YLE Radio 1

Otan kuunteluun, jahka löydän levyn jostakin.

Mortimer kirjoitti:... satuin juuri kuuntelemaan Yesin Close To The Edge -albumin. Tuo levy julkaistiin vuonna 1972 ja se koostuu kolmesta hienosta sävellyksestä, joista ensimmäinen (nimiteos) täyttää älppärin ykköspuolen.
(...)
Mutta "kiusaapa" itseäsi kuuntelemalla esimerkiksi juuri Close To The Edge vaikka kolme-neljä kertaa lyhyen ajan sisällä. Kenties koet ahaa-elämyksen ja löydät siinä olevan taiteen - esityskokoonpanosta ja sen aiheuttamista olettamuksista huolimatta - joka monien mielissä vertautuu sellaisten muiden 1900-luvun mestareiden kuin Stravinskyn tai Lutoslawskin parhaisiin teoksiin.

Minulla oli kolmen live-levyn boksi (Yessongs?), mutta se ei oikein purrut. Nyt harmittaa, että olen myynyt lähes soittamattoman paketin... Sen sijaan Yesterdays-kokoelmasta pidin. Aluksi Yes teki sellaisia lauluja, joista pitänen edelleen (ainakin muistukuvat ja muistamani melodianpätkät tekevät posit. vaikutuksen). Miehistövaihdosten jälkeinen taide-Yes ei minua juurikaan sytyttänyt.

Mortimer kirjoitti:On totta, että Jon Anderson, Steve Howe, Bill Bruford, Chris Squire ja Rick Wakeman soittavat siinä taitojensa ylärajoilla, mutta samaan ovat syyllistyneet moneen otteeseen myös esimerkiksi Svjatoslav Richter, Niccolo Paganini, Ferenc Liszt, Andres Segovia, Arthur Rubinstein, Pekka Kuusisto, Antti Siirala, Arton Noras ja moni, moni muu

Kun halveeraan ns. proge-bändejä kykyjensä rajoilla soittamisesta, niin taustalla on vertailu jazz- ja ns. fuusio-bändeihin. (Olin ja olen yhä mm. Weather Report -fäni.) Niin jazzin kuin klassisenkin puolella virtuoosiset suoritukset tulevat kepeydellä ja helppoudella, jollaista esim. Yesin kitaristilta (Howe?) en muista kuulleeni. Muistan vain jäykkyyden ja tietynlaisen sävyttömyyden (kuin soinnista puuttuisivat herkkyys ja sointivärien sävyt).

Mortimer kirjoitti:Kenties ongelmasi johtuukin siitä, että olet (sikäli kun tunnet teoksen) törmännyt taiteeseen tilanteessa ja hahmossa, joka on sinulle vieras ja outo, etkä siksi halua myöntää sitä taiteeksi. Tällainen aiheuttaa helposti torjuntareaktion. "Rock-biisin" pitäisi siis avautua kerralla. Chuck Berryllä niin onkin, mutta juuri siitä syystä en jaksa kuunnella mainitsemaasi "aivotonta" rockia kuin sen yhden kerran (mutta toki sen yhden).

Kirjoitin viime kesänä melko jyrkästi ja osin oman kantani vastaisesti. Tiukaksi hiottu rock-biisi on mielestäni taidetta siinä kuin haiku-runokin. Sen sijaan erinäiset rock-oopperat ja muut pitkät tekeleet eivät ole minua innostaneet.

En aivan allekirjoittaisi vaadetta kerralla avautuvuudesta. Voihan jotain lyhyttä, parin säkeen runoakin lukea uudelleen ja uudelleen ja löytää siitä jotain uutta. Joka tapauksessa, minusta rock on parhaimmillaan lyhyinä ja iskevinä biiseinä.

Jesper kirjoitti:Minulla oli kolmen live-levyn boksi (Yessongs?), mutta se ei oikein purrut. Nyt harmittaa, että olen myynyt lähes soittamattoman paketin... Sen sijaan Yesterdays-kokoelmasta pidin. Aluksi Yes teki sellaisia lauluja, joista pitänen edelleen (ainakin muistukuvat ja muistamani melodianpätkät tekevät posit. vaikutuksen). Miehistövaihdosten jälkeinen taide-Yes ei minua juurikaan sytyttänyt.

Jos tämä aihe jotakuta muuta kiinnostaa, niin omana mielipiteenäni vihjaan, että Yesin parhaat levyt ovat Yes - The Album (1970), Fragile (1971) ja Close To The Edge (1972). Sen jälkeen luovuus muuttui monelta osin itsetehosteiseksi kikkailuksi. Ensimmäisellä noista levyistä koskettimia soittaa vielä Tony Kaye, mutta hänet korvasi sittemmin Rick Wakeman.

