlaisina. Elokuvassa tai kuvataiteissahan näin ei ole.

Kritiikin yksi tarkoitus tuoteselosteena toimimisen lisäksi on varmasti -tai siis niin ainakin halutaan asia mieltää- myös keskustelun herättäminen. Makuasiat kun saavat moista useimmiten aikaan; silloinkin, kun niistä ei varsinaisesti kiistellä...

Putte Wilhelmsson (PW) kirjoittaa tuoreessa Parnassossa (1/2006) nykykirjallisuudesta. Otsikko: "Identiteettikriisi kantakaupungissa. Mikä on nykykirjallisuuden nykyisyys?"

PW on huomattavan terävä ja sarkastinen kriitikko. Ei tule toista mokomaa mieleen, ainakaan suomalaista, ainakaan elävää. Suvi Aholan kritiikin ja Anu Kaipaisen kommentin PW panee ytimekkäästi järjestykseen: "Ajanmukainen tarkoittaa siis ajankohtaista, sitä mikä on televisiosta ja lehdistä tuttua. Väite on kiistaton, kuten kaikki tautologiat. Lisäksi Aholan ja Kaipaisen yksimielisyys Westön kirjoittaman Langin (2002) edustavuudesta ja ansioista oli oivaltava, vaikka perustuikin väärinkäsitykseen. Westö poikkesi lähimenneisyyteen katsovista kirjailijoista lähinnä siinä, että hän katsoi kauas menneisyyteen. Hänen omin tyylilajinsa on 1900-luvun alun myöhäisromantiikka."

Sillä lailla, sanoi Tarvajärvi.

Runteleeko PW Westöä enemmänkin? Kyllä! Hän kertoo hyvän jännärin kaavaan ja huomaa Westön noudattelevan sitä. Paitsi, että kertomus venyy. MIksi? "Westö on juuri sellainen kirjailija, joka ei usko lukijan tietävän miten puhelin aamuyöllä soi, joten hän korostaa sen soineen 'lakkaamatta', seuraavalla sivulla myös 'itsepintaisesti'. Toiseksi myöhäisromanttisen kirjailijan romaanissa kertomuksen kulku pitää välillä katkaista, jotta kertoja voi muistuttaa tapahtumien tuntuvan epätodellisilta: 'Löysin itseni vanhasta film noirista'."

PW:n mukaan Westön romaania voisi tulkita parodiaksi, mutta "valitettavasti Westö on tosissaan. Hän on huolestunut aikamme uusimmista tuulahduksista, joita hän kutsuu 'uusimmiksi tuulahduksiksi', koska se on sanamuoto, jota myös Mika Waltari olisi voinut käyttää (...) Kenties aavistus kirjallisen sanottavan puutteesta pakottaa viittilöimään aikaan, jolloin kirjailijoilla ainakin uskottiin olevan sanottavaa."

Sillä lailla.

PW muistuttaa Aftonbladetin todenneet Westön esikoisteosta "pelkäksi vanhojen iskusanojen parodiaksi", mikä oli hänen mielestään hyvä havainto. Westö tosin myösi olleensa tosissaan... Westön suhde vanhempaan kirjallisuuteen osoittautuu - hm... kompleksiseksi? Mannin novelli "Tonio Kröger" tiivisti PW:n mielestä "Westön kaksi lyhyttä novellikokoelmaa yhteen pitkään lauseeseen"!

Muutamien proosaesimerkkien jälkeen PW toteaa: "Näin ajatukseton proosa auttaa ymmärtämään, miksi tästä asetelmasta syntyy nykyisin joko komedia, kauhutarina tai lähestymiskielto."

Niinpä...

"Myöhäisromantikko ei tingi tapahtumien ylevyydestä vaan ainoastaan sekoittaa täysromantiikan erottaman henkisen ja fyysisen keskenään," toteaa PW Joel Haahtelan "Elenaa" (2003) eritellessään.

PW on tarkka huomaamaan päälaelleen käännön, jonka tekee vanhoja haikaileva nykykirjailija, joka ei ole vaivautunut selvittämään vanhojen aikojen erityislaatua ja omaa logiikkaa: Pateettisuus "oli jaloa ja siveellistä kaipuuta, jota herrasmies saattoi syvällä sielussaan kehittää ja vaalia. Tsaikovski tunsi sitä sisarenpoikaansa Vladimiriä kohtaan, jolle hän omisti kuudennen sinfoniansa, fyysiset tarpeensa hän tyydytti Pietarin miesprostituoitujen parissa. Meistä, jotka olemme tottuneet pitämään seksiä taitona ja tunteita hallitsemattomina reaktioina, Tsaikovskin päinvastainen käsitys voi tietysti tuntua oudolta."

