YLE Radio 1

No nyt kun sen sanoitte, toden totta, Manfred Mann's Earth Band oli hyvä bändi. Oli progea tai ei. -- Minulla on ollut alusta alkaen progen kanssa jonkinlainen ongelma. Olen pitänyt sitä vähän kornina, teeskentelynä, mahtopontisena tms. Harvassa bändit joita varauksetta diggaillut. Nice (alussa), Crimso. Toisaalta, kun joku on maininnut jonkin biisin, niin lämmin uudelleenmuistamisen tuntu on levinnyt sydänalaan.

Mitä niitä olikaan... Solar Firen biisi "Father Of Day, Father Of Night" oli aivan upea. Mahtava. Nightingales and Bombers -elpeellä oli hienon hieno Bruce-tulkinta, "Spirits In The Night". Roaring Silencen "Blinded by the Light" taisi olla viimeinen Earth Band -biisi, josta innostuin. Olin jo siirtynyt enempi mustaan musiikkiin. Ja Earth Band taisi olla siirtynyt enempi pop-linjoille? Kyllä harmittaa, että nuo vanhat levyt on tullut myydyiksi. Pitääkin tilipäivän kunniaksi tilata jokin kattava EB-kokoelma... Harmi ettei moista saa lp-boksina.

Olen vallan siirtynyt käytetyn tavaran Gemm-kauppaan. Sieltä olen löytänyt sellaista, mitä ei Suomessa ole myytykään, tai myynti on kaikkialla loppunut jo aikoja sitten.

Tässä linkki: http://www.gemm.com. Valitse "detailed search" ja rasti ruutuun LP. Kyllä löytyy vinyylimanniakin.

The Nice, josta Emerson ponkaisi suurempiin show-keimuroihin, oli minunkin kärkikaartissani. Hyviä levyjä; hyvä, etten ole myynyt pois, vaikka sellaista tyhmyyttä on meilläkin harrastettu.

Kun Emerson meni, jäivät Jackson ja Davidson kahdestaan. Tekivätkin ihan kivaa poppia, kunnes löysivät sveitsiläisen koittosoitinhurjastelija Patrik Morazin, jonka kanssa tekivät ainakin yhden huimaavan progelevyn. Pois myyty, ja nimikin unohtunut. Pompöösistä menosta viehättyneen kannattaa tsekata Jackson Heightsin 70-80-luvun vaihde.

Suurempi nimi Yes vei sitten tuon Morazin omiin riveihinsä, kun havaittiin mikä virtuoosi mies oli. Jostain vielä luin, ehkä Emersonin nettisivuilta, että Nice olisi ollut taas koossa, taisi olla vain jotain tilaisuutta varten.

puuhaaja kirjoitti:Suurempi nimi Yes vei sitten tuon Morazin omiin riveihinsä, kun havaittiin mikä virtuoosi mies oli. Jostain vielä luin, ehkä Emersonin nettisivuilta, että Nice olisi ollut taas koossa, taisi olla vain jotain tilaisuutta varten.

Niin tuo Yes teki ja ihan onnistuneesti Moraz paikkasi Wakemanin roolin tuolla ainoalla Relayer-levyllä. Ostin sittemmin Morazin soololevyn Time Code alennusmyynnistä ja se oli ihan täyttä humppaa, joten ei hyvin hänelläkään myöhemmin sitten mennyt.

Kuuntelin tuossa Ylen Ykkösestä aamulla Francisco Tarregan Etydin ja siitä tuli mieleen Mike Oldfieldin sovitus samasta sävellyksestä, joka on elokuvasoundtrackilla The Killing Fields. http://www.imdb.com/title/tt0087553/ Tuo jos mikä on progea, tai ainakin kokeellista musiikkia lähes alusta loppuun. Oldfieldhän on tehnyt 80-luvulla ja myöhemmin paljon roskaa, mutta 70-luvulla hän oli parhaimmillaan. Tuo Killing Fields on kuitenkin vuodelta 1984. Sovitukset ovat pääasiassa hänen omiaan sekä luottosovittajan David Bedfordin käsialaa. Tuo Bedfordhan on myös varsinainen kokeilija ja tehnyt muutaman sooloprojektin 70-luvulla, joista minullakin on kaksi lp:tä, nimittäin The Rhyme of the Ancient Mariner ja Odyssus. Ensimmäinen varsinkin on hyvin kokeilevaa.

