Kirjoittaja humalainen päivämäärä 23.9.08 - 19:30
Tuskin koskaan aiemmin Deliusin näyttämönerolle oli suotu luoda ja kirjoittaa näyttämölle yhtä kontrastoivista ja tunnelmiltaan vastakkaisista draamallisesti karakterisoivista aineksista punottua draamaa siten kuin Hassanissa, lähemmäs 300 esityskertaa hänen majesteettinsa teatterissa saaneena aikansa menestysteoksena, hittinä, nauttien huomattavaa suosiota englantilaisen yleisön keskuudessa vaikka edes itseoikeutettuna delius-auktoriteettina mielletty Beecham ei sitä luultavasti 26 nroa käsittävässä kokonaismuodossaan tiettävästi koskaan levyllä julkaissutkaan, vaan tyytyi valikoivaan, 10:stä erilaisesta numerosta koottuun vapaasti mukailtuun ja muokattuun sarjaan, jossa säveltäjänsä kaikkein tunnetuin yksttäinen sävellyksensä, lumoavan kaunis, herkin siveltimenvedoin piirretty serenadi kuullaan 2:sti, viulu-ja alttoviulusooloille sovitettuna, Serenadissa tenorille ja orkesterille on sitä hienostunutta ja herkkää lyyristä sointihurmiota ja melodista sulokkuutta, jota hän osasi loihtia tämän kaltaisiin toivotuksiin.
Serenadin nauttiman suosion ohella Hassanin loppukuorosta tuli aikanaan hyvin tunnettu ja soitettu numero, joka oli yleisön pyynnöstä esityksissä usein toistettava, vaikka Beecham huomauttikin sen kuoron laulaman loputtomasti toistuvan fraasin we take the golden road to Samarkand herättävän epäilyksiä heidän todellisista tarkoitusperistään ja aikeidensa ehdottomuudesta kyseenalaistaessaan draamallisen uskottavuutensa alituiseen tautologiaan, joista v. 1955 versio on kaikkein onnistunein taltiointi.
Kieltämättä tuo varhaisempi 30-luvulla äänitetty finaalikuoroversio vaikuttaa tahattoman koomiselta ajoittaisesta antiikkisesta äänitysteklniikasta johtuvasta vääristyneestä sointiuvastaan 50-luvun taktioinnin ideaalisempaan sointipuhtauteen verrattuna joidenkin soittimellisten poikkeavuksien ja niiden välisen balanssin sekä dynaamisten korostusten lisäksi.