Aivan.

Ja herja jatkuu. Syystä!

"Porvariston latteuksia pilkannut kirjailijamestari Gustave Flaubert halusi laatia (...) kattavan Valmiiden ajatusten sanakirjan, mutta hankkeen laajuuden johdosta se jäi kesken. 'Se olisi ollut kaiken hyväksytyn historiallinen ylistys... Osoittaisin siinä, että enemmistöt ovat aina olleet oikeassa ja vähemmistöt väärässä (...)' Käsikirjoitukseen ehtineistä hakusanoista päätellen miellyttävä ihminen tietää aina mikä adjektiivi pitää yhdistää mihinkin substantiiviin, jotta yksimielisyys olisi mahdollisimman laaja: Suljettu, aina 'hermeettisesti'. Taistelu, aina 'verinen'. Mustasukkaisuus, aina 'silmitöntä'. Työmies, aina 'rehti', paitsi jos mellakoi. Nyt siihen voidaan lisätä myös Haahtelan havainto, jonka mukaan hiljaisuus on aina 'korvia särkevää'."

Sillä lailla.

Kun maailmankuva on valmiiksi jaettu, niin ei tarvitse keskustella 'maailman mahdollisista malleista' tms. Kun jokainen prosessoi samaa perusideologiaa, niin ajattelun ideologisten perusteiden hahmottaminen ja niillä pilailu käy tarpeettomaksi. Ei ole enää ns. ideologista taistelua. Taide muuntuu tällöin joutavaksi - söpöilyksi, viihteeksi ja jo-jaetun affirmaatioksi.

Lukekaan Wilhelmssonin juttu Parnassosta ja tulkaa mukaan Miksi suomalainen nykykirjallisuus on pöhköä -seuran toimintaan.

Arvosteluista puhuttaessa pitäisi aina muistaa, että arvostelu on lopulta vain yhden ihmisen näkemys, jota ei saisi yleistää.
Yleistyksiä vain varsin usein pääsee tapahtumaan. Siksi olisikin tärkeää saada kaikkien esitysten yhteydessä myös arvostelujen välille dialogia. Netti on siihen tarkoitukseen aika hyvä väline, teatterien omat sivut sensijaan eivät välttämättä, sillä kovin helposti teatterien sivuista vastaavat henkilöt lyhentävät tai jopa sensuroivat sellaisia kritiikkejä, joissa oman talon töiden annetaan kuulla kunniansa.
Arvostelujen vaikutus lipunmyyntiin on iso, vaikkakaan ei läheskään aina ratkaiseva. Erinomaiset arvostelutkaan eivät tehneet viime talvena Kokoteatterin Naapurista kassamagneettia eikä kriitikoiden nuiva suhtautuminen esim.Komediateatteri Arenan esityksiin ole saanut yleisöä sieltä kaikkoamaan...

HS:n pääasialliset "postkajavaaniset" kriitikot Kirsikka Moring, Lauri Meri ja Suna Vuori eivät ole arvioitsijoina yhteismitallisia, vaikkakin ihan paikkansa täyttäviä tekijöitä kaikki. Turun Sanomien Outi Lahtisen ja Uutispäivä Demarin Rolf Bambergin sekä Terhi Tarvaisen mielipiteet ansaitsisivat nykyistä suuremman julkisuusarvon -jo siksi, etteivät ne likikään aina lyö yksiin HS:n näkemysten kanssa.

Suna Vuoren näkemys tämänpäiväisessä HS:ssa Jurkan uutuudesta oli otsikoitu "Yksinen ei ole kaksinen". Tätä voisi pitää vähintäänkin tyrmäävänä arviona -ja vaikka Vuori saman jutun leipätekstissä sitten löytääkin esityksestä aika paljonkin hyviä puolia, otsikko aiheuttaa varmaan tietynlaisen lamaannuksen monessa katsojassa, joka on harkinnut kyseisen esityksen katsomista.
Suna Vuori ei ole kovinkaan syvällisen analyyttisesti kirjoittava kriitikko, joten hänen kritiikeilleen ei -ainakaan vielä- ole päässyt syntymään myöskään "vastareaktionkannatusaatetta": Jos Suna Vuori väittää jotain juttua huonoksi, se on hyvä ja päinvastoin... Mutta Vuori on vasta 38-vuotias, joten hänellä on aikaa kehittyä tähänkin suuntaan.

Ainakin minulle Vuoren kitkerästi otsikoitu artikkeli on suoranainen kannustin mennä katsomaan Yksistä Jurkkaan. Vaikka olenkin valmis uskomaan, ettei kyseessä ehkä ole Laura Ruohosen poukkoilevan kirjailijanuran paras tuote.