Jesper kirjoitti:Kun halveeraan ns. proge-bändejä kykyjensä rajoilla soittamisesta, niin taustalla on vertailu jazz- ja ns. fuusio-bändeihin. (Olin ja olen yhä mm. Weather Report -fäni.) Niin jazzin kuin klassisenkin puolella virtuoosiset suoritukset tulevat kepeydellä ja helppoudella, jollaista esim. Yesin kitaristilta (Howe?) en muista kuulleeni. Muistan vain jäykkyyden ja tietynlaisen sävyttömyyden (kuin soinnista puuttuisivat herkkyys ja sointivärien sävyt).

En ymmärrä... Yesin soitto lähti uusiin ulottuvuuksiin nimenomaan sillä hetkellä kun Steve Howe liittyi yhtyeeseen The Album -levyn alla. Hän soittaa levyillä useita eri kitaran sukuisia instrumentteja, niin sähkö- kuin akustisiakin ja pystyy vaihtamaan taidokkaasti ilmaisusta toiseen. Viimeksi kuulin Howe'ta livenä viime kesäkuussa Jäähallissa Yesin 35-vuotiskiertueen avajaiskonsertissa ja olin ällikällä lyöty siitä, että hänen soittonsa lähtee edelleen niin ällistyttävän vaivattomasti ja tavattoman rikkain sävyin.

Ainoa selitys on, että meidän käsityksemme sävykkäästä kitaransoitosta poikkeavat toisistaan huomattavasti.
Nostan omassa rankkauksessani Howen rock-kitaristien ehdottomaan eliittiin juuri siinä, mitä tulee ilmaisun vaivattomuuteen ja monipuolisuuteen. Hänelle pärjäävät vain 70-luvun aikainen Brian May sekä tietysti Jimmy Page.

Jesper kirjoitti:Kirjoitin viime kesänä melko jyrkästi ja osin oman kantani vastaisesti. Tiukaksi hiottu rock-biisi on mielestäni taidetta siinä kuin haiku-runokin. Sen sijaan erinäiset rock-oopperat ja muut pitkät tekeleet eivät ole minua innostaneet.

Muistaakseni Jarkko Martikainen tiivisti joskus asian aika osuvasti toteamalla, että täydellinen rockbiisi ei edellytä täydellistä sävellystä tai täydellistä tekstiä, vaan hyvässä lykyssä ne ovat enemmän kuin osiensa summa.

Olen pahoillani että en tiedä nyt mitään tuosta mitä olette keskustelleet Jesper ja Mortimer (liian uutta musiikkia meikäläiselle) muuta kuin sen, että on ollut esillä yhtye tai yhtyeitä. Niinpä tulikin mieleeni, olisiko tässä taiteen autonomia-asiassa, jos sitä ylipäätään on olemassa, kyse yksilöstä ja ryhmästä sekä ammattilaisesta ja amatööristä.
Uskallan nyt vaikka verrata taiteilijan autonomiaa valtiolliseen autonomiaan tai siihen, mikä Suomessa vuodesta 1809 lähtien käsitettiin väärin eli kun oli puhe kansakunnasta niin käsitettiinkin puhuttavan valtiosta.

Yksittäinen viulisti voi ehkä ajatella hyvinkin erikseen olevansa taiteilija, vaikka soittaakin jonkun musiikkia. Siinä on taito ja taide ikään kuin helposti erotettavissa toisistaan. Mutta kun mennään sitten orkesteriin, niin soittajia on jo monta. Ehkä olen aivan väärillä jäljillä. Maalari (taide-) maalaa tauluaan ja asettaa sen esille katsottavaksi, mikä asia nykyään on tosi epätodennäköistä. Juuri eilen uutisissa puhuttiin, miten vaikeaa taiteilijoiden on saada töitänsä esille. Pitäisikö vähentää kouluja kuten on pitkään vaadittu tai suoda opetusta myös harrastajille (kunnon opetusta ja kiihkeää oppimishalua). Ehkä olisi hyvä saada eri koulu ammattiin valmistuville ja niille jotka vain harrastavat. Jos harrastajista sitten joku äkisti tuleekin ammattilaiseksi, niin tuleeko siitä ongelma.

