Kirjoittaja Mikki Hiiri päivämäärä 30.12.04 - 21:38
Keskiverto ihminen tiedoitsevana olentona on sen verran älykkäämpi kuin eläimet, joiden äly pysähtyy kokonaan tahdon suhteisiin, että hän on kuvitelmissaan luonut itselleen sellaisen illusorisen ja enintään hypotettisen idean kuin jumala, koska tietoisudestaan huolimatta hän tuntee ja tiedoitsee, että hänen fyysinen kehonsa ja psyykkinen persoonansa eli minuutensa on varsin rajallinen olotila, niin mentaalisesti syvyys-kuin fysiologisten toimintojen aikaperspektiivissäkin, ja hänen inhimillisten heikkouksiensa itsetajunnasta johtuen on tarve palvoa jotakin käsitteellissesti ajateltua tai aistimin havaittavaa objektia "jumalolentona" (käsite tuntematon) ja projiosoida siihen kuolemattomuuden ja täydellisyyden tavoittelun kaipuunsa saadakseen tästä palvonnasta jonkinlaista seksuaalista tai henkistä laatua olevaa tyydytystä omille subjektiivisille tarpeilleen objektiivisista tosiseikoista huolimatta, hiukan samalla tavoin kuin vaikkapa kuviteltua rakastettuaan ihannoidessaan, jolloin tämä rakkauden tuntemus sokaisee hänen kykynsä nähdä palvomansa henkilön tai idolin heikkouksia ja virheitä ihmisenä, mikä saattaisi paljastaa asioioden todellisen laidan.
Toisaalta jos kirkolle ja tunnustukselliselle uskonopetukselle ei olisi suotu sitä veratonta ja objektiivisesti perustelematonta etuoikeutta tulla suorittaneeksi keinohedelmöitystä muistuttavaa oppiensa siirtämistä' nuoreen ja vaikutteille vastaanottavaiseen ihmismieleen, kuin ympätty oksa puuhun toisena synnynnäisenä älynä, osaisimme tarkastella maailman ilmiöitä objektiivisemmin, mikä neroille on niin luontevaa, eikä uskonnon luomien harhakuvien ja käsitysten hallusinaatioita muistuttavina ruusunpunaisten silmälasien läpi, mitä paratiisinäkyihin, ynnä muuta, tulee, eloonjäämisviettiä ruokkivana ali-minän kieroutuneita seksuaalisia tarpeita tyydyttävänä, objektiivisen käsittämisen sijasta, subjektiivisena aivo-ilmiönä maailman mieltävän subjektin, joka tahdon suhteita palvellen ajassa, paikassa ja syysuhteessa, tajuavana älynä, vaikutteita välittävänä miellekyvyn installanttina.
Jumala, enkelit ym. ovat siis aivojemme tajuntaa ja tahtoamme, palvelevan älyn miellettä, pelkkänä aivoilmiönä ilmenevänä opittuna ja suuhun pantuna tyhjänä käsitteenä, ilman empiiristä sisältöä, kuten vaikapa geomtriset kuviot, ovat vain älyn muotoja, ilman empiiristä sisällystä, eli tahtoa, olemista itselleen, oliona sinänsä. Siis jumalaa palvoessaan ihminen palvoo vain sitä minkä hän aivojensa luomissa kuvissa näkee, ts. omaa aivoilmiötään, miellettään ja sen herättämiä tuntemuksia, ei oman itsensä ulkopulista absoluuttista objektiivista todellisuutta, jossa jumala olisi substanssina sinänsä.
Nyt ehkä käsitätte tuon VAIN sanan merkityssisällönkin. Viime kädessä kaikki palautuu vai omaan tajuntaan, joka on välitön ja matereian kanssa absoiluuttisesti ensimmäisiä, vaikka ovatkin toistensa korrelaatteja, eikä kumpaakaan voisi ajatella ilman toista, niinkuin synbioosissa on asian tila. Reaalitieet olettavat aineen ilman muuta olevan olemassa aineena sinänsä, tajunnastamme riippumatta, mutta niin ei voi ola rehellisen filosofian lähtökohtana, jolla tosin ei voi olla varmaa tietoa myöskään mielteemme ulkopuolisesta maailmasta ja sen olemuksesta. Sitä vähemmnän meillä on oikeutta sijoittaa siihen todellisuuteen jota emme tunne jotakin subjektiivisesti miellettävissä olevia taruolentoja, jotka vielä vähemmän vastaavat objektiivista todellisuutta, kuin aistiemme välitykselle aivoihimme saapuva aistimisen muotoa ja mieltämisen tapaa edellyttävä aistitieto ajallisesti kestoisena, paikallisesti ulottuvaisena ja syynä vaikuttavana.
"Luonto se on joka luo", mutta omia ajatuksiamme ja tunteitamme luulemme kaiken objektiivisen luojaksi, vaikka ne ovat sdubjektin miellettä.