YLE Radio 1

Reko Lundán (s.1969) on kiistatta yksi merkittävimmistä aikalaiskirjailijoistamme. Hänen näytelmätuotantonsa käsittää kokoillan draamat Raivoavan enkelin syli, Rosvot ja poliisit, Budapest Bengal Tigers, Aina joku eksyy, Teillä ei ollut nimiä ja Tarpeettomia ihmisiä. Lisäksi hän on kirjoittanut yhteiskunnalliset, näennäisen kevyet kabaree- tai revyytyyppiset kokonaisuudet Ettemme harhaan kääntyis ja Ihmisiä hyvinvointivaltiossa. Romaaneja Lundánilta on ilmestynyt kaksi, Ilman suuria suruja ja Rinnakkain.

Tv1:n Kotikatsomo esittää tv-version KOM-teatterissa menestykseksi pari vuotta sitten kohonneesta Tarpeettomista ihmisistä tänään. Synkkä, mutta valitettavan realistinen näytelmä kertoo yhteiskunnassa sivuraiteelle joutuneen miehen perhetyranniasta. Tarina lienee valitettavan tyypillinen. Kojeistoasentaja Kari jää työttömäksi, vaimo Tuula etenee omalla urallaan osuuskaupan vastaavaksi ja asetelma ruokkii jännitettä, joka lopulta purkautuu silmittömänä väkivaltana. Onko löydettävä ratkaisu oikea, saati ainoa mahdollinen..?

Omasta mielestäni Reko Lundánin paras näytelmä on kuitenkin Aina joku eksyy. Suunnistusmaisemissa varttuvan perheen tyttären tarina elämän koukeroissa on samalla kertaa hellän humoristinen ja karmean realistinen. Mielenjärkkymistä kuvannut Teillä ei ollut nimiä on melkein yhtä hyvä, sen ongelma on vain muutamien henkilögallerian oletusarvojen ero AJE:n vastaaviin koordinaatteihin verrattuna.

Lundán on myös merkittävä ohjaaja, joka on löytänyt monesta klassikosta, varsinkin Anton Tshehovin tuotannosta, aivan uusia sävyjä.

Reko Lundánin tv-draama Tarpeettomia ihmisiä oli jollain tapaa tarpeen. Hänen jutuistaan olen luultavasti nähnyt vain Aina joku eksyy -näytelmän KOM-teatterissa ja olikohan niin että hän oli ohjannut Tennesee Williamsin Kissa kuumalla katolla entiseen oopperaan, kun Kansallisteatteri oli remontissa.

Matti Ijäksen ohjaus oli selkeä. Jollain tapaa pehmeä mutta se ei voinut nyt lähteä fabulointiin koska teksti ei ollut hänen. Hyvin pärjättiin puhumalla henkilöistä, joita ei näytetty lainkaan. He kuitenkin olivat mukana remmissä. Erityisesti ilahdutti Hannu-Pekka Björkmanin taito hänen esittäessään työtöntä miestä, josta tulee väkivaltainen. Suhteellisen vähin keinoin saavutettu ihmisen rajankäynti kriisitilanteessa tuli konkreettisesti läsnä olevaiseksi.

Ihmiskirjo noin muuten oli sellainen seurakunta, jota vastaan koko ajan taistelin, hylkäsin ja hyväksyin. On tosi vaikeaa, jos mies ei pysty sanomaan kuin anteeksi ja kiitos ja ahdistus paistaa kilometrin päähän. Hän ottaa toisen kuitenkin kuin vaikeutensa tyyssijaksi, sijaiseksi.

Onneksi Reko Lundán ei saarnaa.

moxu kirjoitti:(...) ja asetelma ruokkii jännitettä, joka lopulta purkautuu silmittömänä väkivaltana. Onko löydettävä ratkaisu oikea, saati ainoa mahdollinen..?

