YLE Radio 1

Kun Liettua itsenäistyi, saimme lähialueellemme valtion, josta emme tiedä oikeastaan mitään ja jonka lähentyminen on vaikeaa, koska kielemme ovat niin totaalisen erilaiset. Tiedämme toki, että Liettua on se kolmesta Baltian maasta eteläisin ja että kaikki liettualaiset nimet loppuvat s-kirjaimeen. Ja että maassa on Leninin patsaita keräilevä puisto.
Ja nyt sitten tietäkäämme se tärkeinkin: Liettua on hyvän teatterin ystävän paratiisi. Upeaa, intensiivistä ilmaisua ja yllättäviä uusia tekstejä on tullut parin viime vuoden aikana vastaan jo sen verran runsaasti, ettei kyse voi olla sattumasta.

Yksi maan tunnetuimmista ohjaajista on parhaillaan Viiruksessa Helsingissä esitettävän No return-esityksen ohjaaja Cesaris Grauszinis, joka ymmärrettävistä syistä käyttää kansainvälisissä yhteyksissä vain etunimeään. Lisäksi maan lippua ovat pitäneet yllä Eimuntas Nekrosius, Oskaras Korsunovs ja monet muut.

Liettuan mainetta teatterimaana ei parane aliarvioida -edelleenkään. Helsingissä Baltic Circle-festivaalilla eilen vierailleen vilnalaisen Vilnius Mazasis Teatrasin (eli Vilnan valtiollisen pienen teatterin) tulkinta meilläkin Kokoteatterissa esitetystä Naapuristaan tutun Marius Ivaskeviciuksen uudemmasta näytelmästä Madagascar on kertakaikkinen täysosuma -aivan hillittömän hyvin näytelty ja hervottoman hauska, liettualaisella itseironialla korostettu herkkupala.
Jutun eteneminen perustuu ilmeisiin, eleisiin, pantomiimeihin -ja aivan tolkuttomaan dialogiin, jossa Liettuan kansa julistetaan puolessatoista tunnissa maailman ylimmäksi eliitiksi. Huomioiden sen, miten ihania hahmoja maailman eri tasoilla haahuilevat liettualaiset tämän näytelmän perusteella ovat, ei tähän ole vastaväitteitä. Liettualaisten on saatava katsoa merelle -ja huomioiden sen, miten usein valtio on ollut työnnettynä sisämaahan, vaatimus on joskus ollut ilmeisen vaikea toteuttaa...

Harmi, ettei Madagascaria esitetä Helsingissä kuin tämän yhden kerran. Voi olla, että teksti löytää tiensä näyttämöille meilläkin -syytä olisi- , mutta muiden kuin liettualaisten esittämänä juttu sävyttynee toisin.

Liettuan teatterielämästä en tiedä, mutta kerran olen käynyt sekä Vilnassa että Kaunasissa. Samalla kun kävin Vilnassa, kävin myös Trakaissa, jossa on Hrushtshevin aikana uudelleenrakennettu linna. "Kun muu Neuvostoliitto rakensi sosialismia, niin liettualaiset rakensivat keskiaikaista linnaa." sanoi joku, en muista kuka. Linna oli 1600-luvulla tullut ruotsalaisten hävittämäksi.

Viirus ja liettualainen vastarannankiiskiohjaaja Cezaris (joka ymmärrettävästi ei kansainvälisissä kuvioissa käytä hankalahkoa sukunimeään Grauzinis) oli toiveita nostattava yhdistelmä, eikä pettänyt: Intenisiivinen tiimi yllättävän liettualaisen käsissä tilassa, joka joka kerta jaksaa tarjota itsestäänkin jotain uutta; se on No return. Franz Kafkan novellien pohjalta rakennettu suomenruotsalais-liettualainen teatteri-illuusio, jossa ryhmä näyttelijöitä joutuu tahtomattaan lavalle vailla mahdollisuutta ulospääsyyn.

No Return on väriä, rytmiä, räiskettä, kaaosta, hiljaisuutta, katsetta... ja aika paljon muutakin. Kuuden hengen tiimi pelaa yhteen herkästi, hienovaraisesti -ja täydellisen mukaansatempaavasti. Liettualaista on mukana myös näyttämökuvan eli lavastuksen ja pukujen verran.
Kiirehtikää pureskelemaan ja nielemään tämä monenlaisia ajatuksia nostattava herkkupala Rajasaareen. Esityksiä ei ole enää monta!

Muistaako kukaan muuten, missä päin Liettuaa se Neuvostoliiton aikaisia henkilöpalvontapatsaita keräillyt puisto sijaitsee?

Cezaris tekee taas tuloaan Helsingin ruotsinkielisessä teatterimaailmassa. Tällä kertaa käsittelyssä on Shakespearen Vintersagan ja näyttämönä Svenskis. Tämänpäiväinen pressiennakko antaa luvan odottaa hyvää teatteria, niin liettualaisesta kuin shakespearelaisestakin näkökulmasta...

