YLE Radio 1

minua ei lakkaa hämästyttämästä yhä uudelleen asiaa pohtiessani ja tutkiskellesani kuinka usein jatkuvalla syötöllä repertoaarimuisiikki häviää out-of-repetoairelle tunteen voimakkuudessa ja myös temaattisessa ellei orkestraalisessa ja rekenteellisessa rikkaudessakin mutta" kun on kerrbn lähtenyt pohjan mies niin soitto pois" kuten kuulan mieskuorolauluisssakin nuijamiesten marssi lauletaan.

eikan fryygisellä johdantoteemalla puhallinten kehystämillä fragmenteilla alkava bruckneriaaniseen nousuun e-duurissa johtava pateettista tunmnuuttakin huiokuvassa paikoin liki demonista hurjuutta dasktyylioastinatojen pohjustamassa vauhdikkaassa finaalissa patarumputremolosarjojen vyörytyksiin päättyvässä 2., 3-osaisessa uusklassismia lähestyvässä sinfoniassaan 30-luvulta oli nielsenin sanmmumattoman onton kolkutuksen patarummuin ja puhaltimien vuoropuhelulla alkavan steriilin ja abstraktin sinfoniakyhäelmän täysin suvereenisti voittavaa ilmettä.

minua ei lakkaa hämästyttämästä yhä uudelleen asiaa pohtiessani ja tutkiskellesani kuinka usein jatkuvalla syötöllä esitetty repertoaarimusiikki häviää out-of-repetoairelle tunteen voimakkuudessa ja myös temaattisessa ellei orkestraalisessa ja rakenteellisessa rikkaudessakin vaikka ei ehkä 1700-luvun täysklassismissa wienissä mutta" kun on kerran lähtenyt pohjan mies niin soitto pois" kuten kuulan mieskuorolauluisssakin nuijamiesten marssi lauletaan.

eikan, eino linnalan, fryygisellä johdantoteemalla puhallinten kehystämillä fragmenteilla alkava bruckneriaaniseen nousuun e-duurissa johtava pateettista tunmnuuttakin huokuvassa paikoin liki demonista hurjuutta daktyylioastinatojen pohjustamassa vauhdikkaassa finaalissa patarumputremolosarjojen vyörytyksiin päättyvässä 2., 3-osaisessa uusklassismia lähestyvässä sinfoniassaan 30-luvulta oli nielsenin sanmmumattoman onton kolkutuksen patarummuin ja puhaltimien vuoropuhelulla alkavan steriilin ja abstraktin sinfoniakyhäelmän täysin suvereenisti voittavaa ilmettä. ykkönen on kolmen vartin mittainen. keskiosa allegretyto on valoisampi ilmeeltään ja puhallinsoolot toivat tsaikovskin mieleen pohjoismaisesta sävystä huolimatta.

eikka oli sitten nais-ja mieskuoro a cappella lauluissaan harmonisesti ja tonaalisesti perinteisempi vaikka maria runoelma sekakuorolle ja orkesterille ja kenbties madrigaali puhuvatkin suorastaan imaginaarisista intohimoista fuugataitteen polyfonisessa mestaruudessaan joka lienee krohnin ja melartihnin opetuksen perua.suomalaisessa rapsodiassa pohjoismaista rapsodiatyyppiä edustavaa molodiikkaa aikansa tarvehankinnan tuloksina.

Selvisihän nyt sitten että kukaka tämä tämmöinen eikka oikeon on. MInä en musiikkipuolelta tunne muita eikkoja kuin Gröönin eikan, joak ei liene humalaisen mukavuusalueeklle kuuluvia musiikkitaiteilijoita: Painaijakin eikka on, joten sitä kautta humalaisemme hänet ehkä tietää ja tunnistaa.

Eikös Brita Koivusella ollut aikanaan duettoparinaan joku Eikka, joka ei ollut Gröhn?
Vähemmän suurta julkisuutta on osakseen saanut Sulasolin Uudenmaan piirin puheenjohtaja Eikka Ruikka, joka on harrastemusiikin kentässä monitoiminen ja muutenkin mukava mies.

Mutta anteeksi nyt vaan, kun pudotin kärryt niin perusteellisesti, etten hahmota otsikossa mainittua Nielseniä. Tuskin nyt ainakaan kummastakaan näistä oli kyse:
http://www.theage.com.au/entertainment/ ... 18da3.html
http://www.todanoticia.com/17910/memori ... e/?lang=en

moxu kirjoitti:Eikös Brita Koivusella ollut aikanaan duettoparinaan joku Eikka, joka ei ollut Gröhn?