Elokuva The Killing Fields kertoo toimittajan joutumisesta Kambotsan sisällissodan pyörteisiin Pol Potin tyrannian aikana. Soundtrack myötäilee erinomaisesti filmin tunnelmia ja toimii itsenäisenäkin hyvin. Hiukan sekava se on ja palasista koottu, mutta uskomattoman hyvin Oldfield tavoittaa filmin hengen. Filmiä voi myös suositella kaikille.

Taidan olla nähnyt tuon elokuvan, ja pitänytkin siitä. Pakkaavat nuo amerikkalaiset-orientissa-sotaelokuvat vaan sekaantumaan jo toisiinsa. Sekä nimet, että kohtaukset. Pitää tsekata joskus. Eilenkin tuli taivaskanavalta joku leffa, jossa James Woods on sotareportteri.

Koyaanisqatsi on visuaalisesti hieno elokuva, ja musiikki sopii kuvaan kuin nenä päähän. Ohjaajaa en nyt jaksa googlata, mutta musa on Philip Glassin. Elokuva kertoo maailman synnystä ja tulevasta tuhosta vanhan hopi-intiaanilegendan mukaan. Vertauskuvat ovat teollisuudesta ja kaupungin hulinasta atomipommiin ja avaruustekniikkaan saakka.

Pelastin elokuvan DVD:lle vanhalta videokasetilta, ja vaihdoin siihen parempilaatuisen musiikin levyltä – hyvä tuli. Huuto.netissäkin sitä myydään, mutta se on Amerikan formaatti, jossa alkuperäinen 4:3-ruutu on rajattu postilaatikko-kokoon, ja liike nykivähköä meidän PAL-järjestelmässämme. Kaikkien Glass-innokkien kannattaa kuitenkin etsiä tämä elokuva käsiinsä.

puuhaaja kirjoitti:Olen vallan siirtynyt käytetyn tavaran Gemm-kauppaan. Sieltä olen löytänyt sellaista, mitä ei Suomessa ole myytykään, tai myynti on kaikkialla loppunut jo aikoja sitten.

Olen tilannut myös tuolta jonkun kerran. Viimeinen kerta taisi olla 2-3 vuotta sitten, kun meni riitelyksi kauppiaan kanssa. Huijari mikä huijari koko äijä. Olen sen jälkeen koettanut pitäytyä hankinnoissa, jotka teen vain EU-maiden kauppamiehiltä; Englanti, Ranska, Saksa. On todennäköisempää saada ongelmatapauksissa rahansa takaisin. Levyjen kuntoluokittelu on joltisenkin yhdenmukaista.

Toissavuonna tosin sain hieman rutisevan aussiprässin Focuksen "Hamburger Concertosta". Omaa hutilointia - luulin 'AU'-lyhenteen viittaavan Itävaltaan... Ei tullut mieleenkään, että saksalaiselta saisi aussiprässin, kun hollantilaiset ja saksalaiset prässit ovat heille de facto -standardeja. Haen vieläkin mahdollisimman raskasta ja hyväkuntoista Hamburger-prässiä, sillä levylle on mahdutettu hieman liiaksi tavaraa; sointi selvästikin heikkenee levyyn käytetyn vinyylimäärän vähetessä. Siinpä muuten yksi ikiprogesuosikkini. Jos sekään progea on. Focus.