Työryhmäjutut ovat tässä ketjussa olleet ainakin juuri niitä raja-alueen juttuja, joiden kohdalla puidaan onko kyseessä taide tai muu ilmiö maailmassa. Eli kun esim. Matti Kassila kirjoittaa Suomen Kansallisfilmografiassa, että Mika Waltari on Kulkurin valssi -elokuvan varsinainen tekijä eikä lainkaan Särkkä, joka sen ohjasi, niin silloin ollaan mielestäni asian ytimessä. Waltari oli elokuvan käsikirjoittaja ja sielu. Särkkä hoiti bisnespuolen ja ohjasi kyllä. Anteeksi nyt, mutta voisitko k-meleon, joka olet filmeissä Waltaria moittinut, ottaa tähän hieman kantaa.

Toinen esimerkki filmeistä tulee Tuulen viemän tiimoilta, koska katsoin uudelleen tässä hiljan jo aikoja telkasta nauhoittamani dokumentin Näin tehtiin elokuva Tuulen viemää. Siinä tuottaja David O. Selznick ensin melkein pakotettiin ostamaan kirjan filmausoikeudet. Sitten hankittiin käsikirjoittaja, joka sai lähteä melko pian ja eikö hänen käsikirjoitustaan ja häntä itseään kaivattu monesti kun koko työryhmä hänen hautajaisissaankin kävi. Näyttelijöitä koekuvattiin. Ohjaajia mietittiin ja kolme kuvasikin. Selznick piti haarukkaa kädessään eikä sitä luovuttanut, sai melkein kaikki sairaalakuntoon ja vanheni itse. Mutta minkä hän tajusi hyvin, oli se että hän hankki nerokkaan William Cameron Menziesin art directoriksi koko juttuun heti alussa. Menzies teki kuvallisen käsikirjoituksen (oikea termi ei nyt tule mieleen), jota sitten eri ohjaajat noudattivat melkein tarkalleen: kuvakulmat, onko ilta vai aamu jne. Menzies oli näin ollen se joka piti koossa kaiken ja oli todesti hyvin paljossa tekijä tässä monivuotisessa sekamelskassa. Hän sai Oscarinsa 1939 jolloin sillä vielä oli jotain merkitystäkin. Se vaan että kuinka usein filmin art directoria on kutsuttu taiteilijaksi. Työtoverit sen varmaan tietävät ja niin sanovat vaan muut tuskin näkevät ja pitävät työryhmän jäsenenä, joka on vain yksi joukossa. Oikeastaan ei mitään.

Sama pätee esim. kirjantekemiseen: kirjailija, kustantaja, toimittaja, typografi, kuvittaja. Monta on ihmistä asialla vaikka kirjailija kokeekin työnsä yksinäiseksi. Näin myös esim. baletissa tai oopperassa. Onko missään mitään, mihin ei joku toinenkin jotain vaikuta.
Kuka on tekijä ja onko tekijä taiteilija vai taitaja, ammattilainen vai amatööri. Ja onko sillä mitään väliä.
Palaan Suomeen ja sen olemiseen autonomian aikana. Täällä tehtiin aika vapaasti kaikenlaista autonomian aikana, mutta langat olivat keisarin käsissä Pietarissa. Hän antoi nauhalle pituutta sen minkä itse tarvitsi sitä antaa. Ei enempää kuin oli tarvis ja kuitenkin niin paljon että valtiona Suomi käsitettiin olevaksi.

Marja Salonen kirjoitti:Työryhmäjutut ovat tässä ketjussa olleet ainakin juuri niitä raja-alueen juttuja, joiden kohdalla puidaan onko kyseessä taide tai muu ilmiö maailmassa. Eli kun esim. Matti Kassila kirjoittaa Suomen Kansallisfilmografiassa, että Mika Waltari on Kulkurin valssi -elokuvan varsinainen tekijä eikä lainkaan Särkkä, joka sen ohjasi, niin silloin ollaan mielestäni asian ytimessä. Waltari oli elokuvan käsikirjoittaja ja sielu. Särkkä hoiti bisnespuolen ja ohjasi kyllä. Anteeksi nyt, mutta voisitko k-meleon, joka olet filmeissä Waltaria moittinut, ottaa tähän hieman kantaa.

Sorry, en enää muista mitä olen väittänyt. Kait sitä vanhaa, ettei Waltarilta jaksa lukea kuin novelleja? Niissä hän on sentään viitsinyt hioa lausettaan, ainakin vähän. Vaan tämä Kulkurin valssi, en muista... Totta kai annetaan pisteet Waltarille, kun on kerran käsikirjoituksen tehnyt. Tuskin kuitenkaan piirtänyt otos otokselta? Joka tapauksessa: lienet oikeassa, että Kulkurin valssi käy ryhmätyön paraatiesimerkistä.