Sitä ollan niin korkeakulttuurista, niin korkeakulttuurista, että. Kyllä teatterimiehenkin on tiedettävä sen verran kevyen musiikin historiasta, että kyse oli Virtasesta, Eino etunimeltään. Musiikin monitoimimies. Taisi olla Britan kanssa naimisissa tai sitten ei.

Kiitoksia.
Eikan sukunimi ei mieleeni tosiaan äsken tullut, mutta sen muistan, että se ei ollut Gröhn -eikä kyseinen Virtanen ollut myöskään Britan aviomies, jonka taas muistinkin olleen Paavo Einiö. Ja hänkin oli musiikin monitoimimies. Eikä sen tietääkseen tosiaan tarvitse olla kulttuurisnobi...

PedroViti kirjoitti:..., että kyse oli Virtasesta, Eino etunimeltään. Musiikin monitoimimies.

Virtasen Eikka lauloi pikkuoravien stemmat Saukin ja oravien levyilla mikä olikin aikamoista laulutekniikkaa vaativa suoritus. Silloin piti laulaa hyyvin hitaasti normaalilla korkeudella ja kun nauha toistettiin tuplanopeudella, niin äänen sävelkorkeus nousi ja nopeus oli normaali. Nykyisin homman hoitaisi teini-ikäinen nörttikin alle minuutin äänenmuokkausohjelmilla. Tai heliumia hengittämällä kuten munamies.

Einiö tosiaan. Minä taas sotken nuo kaksi herraa keskenään melko usein. No, pääasia että selvisi.
Tämä Eikka, siis Grön on melkoinen laulaja. Kaivoin eilen lattariosastoltani vinyylin, Eino Grön * Bandoneon*. Eino Grön, Jaakko Salon tango-orkesteri. Tuottaja Jaakko Salo. © 1987 Fazer Finnlevy. Siinä olisi uudelleenjulkaisun paikka, mutta kuka sen tekisi.
Väitän ymmärtäväni jotain lattareista ja arg. tangosta. Em. levy ei jää yhtään jälkeen pampaksen poikien omista levytyksistä. Päinvastoin, siinä on muutamia upeita suomennoksia/sovituksia joista mainittakoon Sörkkään terveiset vie -Sur- Anibal Troilo-H. Manzi.
Totta puhuakseni, ko. vinyylillä ei ole yhtään huonoa raitaa. Ja kansikuva; siinä on jotain suurta!

Gröönin Eikka kuuluu eittämättä suomalaisen musiikin ikoneihin, joka tapauksessa hän on paljon tunnetumpi kuin jokin linnala. Ja tunnettu hän on myös siitä, että hän laahaa puoli tahtia orkesteria jäljessä.

VeHy kirjoitti:Selvisihän nyt sitten että kukaka tämä tämmöinen eikka oikeon on. MInä en musiikkipuolelta tunne muita eikkoja kuin Gröönin eikan, joak ei liene humalaisen mukavuusalueeklle kuuluvia musiikkitaiteilijoita: Painaijakin eikka on, joten sitä kautta humalaisemme hänet ehkä tietää ja tunnistaa.

ensimmäistä kertaa kuulin pienen lähiradio nimisen paikallisradion soittavan hänen, 4-vuotiaana ensimmäisen sävellyksenä veljensä avustamana kirjoittaneen, puuskittaisesti työskennelleen, tuotannoltaan suhteellisen vähälukuisen linnalan teoksia antiikkisina mutta laadukkaina levytyksinä joita en aiemmin tuntenut vaikka olisin kyllä ostanut kokoelmiini jos jossakin niitä löytänyt,en ehkä aikansa kaikkein tarvemusiikillisimmilta luomuksilta kuulostavia rapsodioita mutta sinfonioita ja muita pääteoksia.

näin vain tulee todistetuksi että harrastelija-tai opiskelijavoimin toimitettu radio-ohjelmakin voi tarjota valtakunnallista radiokanavaa ehdottomaasi kiehtovampia teosharvinaisuuksia, kaiken ajan hampaan kuluttaman hurra-patrioottisen vongutuksen ja siirappimaisen imelän kritiikittömän romantikaan klassikkovuodatuksen sijasta ja ensiluokkaista suomalaiseen musiikkiperintöön kuuluvaa säveltaidetta täysimittaisessa äänilevykonsertissa jos konservatiiviset ja hysteeriset, irvistykseen vääristyneet mahlerit sun muut beethovenia epigonioivat brahmsit eivät ole viktoriaanisen ajan pedanttisessa sentimentaalisuudessaan ja melankoliassaan, naiivissa romanttisessa haaveellisuudessaan, tai veikeässä hilpeydessään kansanlaululainoineen koskaan nypänneet vaan 1900-luvun entistä rikkaammalla musiikillisella kieliopilla varustetut lukuisistä eri tyylisuuntien ja lajityyppien vaikutuksesta persoonalliseksi synteesiksi muotoutuneet eksklusiivisen imponoivat musiikilliset konstruktiot ja visiot suomalaisessa säveltaiteessa ovat vieneet sydämeni. beethovenit, schubertit ja jopa mozartit tuntuvat olleen teini-iän innostuksia joiden suurin hohto on kauhtunutta.