Loppuratkaisun oikeudesta on vaikea sanoa juuri mitään. Se on aika toimiva. Ainoa mahdollinen se ei tietenkään ole. Vaimo olisi voinut kuolla, mies kuolla, lapsi joutua sijaiskotiin jne. Nyt laman ja nykyisen "työllistämisen" ratkaisuja mitataan tilastollisestikin aika suurissa prosenteissa. Ei ole hoitopaikkoja tarpeeksi.

Olen nähnyt Tarpeettomat ihmiset teatteriesityksenä. Se oli jossakin määrin toisenlainen mm. tapahtumapaikkoja oli vähemmän. Samoin sitä vitun hokemista oli vähemmän. Teatteri ei ole minun alaani, katson mieluummin elokuvia, mutta tämä teatteriesitys oli televisioversiota parempi. Televisioversion kiroilu oli tarpeeton tehokeino, se ei ollut luontevaa. Ja mihin ovat kadonneet vanhat kunnon kirosanat? Alkaa olla turhan köyhää silläkin alalla. Björkman on uskottava osassaan, samoin Mällinen. Valitettavasti käsikirjoitus ja hyvä esitys ei käy opetusohjelmasta. Niitä ei kiinnosta joilla menee lujaa ja jotka ovat potkimassa ihmisiä työpaikoistaan aivan laillisesti. Omatunto ei juuri näytä kolkuttavan. Potki tai tule potkituksi.

Eeva kirjoitti:Olen nähnyt Tarpeettomat ihmiset teatteriesityksenä. Se oli jossakin määrin toisenlainen mm. tapahtumapaikkoja oli vähemmän. Samoin sitä vitun hokemista oli vähemmän. Teatteri ei ole minun alaani, katson mieluummin elokuvia, mutta tämä teatteriesitys oli televisioversiota parempi. Televisioversion kiroilu oli tarpeeton tehokeino, se ei ollut luontevaa. Ja mihin ovat kadonneet vanhat kunnon kirosanat? Alkaa olla turhan köyhää silläkin alalla. (...)

Tänään tuli postiluukusta Amnesty, Suomen osaston lehti (6/2005). Järjestöllä on pidemmän aikaa ollut kampanja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Lehdessä on Tiitu Takalolta tällä kertaa seuraavanlainen sarjakuva:

Yleistilanne: nuori nainen kulkee jalkakäytävällä, taustalla on milloin ihmisiä, milloin näyteikkunoita, hän ei katso heitä eikä niitä.
1. ruutu: nainen katsoo lähinnä alas eteensä, on apea. Taustalla on seksikaupan ikkuna, jossa mainostetaan niin pieniä rintsikoita ja housuja kuin vain mahdollista on. Yläteksti: OLET SEN ARVOINEN (ehkä tämä on koko sarjan otsikko). Kaupan ikkunan yläpuolella: SEX. Ikkunan alapuolella: LIVE. Lisäksi seinään on liimattu lisää puolialastomien naisten kuvia ja piirretty ehkä maailman yleisin häväistysmerkki (naisille).
2. ruutu: naisen pää on hieman noussut mutta ilme ei ole muuttunut. Taustalla kuljeksii kaksi nuorta miestä, jotka juttelevat keskenään tähän tapaan: Vittu mä sanoin sille että näytä vittu tissit niin saat ne vitun jämät. - No näyttikö? - Ei vittu näyttäny. Ja jompi kumpi kuittaa: Vitun huora.
3. ruutu: naisen pää on noussut, samoin katse kuin kohoaa. Taustalla on jälleen seksikaupan mainos seinään kiinnitettynä. Kuva esittää melkein alastonta naista, joka istuu tyrkyllä. Kengät hänellä on jalassa, pienet rintsikat päällä, muusta ei tiedä, koska naisen pää peittää näkymää.
4. ruutu: nainen katsoo ylös ja toteaa: Outoa, että on näin kurja olo, vaikka on näin kaunis ilma.