Tuossa vähän ylempänä oli puhetta käsitteestä 'uusi proge' (tai siitä aiheesta, ei kai tuollaista käsitettä ole käsitelty). Hommasin hiljattain norjalaisen Wobbler-yhtyeen albumin Hinterland. Levy ilmestyi viime vuonna. Kahdesta varsinaisesta kappaleesta koostuva levy on viisimiehisen bändin ensimmäinen ja erittäin lupaava ja myönteinen yllätys. Suomalainen huilisti Pauliina Fred näkyy kredittien mukaan vierailevan levyllä nokkahuilistina.
Millaista musa sitten on? Tietysti ne soittavat hyvin, tarkasti, irtonaisesti ja moderneilla soundeilla. Kappaleet ovat pitkiä ja monipolvisia. Mukana on elementtejä, jotka ovat hyvin tuttuja Yesiltä, Genesisiltä, ehkä jopa King Crimsonilta (ainakin yksi mellotron-sitaatti suoraan In the Court of the Crimson King -kappaleesta). Wobblerin jäsenet ovat selvästi hyvin traditiotietoisia, mutta ote on tuore. Suosittelen!

On vähintään mielenkiintoinen tyylitribuutti tuo Hinterland. Tutut Genesis-kitarasoinnutkin vievät omaperäisyyspisteitä, mikäli bändi on niitä edes lähtenyt keräämäänkään. Omiin korviini kappaleitten rakenne kuulostaa Gentle Giantilta ja Tarkus-ajan kevennetyltä ELPiltä.

Orkesterin nettisivulla näyttää olevan lisää musaa jaossa: http://www.wobblermusic.com/music/

Norja on profiloitunut viime vuosina monenkin kyvyn voimin pohjoiseksi taiderock-maaksi. Kroyt-niminen trio kävi muutama vuosi sitten Tampereen Jazz-happeningissa avaamassa verhoa sikäläiseen meininkiin. En päässyt näkemään, mutta radiosta kuulin ja pidin. Ruotsin molemmin puolin onkin nyt aika omintakeista tarjontaa angloamerikkalaisten ällisteltäväksi. Heja Vikingarna!

Morjens hörhöt, oletteko kuunnelleet Genesiksen kitaristin Steve Hacketin soolojuttuja? Hänhän on tehnyt aika kirjavasti hyvää ja huonoa. Sellainen levy tulee mieleen, kuin Genesis Revisited, jossa Hackett kumppaneineen soittelee Genesiksen biisejä osin aika lähelle alkuperäissovituksin ja osin hyvin erilaisesti. Eivät nuo kaikki ole kovin onnistuneita, mutta eräissä kappaleissa hän löytää jotain uuttakin. Ehkä lähimpänä alkuperäisesitystä kuulostaa avauskappale Watcher of the Skies ja monia muitakin hittejä tuolta löytyy.

Hackettin muilla soololevyillä homma on vielä kirjavampaa, mutta sellainen on aika hyvä, kuin Please don't touch, jossa Hackett käyttää laulajina ihan osaavia yksilöitä, kuten Randy Crafordia ja Richie Havensia. Muilla levyillään hän usein on pilannut koko homman omalla onnettomalla ujelluksellaan, siis äänellään. Eräs toinenkin lp tulee mieleen, nimittäin Defector ja siinä avauskappale The Steppes. Tuossa on erittäin jännä ja upea Hackettin kitarajuttu läpi kappaleen, siis sellainen syntetisoitu mouruaminen. Tuo on hyvin vaikuttava piisi.

Aika onnetonta on muuten tuon Hackettin sooloräpellys, mutta ei Genesiskään viimeisinä vaiheina kovin hääppöinen ollut. Saisivat pistää kasaan vanhan bändin Gabrielin ja Hackettin kanssa ja soittaa vaikkapa vanhoja piisejä, jos eivät uusia keksi. Muistaako kukaan, että Genesiksen eka kitaristi oli Anthony Phillips, joka jäi sitten pois parin ensimmäisen levyn jälkeen ja Hackett tuli paikalle. Samalla vaihdettiin myös rumapaliksi Phil Collins ja tuo levyhän oli Nursery Cryme.