Ja kun nörtti etsii, niin toki löytääkin; mm.Grutas Parkin Liettuan eteläosista:
http://www.grutoparkas.lt/index-en.htm

Ja kaikille oikein hyvää Liettuan kansallispäivää!

Cezaris näyttää mieltyneen suomenruotsalaiseen ankkalammikkoon:

Viirus-teatterin uudeksi taiteelliseksi johtajaksi on valittu liettualainen Cezaris, koko nimeltään Cezarijus Graužinis, 39.
Hän aloittaa kolmivuotisen johtajakautensa elokuussa 2007, jolloin Viiruksen nykyinen johtaja Tobias Zilliacus siirtyy teatterinsa näyttelijäksi.
”Tämä on parasta, mitä Viirukselle voi tapahtua”, sanoo nykyinen johtaja Zilliacus. Johtajanimityksen myötä Viirus haluaa profiloitua kansainväliseksi eurooppalaiseksi teatteriksi.

Cezaris on aiemminkin ollut esillä suomenruotsalaisessa johtajapolitiikassa. Hän oli yksi Lillanin johtajaehdokkaista silloin, kun Lillania ei vielä ollut fuusioitu Helsingin kaupunginteatteriin.

Liettuan nimekkäimpiin ohjaajiin kuuluva Cezaris on usein Suomessa nähty ohjaajavieras. Hän on ohjannut Lillaniin Fjodor Dostojevskin Farbrors dröm -sovituksen, Ruotsalaiseen teatteriin William Shakespearen Talvisen tarinan ja Viirukseen Franz Kafkan No Return -esityksen. (HS)

Viirus on jo pitkään ollut ruotsinkielisistä teattereistamme se, johon menemisen kielikynnys on ollut matalin. Sen esityksissä on ollut aina alkuvoimaa ja yllättävyyttä ja jo Rajasaaren entiseen pumppaamoon tehty muunneltava tilakin on ollut omiaan antamaan Viiruksen tuotannoille lisäpotkua. Tässä tuskin muutosta tapahtuu.
Cezariksen myötä voidaan olettaa Viiruksen kulttiteatterimaineen kansainvälistyvän. On mahtava juttu, että kaikista kiinteästi toimivista ryhmäteattereista koko Euroopassa juuri Viirus on se teatteri, johon kotimaansa byrokratiassa väärinymmärretty ja ryhmänsä kanssa eri puolilla Eurooppaa kierrellyt, kaikkialla suitsutettu Cezaris lopulta päätyi -eikä mistään lyhytjänteisestä ratkaisusta todellakaan ole kyse, vaan mies tietää tarkoin, mihin on hyppäämässä.

Kun pääsin nyt ensi kertaa vierailemaan Vilnassa, päädyin luonnollisesti myös teatterin katsomoon. Tosiasiahan on, että hyvässä teatterissa viesti on jossain muussa, kuin kielessä ja jos kyseessä on ennalta tuttu näytelmä, on oikeastaan kiinnostavampaakin seurata esitystä ikäänkuin "mykkänä", vaikkakin äänellisenä.
Valitsin Valstybinis Vilniaus Mazasis Teatrasin tulkinnan Tshehovin Kolmesta sisaresta Rimas Tuminaksen ohjauksena. Valintaan vaikutti tietysti se, että Tuminas on yksi tämän hetken Vilnan kovimmista ohjaajista ja se, että tämän yksinäyttämöisen ja rapian parinkymmenen hengen tiimillä toimivan repertuaariteatteriryhmän taannoinen tulkinta Madagaskaraksestakin minua niin miellytti. Tshehovin tuttuus oli oikeastaan valintakriteereissä vasta kolmantena -eniten minua olisi toki kiinnostanut Oskaras Korsunovsin Hamlet, mutta se sattui juuri nyt olemaan jossain ulkomaisilla festivaaleilla...
Tuminas oli luonut siskoihin merkillisen kiehtovan sykkeen, joka jatkui läpi esityksen. Mielenkiinto ei herpaantunut hetkeksikään. Keskushenkilönä oli Irina, jonka raikkaaseen olemukseen kaikki muu toiminta jollain tavoin kulminoitui. Ryhmädynamiikan toimimisen huomaa aivan toisella tavoin, kun ei ymmärrä repliikkejä, vaikka suunnilleen tietääkin, mitä niissä sanotaan.
Tässä vielä linkki Tuminaksen teatteriin: http://www.vmt.lt/lt/
Tässä Korsunovsille: http://www.okt.lt/
Tässä Eimuntas Nekrosiuksen, ehkä eniten kansainvälistä tunnettuutta tällä hetkellä nauttivan liettualaisohjaajan kotistagelle: http://www.menofortas.lt/
Ja tässä Liettuan Kansallisteatteriin: http://www.teatras.lt/

Eräänlaista liettulais-tshehovilaista esitystä on luvassa viikon päästä Baltic Circle-festivaaleillakin. Silloin asialla on vanha tuttavamme Kristian Smeds, joka nauttii arvostusta Baltiassakin.
http://www.q-teatteri.fi/baltic_circle/ ... smeds.html