luin netistä että joonas kokkonen uusklassismimme ja 50-luvun modernismimme dodekafonian yleisesti mielletty suuri nimi näki lauri saikkolan la campale-sinfoniassa sinfoniaksi hyvin soveltuvaa materiaalia, saikkolan 1. sinfonian kelloajatuksen kun voi katsoa piilevän orkesterin lukuisissa tutti-iskuissa, vahvasti kaksinnetuissa staccatoissa joka voisi olla repetitiivisyyden ohella sostokovitsilta saatu impulssi myöhemmissäkin teoksissa kuten traagisdramaattisen scherzokaraktäärin omaavassa nimeltään hienosti italiankielisessä in forma di scherzo e coda infernale quasi una fantasia-sinfoniassa, ellei se kuuluisi hänen tyyliinsä ikään kuin synnynnäisenä ominaisuutena ja tyylipiirteenä.

toinen on blokkimainen muotoajattelu jossa kokonaisuudesta jokaista selvästi leikkeutuvaa taitetta kerrallaan hallitsee tietty tempokarakteeri joka on sitä selvempi mitä nopeampia tempoja hän suosii jotka ovat hänelle luonteenomaisia. myöhemmät sinfoniat kuin 1 ja 2 ovat vähemmän moninsanaisia, pateettisia ja romanttisia. tuukkanen 2. sinfonian eksoottisissa ja lyhyissä pentatonisissa aiheissa edustaa tietyllä tavalla klamitraditiota.

tällainen musiikki saa minut sielultani kiihoittumaan niinkuin ei koskaan mikään perusrepertoaari jossa en näekään mitään älynmukaisia tahdonliikutuksen vastineita kiihoittavaa vaan sisällöltään tyhjää kulunutta ja kauhtunutta, jotakin liian ilmiselvää, ilmeistä, ratkaisuiltaan yksinkertaista, ja annettua vailla sisäistä etsintää ja salattua, alitajuista elermentiä joka on merkittävän taiteen perusominaisuuksia ja komponentteja.

tavis on tavis, muoto vailla empiiristä sisältöä kuin moitteeton puku mallinuken päälle puettuna ilman sielua ja joukkoja varten laadittua joille uskoteltu totuus on ainoa totuus. taide toki on paljon monimuotoisempaa ja rikkaampaa kirjoltaan ja tunneskaalaltaan kuin joku sibelius voi koskaan sisällyttää sovinnaisiin ja totunnaisen konservatiivisen kaavamaisiin teoksiinsa jotka olivat lähinnä vain oman aikansa esteiikkaa ilmaisevia yleistajuisia kaikkea kompleksisuutta kaihtavia kansallisen identiteetin pönkittämiseen sävellettyjä tuotteita.eivät yksilöllisiä syvästi tuntevan luomispalon riivaaman taiteilijan subjektiivisia itsetilityksiä. vaan kansallisten aihepiirin sävelityksiä kalevalakauden tuloksena.

VeHy kirjoitti:Gröhnin Eikka kuuluu eittämättä suomalaisen musiikin ikoneihin, joka tapauksessa hän on paljon tunnetumpi kuin jokin linnala. Ja tunnettu hän on myös siitä, että hän laahaa puoli tahtia orkesteria jäljessä.

Näin on -olen tavannut keikkamuusikon, joka on ilmoittanut kieltäytyvänsä keikasta, jos vierailevana solistina on Eikka, muuten toki mukava mies. Näitä "tahdissapysymisfasisteja" on kuulemma muitakin.

moxu kirjoitti:

VeHy kirjoitti:Gröhnin Eikka kuuluu eittämättä suomalaisen musiikin ikoneihin, joka tapauksessa hän on paljon tunnetumpi kuin jokin linnala. Ja tunnettu hän on myös siitä, että hän laahaa puoli tahtia orkesteria jäljessä.