Aikani ihmettelin tätä kiroilun kirjon kapeutta minäkin mutta siihenkin kuin tottuu/turtuu. Jollain tavoin tämä sarjakuva kuvastaa meikäläisen kulmia ja luultavasti monta muutakin paikkaa. Kaikkea ei kaikkialla aina sanota ääneen (ainakaan kadulla). Tarpeettomissa ihmisissä mietin lähinnä nuoren naisen kielenkäyttöä. En rankannut häntä alimmas, jos sellaista yleensä kaivattiin. Halusiko Lundán sanoa hänen kauttaan, että myös kieli oli kavennut siinä missä mahdollisuudetkin, ulkoistettu kuten monesti kaikki muukin. Vaikea sanoa. Teatteriesitystä olen kuullut ystävieni kehuvan.

Amnesty putosi minunkin luukustani. Marjan tavoin lehdessä kiinnosti tämä seksistinen sarjakuva. Vitun hokemiseen en tosin ole tottunut enkä aio tottua. Hankkiudun muuhun seuraan heti jos se alkaa. Minusta se kertoo pään köyhyydestä. Sana on jotenkin päällekäyvä, kaiken peittävä.
Enemmänkin aloin ihmetellä, tässäkö eräs syy nuorten tyttöjen pahoinvointiin. En tiedä kun olen niin vanha ja erilaisen nuoruuden kokenut. Huora-nimittelyä vastaan nuorella tytöllä ei liene paljon keinoja.

Eeva kirjoitti:Enemmänkin aloin ihmetellä, tässäkö eräs syy nuorten tyttöjen pahoinvointiin. En tiedä kun olen niin vanha ja erilaisen nuoruuden kokenut. Huora-nimittelyä vastaan nuorella tytöllä ei liene paljon keinoja.

Tuosta olen aivan samaa mieltä. Huorittelu on lamaannuttava toimi. Huora voi merkitä prostituoitua mutta yleensä sitä käytetään naisesta vain kuin asettamaan hänet sinne minne hän kuuluukiin eli kovin alas. Miehet saavat tässä suhteessa luultavasti olla melko rauhassa. Kumma kun vieläkin mielessä kaikuvat jotkut huudot vaikka niiden kuulemisesta on aikaa vuosikymmeniä. Enhän niitä tietoisesti ajattele. Joskus ne vain putkahtavat esiin esim. tällaisessa tilanteessa kun tästä asiasta kirjoitan. Avoin tarjous jossain Perunatorilla nuorelle naiselle jää myös muhimaan irvokkaana, inhottavana lisänä mieleen.

Vittu-sanasta olen paljolti samaa mieltä mutta kulmakuntaani en voi valita enkä osaisi oikein muuallakaan olla ja asua. Uskon silti, että sanan käyttö ei rajoitu näihin ns. työläiskortteleihin. Eiköhän se ole käytössä aivan luksusluokan rakennuksissa jossei nyt sitten kadulla. Olen havainnut sellaisen seikan, että nuoret tytöt käyttävät sanaa paljon. Olen kokenut, että se ehkä heistä on rohkeuden osoitus, uskallus käyttää samaa kieltä kuin mieskin. Kiroan itse välillä paljon, joten voin olla väärässä mutta näin asian kuulen. Poikien puheessa sitä esiintyy myös runsaasti. Myös aikuisten.
Mitä sanan merkitykseen sitten tulee, niin kyllähän se on juuri siinä käytössä, jota sana merkitsee mutta myös yleisenä kirosanana. Nuoriso harvemmin perkelettä ja saatanaa huutaa. Sana voi käsittääkseni merkitä raivoa mutta myös hämmästystä ja toimia pelkkänä välisanana, jona sen käyttö on mielestäni paljon lisääntynyt. Se toimii tällä niinku-linjalla täydentämässä puhetta tosin tietoisella vahvistuksella eikä pelkästään neutraalina ilmaisuna.

Kuulin kerran radiosta ko. sanasta ohjelman tai luin lehdestä artikkelin (vuosia sitten). Asialla oli kielitieteilijä. Näin ainakin muistaisin. Hänen nimeään en muista, nainen kuitenkin. Hän päätyi sellaiseen asetelmaan, että jos v-sanan paikalla huudeltaisiin (anteeksi nyt) kyrpä-sanaa, niin silloin yhteiskuntamme olisi kovin toisenlainen. Mikäli muistan oikein hän ei tarkoittanut lainkaan, että feministit istuisivat vallassa vaan nimenomaan machokulttuuri kukoistaisi loistossaan ja vain kovat arvot pelaisivat. Eiköhän hän käynyt antiikista hakemassa tukea asialleen.