Hyvä selitys, Mortimer:

Mortimer kirjoitti:Ainoa selitys on, että meidän käsityksemme sävykkäästä kitaransoitosta poikkeavat toisistaan huomattavasti.
Nostan omassa rankkauksessani Howen rock-kitaristien ehdottomaan eliittiin juuri siinä, mitä tulee ilmaisun vaivattomuuteen ja monipuolisuuteen. Hänelle pärjäävät vain 70-luvun aikainen Brian May sekä tietysti Jimmy Page.

Minulle tuolta ajalta ovat jääneet mieleen vain Jeff Beck, Robert Fripp ja John McLaughlin, joka ei taida olla rokkimies. Ylipäänsä kurkotan lähinnä suuren veden yli, kun tuon ajan rockista on kyse: Allman Bros., Doobies, Eagles (ei saa nauraa, minä pidän), Little Feat, Steely Dan ja tietenkin Zappa, Francis Vincent Zappa, Frank Zappa.

Mortimer kirjoitti:Muistaakseni Jarkko Martikainen tiivisti joskus asian aika osuvasti toteamalla, että täydellinen rockbiisi ei edellytä täydellistä sävellystä tai täydellistä tekstiä, vaan hyvässä lykyssä ne ovat enemmän kuin osiensa summa.

Hyvin sanottu.

Suoritin myös ehdottamasi Close to the Edge -kuuntelun. Ei se "kolise" vieläkään. Siberian Khatrusta pidin. Andersonin äänestä tuli mieleen Renaissancen Annie Haslam... Minnehän hänkin on kadonnut...

(En tiedä, miten tämä enää liittyi taiteen autonomiaan. Pahoittelen.)

Mitenkähän minä saatoin jättää pois omalta listaltani Robert Frippin..?

Mitä tulee "kolisemiseen", johtopäätökseni on se vanhanaikainen, että kaikki eivät pidä kaikesta. Uskoakseni tästä ei kuitenkaan seuraa sellainen aksiooma, että "teemalevyt" tai "taiteelliset" rock-levyt olisivat automaattisesti kaikista tylsiä.

Maailmassa on todella paljon aivan loistavaa musiikkia, josta ei ole tiennyt mitään. Tuttavani suositteli minulle äskettäin Gentle Giantiin tutustumista ja POKS! Sehän on aivan mieletön! Kuin olisi yht'äkkiä suomut pudonneet silmiltä: onko tällaista todella tehty? Ja hetki sitten en tiennyt koko bändistä muuta kuin nimen jostakin menneisyydestä.

(Kai tämä jotenkin liittyy taiteen autonomiaan..? Vai pitäisikö siirtää tämä omaan ketjuunsa?)

En taasen osaa vastata edellisiin viesteihin mutta laitan esiin joitain asioita, joihin olen itse viikon aikana törmännyt.
Viikolla tuli TV1:n puolella kulttuuridokumentti Tanssi hakaristin alla. Toisin kuin Leni Riefenstahlin kohdalla heti koin, että onhan aika vaikeaa, jos tanssija elää maassa ja aikana jolloin kaikki mahdollinen tempaistaan propagandakoneiston rattaisiin. Siinä on sitten ikävä paikka, jos sodan jälkeen joutuu aina ja aina vaan selittämään sitä, että tanssi Saksassa tai Saksan ulkopuolella ja mistä syystä mitäkin teki ja mitä aikanaan ja nyt tunsi/tuntee.
Kuinka monta ihmistä Goebbels ja hänen tapaisensa ovat tuhonneet. Onhan erikoista, jos melkein asian tasolla: solisti vai kuoro, voiko käyttää solistia lainkaan, miten jalka liikkuu, saa liikkua jne., määrää henkilö, joka ei itse tanssi. Luulisi että juuri suuret tanssikuorot olisivat kuuluneet asiaan, mutta niistäkin syntyi kiistaa. Saksalaiseen ekspressionismiin pohjautuva tanssi-ilmaisu lähenteli tuona aikana jotain bauhaislaista muotoa (ainakin siltä vaikutti). Jollain tapaa jotkut filminpätkät toivat mieleen kiinalaisten ideologiset baletit.

Toinen tapaus on Jeff Koonsin näyttely, jossa kävin ettei jäisi näkemättä. Helsingin kaupungin taidemuseolla oli jakaa ilmaiseksi lehti jossa oli kolme kirjoitusta keskiössä Koons. Niistä siteeraan muutaman kohdan, jotka mielestäni voisivat kuulua tämän otsikon alle.

Erja Pusa kirjoitti:... Minulle seksuaalisuus on luonnollinen osa elämää. Esimerkiksi Made in Heaven-valokuvasarja ei ole millään lailla pornoa, koska siinä seksi on rakkauden pyhittämää. ...

