YLE Radio 1

Eilinen Ykkösdokumentti, Ewa Ewardtin ja Leslie Woodheadin ohjaama "Beslanin lapset" (The Children of Beslan, Britannia/USA 2005) sai kyllä katsojan miettimään, mitä hyötyä väkivallasta on. Mitä hyötyä siitä on koskaan ja missään yhteydessä. Vaikka syy koululle hyökkäämiseen juontaisi juurensa omista ja läheisten järkyttävistä kohtaloista, niin mitään ei näytä voitettavan tällä tavoin. Ei varsinkaan kun kohteena on juuri lapset, he, jotka tulevaisuudessa ehkä päättävät asioista koskien asiat vaikkapa juuri hyökkääjäryhmää taustoineen.

Vain lapset olivat äänessä. Pieni poika teki opaskierroksen hävitetylle koululle. Hän näytti, missä hän istui isänsä kanssa. He olivat paenneet sinne suojaan mutta suojahan siitä ei tullut. Hän kiipesi yläkerroksiin ja näytti paikan, mihin miehet vietiin, missä heidät ammuttiin ja mistä heitettiin ulos pihalle. Hänen isänsä oli ollut tuossa joukossa. Näkymät olivat kuin jostain kauhuelokuvasta mutta opastaja ei kuulunut siihen galleriaan. Hän oli hyvin selkeästi ajatteleva pikkupoika.

Olen kuullut, että nämä lapset, useat heistä, eivät aluksi puhuneet paljoakaan. Nyt juttua tuli pulppuamalla. Yksi ja toinen kävi hautuumaalla kertoen miten kaipasi sitä ja sitä kaveria. Haudalle vietiin mm. leikkikaluja kun toinen oli antanut lainata aikanaan omiaan. Vietiin piirasta. Eräs poika näytti kodissaan suurta valokuvaa äidistään, joka oli kuollut Beslan-draamassa. Kuvan edessä oli suklaalevy ja vettä. Äiti oli pitänyt suklaasta ja hänen oli ollut niin jano siellä koululla. Poika kaipasi äitiä siksikin että tämä ei tulisi enää takaisin. Vain tällaisen kokemuksen omaava lapsi voi, luulisin, kuvata ystävyyttä kuin sähköksi. Siihen liittyi juuri ystävyyden voima, se mitä joku toinen pikkupoika oli merkinnyt toiselle pikkupojalle. Varsin selkeästi lapset analysoivat kuolemantapauksia, joita näkivät koululla ja omia menetyksiään.

Mutta miten he nyt elivät. He olivat vakavia. Beslan oli heidän kertomansa mukaan ollut iloinen kaupunki mutta kukaan ei enää välittänyt järjestää isoja juhlia ja ne, joilta oli joku kuollut eristäytyivät muista ihmisistä. Eräs poika sanoi, että heistä on tullut aikuisia. Tietävät jo kaiken. Unet, piirrokset ja videopelit toimivat terapeuttisesti purkauskohteina (?). Niiden väkivaltaisuus oli suuri. Halu tappaa, halu repiä ja kiduttaa terroristeja pyöri heidän pienissä päissään. Tyttö piirsi kuvia koululta ja poltti ne voidakseen tuhota terroristit. Hän teki kuvia aina vaan lisää. Hän kuvasi haluaan tuhota ja hajottaa niin kovin suureksi. Kuvien polttaminen auttoi hieman.

Ei voi kuin toivoa, että nämä lapset pääsevät jonkinlaiseen tasapainoon ajoissa. Aivan liian raskas taakka muistoissa lepää heidän kovin nuorilla harteillaan. Väkivalta luo pelkoa ja väkivaltaisia ajatuksia.

Katselin eri viestiketjujen otsikot läpi ja päätin kirjoittaa tämän otsikon alle. "Ykkösdokumentit" tarkoittaa tässä siis ykkösluokan dokumentit eikä tv1 tai radio ykkösen sellaisia.

Ehdottomat ruusut Matts Dumellin "Meritie Ruotsiin"-dokumentille, joka tuli eilisiltana FST:n kautta. Ihme, ettei sellaista ole tehty aikaisemmin. Hieno työ! Jokaisella suomalaisella lienee omakohtaisesia kokemuksia tuosta meritiestä.

Samalla selvisi, mista Silja-Line sai nimensä (F.E.Sillanpää romaanista "Silja") ja miten Viking-Linen punainen väri aikoinaan valittiin: kun tulevat osakeomistajamiehet neuvottelivat kuumeisesti tulevasta laivakaupoista, piirsivät naapurikabinetissa ahvenanmaalaiset rouvat eri huulipunaväreillä valkoisiin papereihin laivaluonnoksia. "Mexican red"-nimisestä huulipunaväristä tuli sitten Viking-Linen tunnusmerkki.

Wärtsilän konkurssi (mutta myös Kanaaliseikailut) antoi lopullisen iskun erityisesti Silja-Linelle, joka nyt on tunnetusti virolaisomistuksessa.