Mikä minua täällä Kalliossa mm. riepoo, kun ajattelen tuota sarjakuvaa, niin nuo kuvien seksikaupat. Kaupat ovat hieman vähentyneet sitten laman. Kun lama alkoi, täältä siirrettiin pankkikonttorit kauemmas, samoin apteekit, ruokakaupat, hyvät antikvariaatit olivat kadota. Joillakin kaduilla oli seksikauppa toisensa vieressä. Noiden kuvien informaatioarvo on/oli luulisin valtava. Niiden viesti naisesta on kovin yksiselitteisesti esineellinen ja sen kyllä huomaa kielenkäytössä ym. sosiaalisessa toikkaroinnissa. Ei ole ihme, että lapsiperheet helpommin muuttavat pois kuin jäävät.

Tästä muutoksesta en kuitenkaan syytä Kalliota asuinpaikkana, vaan sellaista yleistä asennetta, että noille riittää kyllä tämäkin. Niinhän se on ennenkin ollut. Kallion kulmille tulivat herrasväen pojat naisissa käymään ja viinaa ostamaan. Ja eikö laman aikana täällä alkanut kaikenlainen ralliautoilu ja muu ristiretkeily. Nämä asiat minua riepovat.

28.11.2005:
Lundánin yhteiskuntapoliittinen revyy Ihmisiä hyvinvointivaltiossa on luettuna tekstinä suorastaan vastenmielisen kökkö. Mutta näyttämöllä se heräsi henkiin aivan toisella tavalla. Poistuu Kansiksen ohjelmistosta lähiaikoina, pitkän menestysputken jälkeen.
Ihmisiä hyvinvointivaltiossa on ollut tekstinä sikäli mielenkiintoinen, että sitä on jatkuvasti päivitetty. Ajankohtaisuutta on siis ollut muutakin kuin kulloisenkin Ismo Kallion iän reaaliaikainen määritys...

***

8.12.
Katsoinpa lopulta videolta Tarpeettomia ihmisiä. KOMissa se oli kyllä kouriintuntuvampi, H-P.Björkmanin psykopaatti jotenkin uskottavampi. Tiina Lymin vaihtaminen Helena Vierikkoon päti ratkaisuna jo siksikin, että kolmikymppinen Lymi alkoi olla nuoren tytön rooliin jo vähän turhan iäkäs -vaikkei hänen tulkinnassaan mitään vikaa ollutkaan. Vierikon puhetta oli karkeistettu alkuperäistekstiin verrattuna.

KOMin esityksestä olen aikanaan todennut seuraavaa:
"Pääparin roolituksessa Sari Mällinen on Tuulana nainen paikallaan, hänen pelkonsa, kauhunsa ja alistumisensa on viiltävää katsottavaa. Sitävastoin Hannu-Pekka Björkmanin peruspositiivisesta hahmosta on vaikea löytää tämän hahmon esittämiseen vaadittavaa täydellistä mulkkua. Ongelma on sama, mikä vaivasi Björkmania Ravenhillin Alastonkuvissakin. Kun habitus ja teksti eivät pelaa yksiin, jää lopputulos vaivaamaan tavalla, mikä ei varmasti ole ollut kirjailijan tarkoitus. Kari on kirjoitettu hahmoksi, jossa ei oikeastaan ole mitään hyvää ja tällainen hahmo ei äkkiseltään ajatellen ole H-P.Björkmanin näköinen. Ihminen ei muutu väkivaltaiseksi sattumalta ja vaikka vaimonhakkaajia ei voikaan ulkonäön perusteella päätellä katukuvasta, on tämä hahmo jotenkin "metsässä". Toisaalta on tietysti totta, että kauhun tasapainoa voi lähestyä monelta kantilta.