Tämä on Koonsin omaa puhetta haastattelusta. Kyseinen kuvasarja esittää häntä itseään ja entistä vaimoaan Ilona Stalleria (paremmin ehkä tunnettu nimellä Cicciolina. (Kyseinen työ ei muistaakseni ole esillä näyttelyssä mutta muuta aineistoa kyllä on.)

Kaisa Kettunen kirjoitti: ... Jeff Koonsin tapa sekoittaa taiteen, median ja bisneksen kieltä puri sekä toimittajiin että paikalla olleeseen yleisöön. Keskustelua herättivät teosten hinnat, jotka olivat kohonneet pilviin. ... (kävijöiden puhetta): "Pornoa vai taidetta? Sitä myydään kalliilla ja se on esillä galleriassa. Se on siis taidetta. Se esittää yhdyntää anatomisella tarkkuudella. Se on siis pornoa. ..."

Tämä näyttelykokemuksesta New Yorkissa vuonna 1991.

Max Ryynänen kirjoitti: ... Omia maalauksiaan jo 9-vuotiaana isänsä sisustuskaupan ikkunassa myynyt Koons ei ole pariin vuosikymmeneen koskenut teostensa fyysiseen valmistamiseen, vaan toteuttanut kaiken tilaustyönä. ... Koska käytetyt käsityöläiset eivät enää ole keskinkertaisuuksia, vaan oman alansa elviksiä, teokset tunnetaan valmistusmetodinsa perusteella myös käsityöläistensä nimillä....

Artikkelista: Koons, kitsch ja readymade.

Keskityin vain yhteen puoleen eli tähän entisen avioliiton siivittämään kuvastoon mutta se kertoo jo aika paljon. Ollaan tekemisissä kuluttamisen käsitteistön, bisneksen ja rahan kanssa. Mutta myös leikittelyn kanssa. Koonsin työt sijoittuvat kuvaperinteeseen. Ei hän ole mikään irrallinen ilmiö vaan tiettyjen liikkeiden jatkaja.
Taiteen autonomian kannalta kuitenkin voisi miettiä ei niinkään itsensä kuin toisen henkilön käyttämistä töiden aineistona vaikka tätä ei kuviin raahattu olisikaan. Toisaalta myös vanha työpajaperiaate jossa moni tekee samaa työtä vie ikään kuin pois yhden ihmisen teoksen takaa. Siellä onkin ryhmä. Nimi on suuri ja raha liikkuu mutta tekijöiden lista voi olla pitkä ja tietty nimettömyys samalla melko lähellä.
Aika hauska näyttely kuitenkin kaikkineen.

Ulkomaanlehtikatsauksessa on Jertta Blomstedtin lukemisen arvoinen artikkeli Matissen pyjama eli miten puolustetaan taiteilijan elämäkerran kirjoittamista. Uusi elämäkerta taiteilijasta on kirjoitettu ja kirjoittajan puffausartikkeli on saanut Blomstedtin kirjoittamaan oman näkemyksensä asiasta.

On pakko kurkistaa omaan sisimpään. Eihän kukaan ei taiteilija eikä kukaan mukaan ole mikään haaska, jota tongitaan. Teosten ohella minua itseäni silti kiinnostaa myös töiden taustalla pyörivät asiat kuten esim. Matissen odaliskit taustallaan Ranskan siirtomaavalta Pohjois-Afrikassa. En tietenkään syytä asiasta Matissea mutta pidän asiaa oleellisena siksikin että hän alueella vieraili ja sieltä sai vaikutteita töihinsä.

Mutta missä kulkee tulkinnan raja. Se on vaikea seikka. Ylilyöntejä varmaan tulee mutta alituksiakin on ollut taidehistoriassa kautta historian kulun. Ei ole haluttu nähdä asiayhteyksiä. Ei työltä vie arvoa se, että yrittää nähdä kehyksen myös.

Huono omatunto on minua vaivannut Leni Riefenstahlin vuoksi. Olen hänen töitään arvioinut kovin paljon ulkoapäin. Katsoin kesällä ties kuinka monetta kertaa nauhoittamani dokumentin, jossa LR on tentattavana kolme tuntia töistään ja suhteestaan natseihin ja varsinkin filmistään "Tahdon riemuvoitto". Haluan ymmärtää. Ehkä uudella tavoin koin nyt hänen sanomisensa elinajastaan. Ihminen ei voi mitään sille ajankohdalle, jolloin maailmaan syntyy ja siinä elää. Hän toi esiin työt, joita oli tehtävä esim. Moskovassa kun niin tahdottiin. Yritän selkeyttää itseäni ja koen olevani ulkokultainen. Toisaalta, on kovin vaikea uskoa taiteen autonomiaan.
Jollain tavoin (ehkä) herkistyneenä katsoin loistavien elokuvien tekijää työpöytänsä äärellä katsomassa otoksia "Tahdon riemuvoitosta", sen kuvakulmia esitellen ja liikesuuntia selitellen. Hänen silmänsä paloivat riemusta. Elokuva on kielletty kai suurin piirtein joka maassa ja tarkoitettu vain erikoisesityksiin. Niin vaikuttavana se vieläkin koetaan.