Philip Glassin teos North Star on innoittanut muitakin progeilijoita.
http://www.philipglass.com/html/composi ... -star.html

Mike Oldfield otti osia tuosta teoksesta albumilleen Platinum joskus 70-luvun lopulla. Tuo alkuperäinen North Star on vielä kuulematta. Siitä on Glassilla näköjään parikin versiota, v. 1977 North Star ja Circles v. 1998. Löytyy myös elokuvasta North Star: Mark di Suvero
(1977)

François de Menil
Music by Philip Glass

Allman Brothers Bandin Dickey Betts sanoi aikoinaan joissakin haastatteluissa, että ABB oli progebändi! Hän oli ärsyyntynyt jankutuksesta, että ABB olisi jokin nimikkeen "southern rock" alle menevä kombo. Tyyliin 'meillä ei ollut mitään tekemistä Lynyrd Skynyrdin kanssa'. Hän myös sanoi aika ikävästi Lynyrdistä. Sai selitellä useaan otteeseen sanomisiaan.

Muistelen hämärästi hänen myös luokitelleen "etelän bändejä" niiden käyttämien vaikutteiden mukaan - tämä tuntui järkeenkäyvältä. Yhden juuret olivat enemmän New Orleansin ja ylipäänsä Missisipin eteläjuoksun suunnalla, toinen nojasi pikemminkin Alabaman ja Virginian välisen alueen perinteille ja kolmas ehkä oli kiinnostuneempi Teksasin suunnalta tulevista vaikutteista.

Betts kertoi, että ABB:tä perustettaessa heitä oli kiinnostanut amerikkalaisen ja englantilaisen rockin yhdistely. Englantilaista he tuolloin diggailivat, mutta eivät pitäneet sen teatraalisuudesta. Betts ei selittänyt, mitä teatraalisuudella tarkoitti. Luulin/luulen sen olevan sitä, että rakenneltiin mahtavia rock-oopperoita ja valoshow-spektaakkeleita, jotka uhkasivat jättää musiikin toiselle sijalle. ABB joka tapauksessa aikoi viedä musiikkia eteenpäin ja tänään on helppo todeta sn niin toimineenkin.

Tuommoisia tuli mieleen kun loudailin Robert Frippin saitilta Crimson legendaarista Ashbury-keikkaa kesältä 1974, jolloin unelma oli jo jotakuinkin ohi.

http://www.dgmlive.com/archive.htm?artist=5&show=419

Hyvin soivina flac-tiedostoina vain 13,- $. Liki 80 minuttia tavaraa, jota on ilmestynyt ainakin USA-levyllä. Tämä kuitenkin ilman päällekkäisäänityksiä. "That's the stuff the diamonds are made of!"

Isossa O:ssa puolestaan oli viikonlopulla tarjolla mm. vuoden 1972 Plonk Fluidia:

http://www.bigozine2.com/archive/ARrari ... ftour.html

Näyttää olevan edelleen auki. Kannattaa ottaa talteen, vaikka tarjolla onkin hieman omituinen äänikuva.

Markku_S kirjoitti:Muistaako kukaan, että Genesiksen eka kitaristi oli Anthony Phillips, joka jäi sitten pois parin ensimmäisen levyn jälkeen ja Hackett tuli paikalle. Samalla vaihdettiin myös rumapaliksi Phil Collins ja tuo levyhän oli Nursery Cryme.