Näytelmän alkupuolella ainakin minua häiritsi se, että osa yleisöstä tuntui ottavan viiltävään tekstiin upotetut irtovitsit, jotka KOMin tunnetusti komiikantaitoinen näyttelijäkunta taitavasti tulkitsi, kovinkin hauskoina. Nauru voikin muutamassa kohdassa vapauttaa, mutta onneksi se vähenee sitä mukaa, mitä pidemmälle juttu etenee ja kärjistyy."

Tv-versiossa ei ollut noita mainittuja irtovitsejä. Sen kerronta oli tiiviimpi, mikä tietysti tämäntyyppiseen ilmaisuun parhaiten sopikin. Mieleen palasi jälleen edesmenneen isoäitini opettama viisaus: Kun nyrkki puhuu, rakkaus loppuu, eikä paluuta ole. Hänellä oli asiasa kokemusta työnsä kautta, nykyajan kolleegoillaan varmasti enemmän. Vaikka ei pitäisi.

***

7.3.2006:
Lundán tekee taas tuloaan, tällä kertaa Kansallisen isolle näyttämölle. Huomenna ensi-iltansa saava Kutsumattomia vieraita-näytelmä on yllättäen mielletty trilogian kolmososaksi, vaikka Tarpeettomien ihmisten sekä Ihmisiä hyvinvointivaltiossa-kabareen välinen suurin yhteinen nimittäjä taisi kyllä olla esitysten nimisä ollut sana "ihmisiä". Mutta se onkin iso määrittäjä, sillä Lundánilla on monesti juuri ihmisyys hakusessa.
Kutsumattomia vieraita on juuri kantaesityksen alla ilmestynyt myös kirjana WSOY:n näytelmäkirjasarjassa.

***

12.5.2006:
Katsoin eilen Kutsumattomia vieraita, esityksen, joka kuljettaa seitsemän ihmistä samaan sairaalaan eräänä marraskuisena päivänä. He ovat lääkäreitä, hoitajia, potilaita ja vierailijoita. Kaikkien seitsemän elämä saa uuden suunnan tuon yhden loppusyksyn päivän aikana.

Odotin uutuutta innolla, sillä Lundán ei kovinkaan monessa yhteydessä ole sortunut itsensä toistamiseen. Lopputulos olikin sitten odotusarvoihin nähden lähinnä pannukakku. Tältä kirjailijalta olisi ollut lupa odottaa parempaakin.
Ei näytelmän teksti sinällään huono ole, tulkinnasta puhumattakaan, mutta pieni näytelmä vakavista asioista ei kaipaisi musiikillisia tehosteita, sen paremmin, kuin isolle näyttämölle levittämistäkään. Yllättävää sikäli, että ohjaajana Lundán on aiemmin osannut hyödyntää Kansiksen ison näyttämön hehtaarihallitilaa yllättävänkin tehokkaasti.

Ja ihan siltä varalta, että joltakin olisi jäänyt Lundánin edellinen ohjaus, Kansallisen huikea Shakespeare-tulkinta Kuningas Learista näkemättä, niin virheen ehtii vielä korjata. Lear pyörii samalla estraadilla vielä ensi torstaina. Ja on muuten kaikilla sektoreilla mitattuna Lundánin tämänkertaista omaa näytelmää parempi. Näkee, mikä on klassikko ja missä ei sellaiseen ainesta ole...

Reko ja Tina Lundánin yhteinen kirja Viikkoja, kuukausia kertoo järkyttävästä asiasta, joka perheessä on omakohtainen: isältä löytyy päästä kasvain. Sunnuntai-HS:ssa Reko Lundán kertoi asiasta ensi kertaa julkisuudessa. Sairaus ei ole hillinnyt hänen intoaan ja näkemyksiään, mutta työtahtia kyllä jonkin verran.
Suomalainen teatterimaailma joutuu valmistautumaan siihen, että sen tämän hetken lahjakkain ja monipuolisin tekijä poistuu ennen aikojaan. Tähän ei löydy sanoja...