Eikö yleisöön voi luottaa. Toisaalta kun ajattelen Riefenstahlin filmiä ja esim. Englannin pääministeri Tony Blairin puheita kiihotuksesta jne. niin miten tässä oikein suu pannaan. Blairin puheet koen kyllä liioiteltuina sikäli, että historian saatto seuraa brittien siirtomaavaltaa ja väen siirtymistä pienelle saarelle. Jos olisikin niin, että vain menneitten vuosisatojen britit kahmivat maita ja niiden aarteita emämaahan. Tuntuu kuitenkin siltä, että nykyinen hallinto Englannissa ikään kuin haluaisi itseensä suhtauduttavan vielä suurena ja mahtavana eikä pienenä ja pelkästään Eurooppaan kuuluvana maana. Historiallinen nostatus näkyy poliittisissa siirroissa.

Musiikkiklubissa käsitteli Outi Paananen musiikkitieteilijä (?) Tomi Mäkelän suosiollisella avustuksella "Musiikkielämää kolmannessa valtakunnassa" (osa 2: TO 22.12.2005 klo 21.00).

Paljon kiinnostavaa tietoa ikävä kyllä vilahti maininnalla ohi. Mäkelän yleisteesi oli, että natsit saivat aikaan paljon hyvää; heidän täytyi saada aikaan paljon hyvää, sillä muuten saksalaiset eivät olisi natseja niin laajasti kannattaneet. Erityisesti musiikkielämän ambivalenssi nousi esille. Weimarin ajan työttömyyden jälkeen natsit tarjosivat työtilaisuuksia - marssimusiikin piirissä, ääninäytteen perusteella.

Minusta yleisteesi ontuu sikäli, että jo demokraattisissa vaaleissa 1930-luvun alussa natsit saivat noin kolmanneksen äänistä (vasemmisto toisen kolmanneksen ja loput menivät maltilliselle oikeistolle). Laaja kannatus jo tuolloin. Myöhemmin tulleet hyvät teot eivät tätä selitä (vaan Weimarin ajan myllerrys ja epätoivo, mikä on selitetty jo useaan otteeseen). On kuitenkin ilmeistä, että natsit saivat aikaan monia tärkeitä, kansalaisten elämää parantaneita uudistuksia. Demonisoinnin sijasta tämä on hyvä muistaa. Natseilta voi jopa oppia jotakin.

Natsi-Saksassa oli muuten voimassa maailman tähän asti tiukimmat eläinsuojelulait. Jostain syystä ALF/EVR ja muut petersingerit/leenavilkat eivät "muista" tätä pikkuseikkaa...
Mutta varmaan TTA hyppii ilosta tästä tiedosta.

Nostetaanpas vähän...

Marja Salonen kirjoitti:Klassikot vastaan viihde- ja roskakulttuuri! Viittaan Helsingin Sanomissa Mielipide-sivulla tänään 6.6.04 olleeseen György Kádárin kirjoitukseen Taide vaatisi ihan oman tekijänoikeuslain. Kirjoituksessa on terve ydin, mutta siitä leviää juuria, joiden suunnasta ei oikein saa selvää. Taiteen määrittely jää itsestäänselvyydeksi, joka ei kuitenkaan ole itsestäänselvää.

Otan muutamia poimintoja esiin kirjoituksesta: Viihdettä tuotetaan, taidetta luodaan!; Picasson tapaan ilmaistuna "taide on sellainen valhe, joka pystyy herättämään meidät totuuteen". Viihdekirjailija tai -säveltäjä ei ole kiinnostunut totuudesta, hän ei etsi uusia muotoja.; Viihde rakentaa kliseiden varaan.; Taiteilijankin on elettävä, mutta hänelle se ei, ainakaan luomistyön yhteydessä, ole ensisijainen asia.

Ei itsestäänselvää, ei. En ole aatehistorioitsija, mutta mielestäni 1800-luvun porvarillinen tapavallankumous jätti erinäisiä ajatushyytymiä, jotka absolutisoituina ja universalisoituina kahlitsevat 2000-luvun ajatteluamme. Eikös 1900-luvun alun kysymys 'taideteoksen mekaanisesta uusintamisesta' jo osoittanut ongelmia taide-käsitteessä? Nykyinen tikitiki-tuotanto ja -uusintaminen ovat vielä oma ongelmansa. En edes tiedä, mistä tätä vyyhteä voisi lähteä avaamaan. Mutta herranjee että on polttava kysymys!