Näin on -olen tavannut keikkamuusikon, joka on ilmoittanut kieltäytyvänsä keikasta, jos vierailevana solistina on Eikka, muuten toki mukava mies. Näitä "tahdissapysymisfasisteja" on kuulemma muitakin.

hehhehee, hihihiii kirjaston äänivalikoimaa.pikkutytöillä on aina hauskaa.

rahvas kiittää alimpia kykyjä, keskinkertasisia se ihailee ja korkeaimpia se ei lainkaan ymmärrä. antiikin viisaiden ja schopenhauerilaisen pessimismin tuote.


Eino linnala nyt kuitenkin edustaa kansakuntamme arvokkainta kulttuuriomaisuutta yhdessä niin monien muiden halvelsitujen, väheksyttyjen, laiminlyötyjen aitojen säveltaiteilijoamme kanssa.linnalan herkkäsointinen ja joissakin tapauksissa palkittu mieskuorotuotanto tosin tullee kokonaisuudessaan levytetyksikin lähivuosia laulu-veikkojen toimesta mikäli tieto pitää paikkansa. hämeenlinnan mieskuoro ja vantaan naiskuoro esittivät levyiilään hienosti mestarin a cappella kuorotuotantoa. pinnalliselle renkutukselle olen allerginen. vehy ei taida historian opiskelustaan huolimatta erottaa hengentruotteita roskaviihteestä vaan uskottelee abastraktiona eksistoivan kansasiojen satujnnaisen maailmanhistorian joksikin reaaliseksi jqa loogioseksi välttäm,ättömyydeksi. lapsellista roskaa kuten kaikki sotaa paLVOVAT JA OHANNOIVAT TURHAT DOKUMENTITKIN. NÄKÖJÄÄN VAIIN IHMISEN PAHUUS KELPAA KÄTTÖKELPOISEKSI HENGENRAVINNOKSI JA AJANVIETYTEEKSI IHMISILLE JOTKA OVAT MENNEISYYDESTÄ KIINNOSTUNEITA MUTTA EI IHMISSYDÄMEN ÄLYN ENERGISYYDELLÄ TAITEEN TUOTTEISIIN TIIVISTÄMIEN JA OBJEKTIVOIMIA JA HEIJASTAMIEN TUNTOJEN YTIMEN KAUTTA KANASAKUNNAN KOHTALOIDEN ILMAISEMISTA..KOITTAKAA OPPIA ARVOSTAMAAN KULTTRUUPERINTÖÄNNE. VAIN NIITÄ LUONEIDEN YKSILÖIDEN LUOVIEN OBJEKTIIVISTEN ÄLYJEN KAUTTA KANSAKUNTAMME SYVIN OLEMUS SAA MERKITYKSENSÄ JA ILMAISUNSA JA NE ANTAVAT SYVÄ'LÖLISTÄ NAUTINTOA HÖMPPÄVIIHTEEN SIJASTA.PROFFA ON TAAS ESITELMÖINYT OPPILAILLEEN.

Minulla taitaa käsitys kulttuurista olla hiukan laveampi kuin humalaisella, jonka vauhti alkaa olla jo sitä luokkaa, että sormet lipsuvat koskettimilla.

moxu kirjoitti:

VeHy kirjoitti:Gröhnin Eikka kuuluu eittämättä suomalaisen musiikin ikoneihin, joka tapauksessa hän on paljon tunnetumpi kuin jokin linnala. Ja tunnettu hän on myös siitä, että hän laahaa puoli tahtia orkesteria jäljessä.

Näin on -olen tavannut keikkamuusikon, joka on ilmoittanut kieltäytyvänsä keikasta, jos vierailevana solistina on Eikka, muuten toki mukava mies. Näitä "tahdissapysymisfasisteja" on kuulemma muitakin.

Koitin muistella, että olenko ollut Eino Grönin keikalla kuuntelemassa, mutta en saanut yhtään varmaa muistikuvaa kaivetuksi esiin. Ehkä sieltä vielä pompahtaa jotain muistikuvaa. Eino Grön kiersi kyllä ahkeraan tanssilavoja, jonkun verran minäkin, tosin siellä varsinaisella nautiskelu puolella l. parketilla.
Mikäli tuo mainittu ½ tahdin laahaaminen jäljessä oli systemaattista niin oliko se maneeri? Onko siitä kukaan Eikalle maininnut, luultavasti on. Jos taas ei, silloinhan syy ei ole Eikan. Äsh, oli miten oli. Eihän tuo laulajan laahaaminen voi muusikkojen soittamista paljoakaan häiritä. Eihän esim. rumpali edes kuule laulajaa, jos kuuleekin niin tuskin täysillä. Eiköhän rumpali kuule lähinnä basson ja muut rytmisoittimet.
Tietenkin, tuollainen jatkuva jäljessä laahaaminen saattaa muodostua ärsyttäväksi. Äsh, sekavaa.