YLE Radio 1

Inhoan; Kuorolaulua
Oopperoita
Heviä
Punkkia
Jonnin joutavaa, missä ei ole mitään jujua (viittaan edellisiin)

Edellisten lisäksi raejuustoa. Varsinkin jos sitä on sotkettu salaatin joukkoon.

Hyvä otsikko! että mitä inhoan - tai naps kiinni. Hakkaavaa itteensätoistavaa nykyä - mennyt iskelmämusiikki oli tosi nautittavaa ja saapi sitä edelleenkin ( vaikka Sakari Varsell'in perintöpallilla on tätijaarittelijoita). Nykygenren loistavin esimerkki on parin vuoden takaa Tellu Turkan vadelmatango.

Myös klassisessa inhoon mikä ei mee etteenpäin ei taaksepäin, toistaa itteensä. sopäänit, paljolta petoveenit ( kun muistan enimmän ulkoa). Esimerkiksi unettomana yönä ei tulis mieleenkään muuta kuin ylepuhe, vaikka sitten viidenteen kertaan samat.

VeHylle vinkki: kypsään puuroon silputtua perusjuustoa. Liettualainen on ollut halvinta, nyt reippaasti suomalaiset on laskeneet kaupassa hintaa. Sähköisesti sykkii jo ensi kuoroviikonloppu, kassista on toki varamuonaa mutta sitte aamiaisella ettei toiset kiinnitä huomiota liikaa. Kun kaksi vuorokautta on harjoiteltu ja esiinnyttikin mahat täyteen älynkäytön äärikynnyksennelle, mikä onni korvienväliin.

Olen jo nyt kurkkuani myöten täynnä Kuorosotaa.

Odotan toimivia ehdotuksia aseista tässä sodassa. Kassillinen kevyitä jalkaväkimiinoja ei taida riittää, jos lavalla tulee olemaan reippaasti yli 100 kuorolaista?

Vakavasti: onko maailma todellakin mennyt niin raa'aksi, että kuorojen leikkimielistä kisailuakin pitää nimittää "sodaksi"? Mautonta. Ehdoton rimanalitus Yleltä.

Liedejä. Museomusiikkia pahimmillaan. Pönöttäjien ideaalikohde.

Että mitä inhoan. Suomi-radio. Klassisessa soutaa ne samat, aina vaan. Puheessa on aina oma viehko nuotti ja rytmi, ja kun kuudetta kertaa kuulee saman, voi keskittyä erittelemään. Nyt käyn tulevan viikonlopun (kirkkomusiikkia) nuotteja läpi. Olen kai jo kehunut saaneeni kultamitalin siis koko virsikirjasta.

-Tapani Kansan falskin narsistista laulutyyliä.
-Kari-Tapion fraseerausta tahdin lopussa, ääni sinänsä hyvä.
-Taiteilija Loiron (nimittää itseään) Ivalo ja Inari-levyjen kaupallista sivumakua.
-Mieskuoro Huutajia.
-Kirkonkuluttajien virren veisuuta. Parhaimmillaan olisi komeata, mutta
ei kirkkokansa yllä edes välttävään.
-Tangomarkkinoita.

Jne, jne. Helpompi inhota,
vaikeampi rakastaa.

Musikaaleja!

Inhoan kaikkia musikaaleja, uusia ja vanhoja, ulkomaisia ja kotimaisia esityksiä.
Esimerkiksi 'Sound of Music', voiko enää teennäisempää esitystä olla! Ihan puistattaa!

Nallekarhu

Sitä, että yritetään selvitä kaikesta liian helpolla.
Sitä, että toistetan samoja juttuja jatkuvasti.
Sitä, että kaikilla on joka paikkaan niin tolkuton kiire, ettei voi hetkeksi hengähtää.

Vai pitikö tässä puhua pelkästään musiikista? Ei se mitään, nämä kaikki pätevät musiikkimääreinkin.

Uudelleenfilmatisointeja. Tänään maanantaina tulee Subilta Apinoiden planeetta, joka on 2001 uudelleen purkitettu, en katso. Suurempi pettymys oli Showtime-kanavalta tullut Sheriffi, joka oli myös jokin uudempi versio. Hyvä tai huono, viis siitä, se ei ollut aito.

terveisin nimim. "Vanha jäärä"

Nallekarhu kirjoitti:Musikaaleja!

Inhoan kaikkia musikaaleja, uusia ja vanhoja, ulkomaisia ja kotimaisia esityksiä.
Esimerkiksi 'Sound of Music', voiko enää teennäisempää esitystä olla! Ihan puistattaa!