Marja Salonen kirjoitti:Taiteen autonominen asema ja tekijänoikeudet ovat vaikea lakiasia purtavaksi kelle tahansa. Siinä ei varmaan koskaan tulla onnistumaan.

nimiErkki kirjoitti:Tuttavani väitti kerran, että 10 vuoden päästä tekijänoikeudet ovat tuntematon käsite. Uskoisiko vai ei?

5 vuotta mennyt ja jo nyt näyttää, että tuttavasi oli väärässä: viihdeteollisuus ei saavutetuista eduistaan luovu. Se vaikka tappaa taiteen - ja taiteilijat - pitääkseen omat rojaltinsa.

Mutta mitä se on se autonomia? Minusta tuntuu jotenkin johdonmukaiselta kysyä: suhteessa mihin? Aivan kuten ei ole mieltä kysyä taivaalla lentelevän ja laulelevan lintusen autonomiasta suhteessa luontoon (levon, ravinnon ja suvunjatkamisen tarpeet), on taiteen autonomiakin suhteessa vain toisiin sellaisiin ihmiselon muotoihin, jotka voivat olla tai olla olematta autonomisia, mutta jotka voivat hankkia ylivallan suhteessa naapuriinsa, jonka autonomia tällöin kapenee tai katoaa? Siis että viihdeteollisuus voi kolonisoida taide-elämän kuten taide voi syrjäyttää uskonnon Korkeinta Arvoa kumartavana muotona, joka uskonto puolestaan voi määrätä toimintalain kaupanteolle, joka toisaalla voi käskyttää poliitikkoja jne. Otetaan toinen modernin ajan menestystarina, tiede: sen autonomia on tuhottu, se on tänään suitsittu, alistettu pisneksen ja yhteiskunnan kilpailukyvyn vaateille. Teoreettisen reflektion tasolla sen infantilismi on yhtä syvää kuin universaaliakin. Siihen nähden taiteella menee paremmin?

Jessen ja Mortin keskustelu hieman vei sivuraiteelle, ainakin autonomia-kysymys tuli käytännössä haudatuksi. Harmi, koska juuri tuo rockin ja taiteen rajanveto on monelle ollut kipeä kohta. Ja niin monella tapaa, etten edes yritä niitä luetella. En vaan voi mitään vaikutelmalle, että näemmä juuri rock-piireissä tavataan useimmin ajatella sen suuntaisesti, että kappaleen pituus ja mutkikkuus jotenkin katsotaan taiteen merkeiksi. Harva ns. klassisen musiikin edustaja vähättelee Chopinin tai Debussyn pienen pieniä, pianolle hiottuja timantteja kuten "rock-taiteen" puolestapuhujat ylenkatsovat pienimuotoisuuden taidetta. On pakko päätellä, että ainakin tilastollisesti ottaen kyky taidekeskusteluun on klassisella puolella parempi kuin rock-osastolla, koskei tuijoteta johonkin ulkoiseen maamerkkiin kuten sekuntikelloon? Kärjistyshän tämä on, mutta käyköön yrityksestä virvoittaa kulttuuriradio Ykkösen yhtä vanhaa keskusteluntynkää:

Äänilevyjen tuotantoyhtiöt fuusioituivat ja ottivat musiikkikentän 1970-luvulla entistä tiukemmin haltuunsa, eikä sen jälkeen ole ollut helppoa saada suuren yleisön tietoisuuteen autonomista musiikkia. Samansuuntaista on ollut kehitys myös elokuvan ja kirjallisuuden puolella, mutta alojen luontaisista eroista johtuen on vähemmän ollut noin esittävässä taiteessa - kuten baletissa, oopperassa, teatterissa - vaikka keskittymis- ja kaupallistumisvetoisuus on sielläkin voimistunut. Ei ole syytä unohtaa ilmausta "tuotanto", joka kritiikittömästi on kulovalkeana levinnyt suomaalaiseenkin julkisuuteen...

Hyvä on, k-meleon, että nostit tämän ketjun esiin. Olin ja olen kyllä ymmällä luettuani kommenttisi. Mistä tuo autonomia tuli. Tämä on yksi harvoista aloituksistani. Keksinkö autonomian itse vai oliko se kirjoituksessa Mielipidesivulla, johon viittasin. Minun tätyyy miettiä asiaa, jos siitä tulee parempaa sittenkään. Täytyy lukea ketju läpi. Ainakin erään asian voin tehdä, mikä on painanut aina silloin tällöin mieltäni.