Aika monessa merkittävässä bändissä tehtiin runsaitakin miehistövaihdoksia, ennen kuin sopiva mix löytyi. Esim. Steve Howe tuli mukaan Yesiin vasta The Yes Albumille (Peter Banksin tilalle) ja Rick Wakeman Fragilelle (Tony Kayen tilalle). King Crimsonin kokoonpano on vaihdellut jatkuvasti niin paljon, että vain Robert Fripp on ollut mukana jatkuvasti. Gentle Giantissa haettiin kolmen levyn ajan oikeaa rumpalia ja Phil Shulman jäi pois ilman että kukaan tuli tilalle. Syd Barrettin vaihtuminen David Gilmouriin oli epäilemättä merkityksellinen askel Pink Floydissa, koska muu bändi joutui ottamaan taiteellista vastuuta. Samoin Jethro Tullin kulta-aikoina senkin kokoonpano vaihteli aika usein, nähtävästi Ian Anderson kulutti loppuun monen monta muusikkoa.

Useimmin kokoonpano on kuitenkin vaihtunut Spinal Tapissä, jossa oli ollut 37 jäsentä sillä hetkellä kun Nigel Tufnell lähti läpsimään... toisaalta siitä vaihtuivat pääasiassa rumpalit, joista yksi kuoli oudossa puutarhaonnettomuudessa, toinen räjähti ja katosi, kolmas tukehtui jonkun toisen oksennukseen (josta ei saatu tietenkään sormenjälkiä) jne.

Ja Nigelhan sitten palasi bändiin.

k-meleon kirjoitti:Tuommoisia tuli mieleen kun loudailin Robert Frippin saitilta Crimson legendaarista Ashbury-keikkaa kesältä 1974, jolloin unelma oli jo jotakuinkin ohi.

http://www.dgmlive.com/archive.htm?artist=5&show=419

Hyvin soivina flac-tiedostoina vain 13,- $. Liki 80 minuttia tavaraa, jota on ilmestynyt ainakin USA-levyllä. Tämä kuitenkin ilman päällekkäisäänityksiä. "That's the stuff the diamonds are made of!"

Osaa se Fripp kyllä kaupata King Crimsonin tuotantoa, no mikäs siinä kun laatu on mitä on. Noilta ajoilta taitaa vieläkin olla neljän CD:n boksi "Great Deceiver" se definitiivinen julkaisu. Tuo '73-'74-kokoonpano (Fripp, Wetton, Bruford, Cross) olikin Crimsonin kaikista tiukin ryhmä, etenkin livenä. Rankka tavaraa.

k-meleon kirjoitti:Isossa O:ssa puolestaan oli viikonlopulla tarjolla mm. vuoden 1972 Plonk Fluidia:

http://www.bigozine2.com/archive/ARrari ... ftour.html

Näyttää olevan edelleen auki. Kannattaa ottaa talteen, vaikka tarjolla onkin hieman omituinen äänikuva.

Legendaarinen on myös tuo Floyd-äänite. Tämähän oli ensimmäisiä keikkoja, joilla esitettiin sitä bändin maailmanmaineeseen nostanutta levyä. Dark Side of the Moon kuulostaa hyvältä ja tietenkin vielä vähän viimeistelemättömältä näillä varhaisilla keikoilla. Tulevilla jättikiertueilla se ei oikein enää toiminut, oli jotenkin pakkopullan makua. No, kyllähän sen voisi mennä nyt kuuntelemaan Watersin tai mahdollisesti jopa Gilmourin vetämänä. Eikös molemmat äijät keikkaile taas vaihteeksi...

Sanos muuta. Ukosta tuli verraton kauppamies. Muu on OK, mutta kun se myy jo muiden nauhoittamia boottejakin...

Avainhenkilö kirjoitti:Osaa se Fripp kyllä kaupata King Crimsonin tuotantoa, no mikäs siinä kun laatu on mitä on. Noilta ajoilta taitaa vieläkin olla neljän CD:n boksi "Great Deceiver" se definitiivinen julkaisu. Tuo '73-'74-kokoonpano (Fripp, Wetton, Bruford, Cross) olikin Crimsonin kaikista tiukin ryhmä, etenkin livenä. Rankka tavaraa.

Minullakin taitaa olla tuo GD-boksi. Jokin laatikollinen 1970-luvun alun livejä. Kokoonpano oli kiinnostava sekä alussa (kvintetti) että lopussa (trio).