Nallekarhu

Täsmälleen, Nallekarhu. Muistanpa (ristikoista tutun) Hair-musikaalin esityksen Tampereen Työväen Teatterissa. Istuimme koko perhe oikeassa etulohkossa. Etukäteishaloota oli nuorison esittämälle musikaalille ollut niin, että poika tosin istui nenä esittäjiin päin noin kolmannes aikaa, mutta kääntyi sitten selin polvilleen istuimelle - sanan pukahtamatta, tuskin ilme värähtäen tarkkaamassa yleisöä. Toki jokikinen huomasi, mutta mitään häiriötä hän ehdottomasti ei tuottanut. On muuten aikuisella iällä päätynyt muusikon ammattiin (itse soittaa, ei laula, opettaa ja äänittää laatua).

Matkustellessamme 60-70-luvuilla Eurooppaa ja eritoten Saksaa, herätti isoa ihmetystä kuinka osasimme operetteja ulkoa. Nehän olivat tartuttavan tanssillisia, ja esittäjätkin olivat usein laatua.

Mistä taas lumoudun? En ainakaan sinfoniamöykästä, missä ei ole linjaa eikä mieltä. Kamarimusiikkityyppisestä jossa säikeet ovat ajatuskykyni hallittavissa (yllätyksineen). 1956 pääsiäisenä oli koko Sibeliuksen orkesterituotanto radiossa, kuuntelin yömyöhät olohuoneessa hiljaa kun kaikki nukkuivat. Viime ajat kirkkomusiikkia harrastaen - olosuhteiden pakosta. Nokialla on tarkkaan tapettu kaikki muut sekakuoromahdollisuudet paitsi seurakunnan! En valitettavasti ole mies, mutta täällä on Nokian Työväen Mieskuoro (tavoitteellinen, laulaa presidentille, jos käy Tampereella), porvarillinen mieskuoro, Kansallisten Seniorien mieskuoro sekä Suomessa ainoa seurakunnan mieskuoro! Ilmankos meidän kirkkokuorossa on nolla miestä - oli kaksi sitten yksi eikä nyt ainuttakaan. Onneksi pitkäaikaisessa kamarikuorossani Hymnalessa on tasapainoisesti kirjoissa kymmenen naista ja alta kymmenen miestä. Laulamme vaativia mutta myös pieniä, harjoituksissa meidät hajoitetaan kaikki sekaisin heti kun auttavasti osaamme keskittyä samalla nuottiin ja johtajaan.

Oli juuri kaksipäiväinen 160-henkinen kuorokurssi Valkeakosken Pappilanniemessä. Gounod Messe C Gloria, Jan Hellbergin psalmi, 1600-luvun Lotti, Communio. Kirkkomusiikkipiirin kirkkokuoroista innokkaimmat läsnä - saimme kolme nuottia vasta samalla viikolla ja jotkut vasta kurssipaikalla. Suoranainen ihme oli yhteisyys Valkeakosken modernissa kirkossa - A-muotoinen rakenne ja mieleenpainuva alttarilasimaalaus - käykää ihmeessä vilkaisemassa. Seurakuntaa oli tosi paljon, osa rippikoulupoikia, jotka eivät tahtoneet millään pysyä nahoissaan, vaan pomppivat vuoronperää. Myös tummia opiskelijapoikia. Ylitimme itsemme. Virsissä on eroa eri puolella Suomea, en ilkiä sanoa missä suunnalla parhaat. Lestadiolaisten ja körttiläisten veisuut on eri laatua kuin muut.

Vielä ruuan lumosta. Laulun konkarit varovat raskasta nauttimista, vaikka laulutreenit lisäävät energiantarvetta. Kahvia ja mehuja oli kurssilla alati tarjolla, mutta join vain ne tavalliset aamukahvit, ennen sunnuntaikirkon harjoitusta söin vain kukkuralautasen puuroa, johon sipulsin rojosti juustoa. Illansuussa kotona keitin matikkasopan ukolle ja aamulla ihme paikallislehdessä: muikkutarjous Säkylää! Kolmesta ja puolesta kilosta on vielä osa perkkaamatta - suolamuikkumme oli käymässä vähiin kun jäät odottelittevat tuloaan.

Olipa siellä museomusiikkia kerrakseen. Minäkin tykkään käydä museoissa, mutta en silloin kuin siellä esiteään vain museomusiikkia.

Arvo Konservatiivi kirjoitti:Olen jo nyt kurkkuani myöten täynnä Kuorosotaa (...) Ehdoton rimanalitus Yleltä.

Pyydän anteeksi, Yle.

Tuo mauttomuuden rimanalitus on Nelosen saavutus.

Inhoan sellaista kalistelua, kilistystä ja hoilaamista mitä juuri nyt radiosta tulee. On kuulemma nykymusiikin klassikko, Pierre Boulezin Le marteau sans maître. Ei mitään rakennetta, pelkkää hälyä, täysin järjetöntä meteliä. Miksi tällaiseen tuhlataan ohjelma-aikaa?

Veikkaan, että Uljas Pulkkisin esittely avaisi ainakin silmäsi, jos ei ehkä korvia:

http://areena.yle.fi/toista?id=2112253