Jesper kirjoitti:Huomaan, ettet Marja tunne rock-estetiikkaa.

Tämä pitää paikkansa, vaikka tuolla jotain muuta väitin. Kunhan kirjoitin kirjoittamisen ilosta. Aina välillä kirjoitan asioista, joista en paljonkaan tiedä. Aihe vain kiinnostaa ja haluan sanoa jotakin. Täytyy katsoa, olenko näin heikoilla tässä asiassa kokonaisuutena.

Saattaa olla, että "moderni" taide-käsite on vahvahkosti romantiikan läpäisemä. Lisäksi se saattaa heijastella yhteiskunnan muutosta: taiteilijoiden irtaantumista ruhtinaiden tuesta ja astumista porvarillisille markkinoille.

Silti, vaikka olisimme viime vuosikymmenet eläneet aikaa, jolloin "moderni" 1800-lukulainen taide-käsite olisi osoittautunut auttamattomasti vanhentuneeksi, niin emme voisi palata esimoderniin käsityöläiseetokseen, jota henki teesi Kunst ist können - "taide on taitamista".

Minua ei hirveästi kiinnosta taiteen ja viihteen suhde. En edes ole varma, voiko sen kautta oivalla tavalla päästä taide-käsitteen problematiikkaan.

Mieluummin pitäisin sitkeästi kiinni historiallisesta perspektiivistä: autonomia-käsite kävi mielekkääksi vasta "markkina-taiteen" myötä. Ennen sitä: muusikot soittivat rituaalimusiikkia hoveissa ja kirkoissa, kuvataiteilijat ja kuvanveistäjät tekivät tilaustöitä samoille herroille jne. Eli ei autonomiaa.

Jos nyt todellakin olisi niin, että markkinat ovat kuoleentumassa globaalien monopolististen ja oligopolististen tendenssien takia (vrt. SOK & Kesko vastaan muut), niin luulisi tämän vaikuttavan myös taiteeseen? Tällöin taide-käsite saattaisi rakentua autonomiakadon tai vaikkapa uuden elitistiytymisen kautta.

Arvo Konservatiivi kirjoitti:Minua ei hirveästi kiinnosta taiteen ja viihteen suhde.

Ja joillekin se on jotakuinkin olennaisinta taiteeseen liittyen, oli kyse sitten taiteen "puhtauden" vaalinnasta tai ihan vain apurahapoliittisena kannanottona (tyyliin 'kilpahakijani eivät ole taiteilijoita vaan viihdemaakareita, joten heille ei saa myöntää killinkiäkään').

En edes ole varma, voiko sen kautta oivalla tavalla päästä taide-käsitteen problematiikkaan.

Nyt alkavat aivot mennä solmuun... paras jo muutenkin käydä pakkaamaan kassia (reissu edessä). Meinaatko, että 'taide' selviää ilman sen vertaamista muuhun kulttuurielämään? Eikö historiallinen perspektiivi avaa myös kysymyksen 'taiteen' suhteesta sen naapureihin, ainakin jos tuoreempi historia modernisaationa pitää sisällään differentiaation, kuten viihde-elämän eriytymisen taiteesta ja myöhemmin suoranaisen viihdeteollisuuden etabloitumisen?

En tajua, olenko taantunut mutta vaikka luin ketjun läpi, en vieläkään osaa sanoa mitään järkevään. Kunhan joitakin asioita tulee mieleen.

- Leni Riefenstahl, vertaa A. Wajda ja hänen varhaistuotantonsa, esim. Tuhkaa ja timantteja. Tähän voisi nostaa monen muun tekijän Wajdan rinnalle.
- radiosta tuli (ykkönen) kesän alussa Todellinen tarina. Lennon - McCartney -ottelu, jossa esim. Lennonia mainittiin artistiksi. Juttu lähti kuitenkin käyntiin siitä, että Sibiksen vanhan musiikin lehtori (?) oli maninnut musiikissa olevan kolme B:tä: Bach, Basie ja Beatles. Kovin hauska ohjelma jossa monin liputti Lennonia mutta McCartneylla oli myös kannattajansa. The Beatles -kokoonpano sai suurimman kannatuksen (ryhmä)
- taiteessa ihminen, malli, tässä hiljan telkasta tullut Andrei K:n elokuva Kiilto. Se sisälsi paljon tuotteistusta mutta myös jonkinlaista taidetta

Ja miten löytäisi hakusivun, josta voisi esim. saada tiedot The Beatles -yhtyeen eri tekijöiden tekemistä sävellyksistä. Olen löytänyt kyllä sivun, jossa saa tiedot siitä kuka mitäkin sanoitti.