Pidin yli kaiken Crossin ja Muirin tuomista sävyistä. Pidän yhä. Oli katkeraa kun Muir lähti. Toisaalta loppuajan maanisen musta funkrock oli omalla tavallaan yhtä rankkaa kuin Henkan Band of Gypsies. Lark's Tonguesin I-osa, se kollaasimainen esitys, ja sen perään tullut rauhoittava Book of Saturdays, olivat Crossia. Bluesissa ja jazzissa oli viulu käytössä, samoin popjazzissa. Crossin tatsi oli täysin toinen. "Eurooppalainen", ilman sinisiä sointuja. Myös lähes ilman vibraa; ei makeilua. Kuivakka, siksi erilainen. Noloa tehdä viulistista mellotronisti...

Mortimer kirjoitti:Aika monessa merkittävässä bändissä tehtiin runsaitakin miehistövaihdoksia, ennen kuin sopiva mix löytyi. Esim. Steve Howe tuli mukaan Yesiin vasta The Yes Albumille (Peter Banksin tilalle) ja Rick Wakeman Fragilelle (Tony Kayen tilalle). King Crimsonin kokoonpano on vaihdellut jatkuvasti niin paljon, että vain Robert Fripp on ollut mukana jatkuvasti.

Syd Barrettin vaihtuminen David Gilmouriin oli epäilemättä merkityksellinen askel Pink Floydissa, koska muu bändi joutui ottamaan taiteellista vastuuta.

Yesistähän oli sitten myöhemmin käytännössä kaksi eri kokoonpanoa, joita käytettiin osittain myös yhdessä. 1989 Anderson, Howe, Bruford ja Wakeman tekivät yhden lp:n nimellä Anderson Bruford Wakeman Howe . Muuta nimeä levyllä ei olekaan. Kannet ovat tuttua Yes-taidetta Roger Deanilta. Levy on hiukan epätasapainoinen, mutta etenkin a-puoli on ihan kunnon Yesiä. Tuolloinhan vallitsi kiista bandin nimioikeuksista, kun oikeutta piti itsellään loppuosa bandistä, eli Kaye, Squire, White, Rabin. Tuo kokoonpano teki erittäin hyvän levyn Andersonin kanssa nimellä 90125 vuonna -83. Anderson ilmeisesti kaipasi muita yhtyeen jäseniä ja perustettiin tuo ABWH. Silloin olikin kaksi Yesiä, Yes ja tuo ABWH.

Vuonna 1991 Yes sitten yhdisti voimansa ja julkaisi levyn Union, jossa käytännössä esiintyivät osaksi erillään, osaksi yhdessä nuo kaksi mainittua bandiä. Anderson tosin hoiti lauluosuudet käytännössä molemmissa, osin Rabinin kanssa, joka ei muuten ole hassumpi laulaja hänkään. Sen huomasi jo tuolla 90125:llä.

King Krimsonilla ja Yesilläkin on hiukan yhteistä. Tuo Bill Bruford ja taas Andersonin laulajavierailu biisissä Prince Rupert tjsp.

Syd Barret Pink Floydin ensimmäisillä levyillä oli mielenkiintoinen tapaus. Minulla oli aikoinaan nuo levyt, joissa Barret esiintyi, mutta tyhmyyksissäni myin ne pois. Nuo ovat hyvin mielenkiintoisia ilmapiiriltään, mutta toisaalta Pink Floyd puhkesi mielestäni parhaimmilleen vasta Gilmourin tultua, jolloin Waters ja Gilmour määräsivät suunnan. Atom Heart Mother ja Meddle ovat minusta ne kiinnostavimmat, mutta hyviä ovat monet muutkin 70-luvulla tehdyt levyt. The Wallin jälkeen ei enää mitään kovin kiinnostavaa tullut, eikä tuokaan nyt niin kovin hyvä enää ollut.