Suru-uutinen tavoitti eilen kirjamessukansankin. Reko Lundán poistui joukostamme aivan liian varhain.
Niin paljon jäi sanomatta ja kirjoittamatta.

Reko Lundánin kuolinilmoitus eilisissä televisiouutissa oli kyllä sykähdyttävä. En nähnyt hänen näytelmiään kaiketi kuin vain yhden näyttämöllä ja yhden televisiossa sekä yhden ohjaustyön Kansallisteatterissa. Komin "Aina joku eksyy" oli niin taattu ja hyvä juttu.

Vietän hiljaisen hetken hänen muistokseen.


- - -

- - -

- - -

moxu kirjoitti:Suru-uutinen tavoitti eilen kirjamessukansankin. Reko Lundán poistui joukostamme aivan liian varhain.
Niin paljon jäi sanomatta ja kirjoittamatta.

Vähän häpeillen totean että minulle hän ei ollut kovinkaan tuttu.

Moxu sen sijaan oli radiohaastattelussa tuolta kirjamessutilaisuudesta.
Täytyy todeta että yrittänyttä ei lannisteta. Nykytekniikka todellakin mahdollistaa muitakin julkaisukeinoja kuin hattu kourassa kustantajien ovien takana nöyristely.

1.11.2006:
Reko Lundánin menetystä voi hyvin verrata siihen iskuun, jonka suomalainen musiikkimaailma koki vuonna 1918 Toivo Kuulan tullessa ammutuksi viipurilaisen ravintolan pihaan. Kesken kukkeimman luomisvoimansa poikkeukellisen lahjakas ja monipuolinen taiteilija poistuu. Kirjallisuuden ja teatterin puolella Suomessa ei koskaan ole tapahtunut näin pahaa yksittäistä iskua, Aleksis Kivikin oli ehtinut sairautensa takia menettää parhaan luomisvoimansa. Reko Lundánilla olisi ollut vielä niin paljon sanottavaa -kuten Kuulalla olisi ollut sävellettävää.
Lundánin kokonaismerkitystä suomalaiselle teatterille ja kirjallisuudelle on mahdoton vielä täysin hahmottaa. Väitän kuitenkin, että Aina joku eksyy, Teillä ei ollut nimiä ja Tarpeettomia ihmisiä ovat tulleet käyttödraamoiksi jäädäkseen.

Tapasin Reko Lundánin ensimmäisen kerran suunnilleen päivälleen kymmenen vuotta sitten Kansallisteatterin Stage-klubin kiertokäynnillä. Lundán ei silloin ollut vielä iso nimi, vaikkakin alan piireissä huomattu ja superlupaukseksi rankattu. Suomen itsenäisyyden ajan historiaa kabareetyyliin läpikäynyt Ettemme harhaan kääntyis -tietynlainen Ihmisiä hyvinvointivaltiossa-revyyn esiaste- oli silloin tulossa Omapohjaan. Lundánin näkemys draaman kirjoittamisen ideasta oli selkeä ja aika pitkälti hän käsittääkseni juuri tämän yhden opin perusteella kirjoittikin: pitää tuntea historia, että voi iskeä nykyhetken kipupisteisiin.

Jäljelle jää vain suuri tyhjyys. Ja kiitollisuus siitä, että meidän elinaikanamme Suomessa vaikutti suuri teatterintekijä.

http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4 ... 249&a=2329

Omasta toiveestaan Lundánille ei ole avattu muistokirjaa, mutta parhaiten voimme kunnioittaa hänen muistoaan käymällä katsomassa hänen näytelmiään, joita tällä hetkellä pyörii ainakin Kansallisessa (Kutsumattomia vieraita), Svenskiksessä (Den dansande prästen) ja Porin Teatterissa (Tarpeettomia ihmisiä). Muitakin tulkintoja varmaan on -ja ainakin tulee.

17.11.2006:
Tänään tulleen tiedon mukaan Reko Lundán saa viimeisen leposijansa Hietsun Taiteilijakukkulalta. Se onkin oikeus ja kohtuus.