Charlotte
Brontë kirjoitti kirjansa "Kotiopettajattaren romaani" (Jane Eyre) 1847. Parempi olisi ehkä sanoa, että kirja julkaistiin tuona vuonna, sillä se oli hautunut oman aikansa. "Jane Eyre" kertoo osin kirjailijasta itsestään, osin kirjoitusajasta mutta se on myös täysin vapaa laajoille tulkinnoille eri aikakausina. Kun kirja julkaistiin, sitä ylistivät myös miehet. Vähitellen se on käsittääkseni siirtynyt kuin varkain naisten lukemiston puolelle. Tämä on vahinko, sillä kirjailijan taidot ovat suuret eikä kirja hae paikkaansa vain yhden sukupuolen lukijoista. Jos sen lukee vain kerran, niin sen lukee ehkä pelkästään juonen mukaan. Kun kirjaan tarttuu uudestaan, sen moninaiset kerrokset aukenevat, sillä Charlotte Brontë kulki syvissä vesissä ja kävi ammentamassa myös Raamatun lähteistä.
Kirjan päähenkilö on Jane Eyre, tyttö joka kasvaa lapsesta 18-vuotiaaksi naiseksi ja lopussa viitataan hänen tulevaan elämäänsä. Orpo lapsi joutuu heti alussa sukulaisten hylkäämäksi. Koulukuvaus Lowoodissa on kirjallisuuden hienoimpia kuvauksia köyhien koulusta ja kuitenkin sen suomista mahdollisuuksista oppia. Eristetystä paikasta nuori nainen siirtyy jylhään taloon Mr Rochesterin holhotin kotiopettajattareksi. Jos joku seuraa televisiosarjaa eikä ole kirjaa lukenut, niin varmaan voi paljastaa sen, että syttyy rakkaus. Kaksi toisilleen kuin luonnostaan kuuluvaa henkilöä kohtaa. Jane löytää myös sukulaisia.
Kirja sisältää kauhuromanttisia aineksia siinä määrin, että moni elokuvantekijä on ollut siitä kiinnostunut ja pyrkinyt kääntämään kirjan filmiksi. Mutta miten kuvata kirjaa, jolla on juoni ja joka kuitenkaan ei ole juonikirja. Se on pikemmin runoutta, naisen voimaa taistella oman identiteettinsä puolesta niin oman itsensä kuin rakastamansa henkilönkin edestä. Miksi näyttelijät on pantu huutamaan romanttisen Rochesterin hahmossa. Se on omituisimpia tulkintoja tästä suhteesta. Miksi helposti unohdetaan lapsen osuus ja hänen kapinansa, hänen rohkeutensa. Minne hukataan Janen sukulaiset, jotka ovat oleellinen asia kirjassa. Minne valuu kahden henkilön yhteys, jossa välimatkat eivät merkitse mitään. Moni kirja sopii ääneen luettavaksi, mutta "Kotiopettajattaren romaani" on mielestäni teksti, jossa kukaan toinen lukija ei mahdu lukijan ja kirjailijan väliin. Tässä piilee juuri vaikeus kääntää se kuviksi ja ääniksi, koska ne syntyvät ihmisen omassa päässä.
Robert Stevenson ohjasi "Jane Eyren" 1944 pääparinaan Joan Fontaine ja Orson Welles. Franco Zeffirelli ohjasi filmin 1996 Janena Charlotte Gainsbourg ja Rochesterina William Hurt. Televisiolle on tehty useita sarjoja. Julian Amyes käytti Zelah Clarken ja Timothy Daltonin karismaa 1983, Robert Young luotti Samantha Mortoniin ja Ciarán Hindsiin 1997. Eilen alkoi Dickensin "Kolean talon" ohjaajan "Jane Eyre" (2006) pääosissa Ruth Wilson ja Toby Stephens.
Hyvin paljon on käsikirjoittajan käsissä, mitä hän valitsee. Sandy Welch oli ohittanut lapsuuden melkein julkean nopeasti. Siellä Jane kävi kuitenkin ensimmäisen taistelunsa oman minuutensa puolesta. Hän vastusti vanhempaa ihmistä, sukulaistaan. Kova koulu jätti ilman muuta vasta 18-vuotiaaksi ennättäneeseen naiseen jälkensä. Marjatta Möttölä puuttuu Helsingin Sanomissa olleessa esittelyssään Adèle-oppilaan sysäämiseen syrjään ja siihen minäkin tartun. Jane teki työtään oli hän sitten rakastunut tai ei. Ihmeellinen teos: naista yli puolet vanhempi mies, jolla on historiansa, valuttaa tarinaansa tämän korvaan vain toisen rehellisen kuuntelevan ja osaaottavan olomuodon perusteella. Tämä omituinen terapia käy voimille. Mutta Rochester ei nyt huuda (vrt. Hinds) tai vaivu melankoliaan (vrt. Hurt) siinä määrin, että hänet pitäisi kiidättää hoitoon. Kovin pelottaa katsoa jatkoa. Hukataanko sukulaiset jälleen kerran. Saako ylhäisö sen tilan mikä heille kuuluu. Saako Jane Eyre olla tavallinen ihminen (tavallinen kirjan malliin tietenkin) vai tehdäänkö hänestä pyhimys.