Kirjoittaja Marja Salonen päivämäärä 24.5.08 - 15:57
Antonionin elokuva Erään suudelman jälkeen (Blow-up, 1966) tuo esiin taidemuodon, jota ei käy väheksyminen. Pukusuunnittelu on esillä koko ajan, mutta nyt en tarkoita sitä vaan kameraa ja mallia. 60-luku oli kuvaajien aikaa, ei siten kuin tänään vaan eri tavoin tähtinä kuin nyt. Eroa on vaikea selittää, sen tuntee silti selvästi. Valokuvaaja David Bailey oli kuuluisa 60-luvun kuvaaja ja hänen suosikkimallinsa oli eräs Jean Shrimpton, muistaneeko häntä enää kukaan. Shrimpton oli kuin ajan henki, jota nuoret tytöt jäljittelivät. Hän tuli kuuluisaksi murojen kuvauksissa. Tätä Baileyn hahmoa tavallaan David Hemmings elokuvassa esittää.
Elokuvan alussa kuvaaja Thomas pyörii aloittelevien amatöörien ja ammattimallien parissa mutta myös jonkinlaisena supertähtenä jo tuolloin tunnetun Veruschkan kanssa. Tämä Veruschka ei ole kuka tahansa, hän on kreivitär Vera von Lehndorff-Steinort, Saksassa natsihallinnon juurella syntynyt malli, joka eli omaa omituista erakkomaista elämäänsä ollen monesti romahduksen partaalla. Hän on mukana kuvissa vieläkin. Hän on tosiaan mukana kuvissa, mutta ei keskiössä vaan hän makaa esim. kadulla kuvan rakeutuessa ja kuvatessa ihmisiä, joilla ei ole katua parempaa paikkaa asua. Hänestä tuli hiljan dokumentti Teemalla. Isä osallistui Hitleriä vastaan tehtyyn salaliittoon ja surmattiin muistaakseni vuonna 1944. Matalaääninen nainen kertoo elämästään, tulostaan kansikuviin, nimen muuttamisesta, uran leimasta ja omasta intohimostaan taiteen parissa.
Blowupisssa malli V. makaa lattialla ja liikkuu kuvaajan käskyjen mukaan. Kuvaaja lähestyy häntä ja kohtauksesta muodostuu avoimen seksuaalinen tilanne. Se poikkeaa kuvaajan ja amatöörityttöjen leikistä studiolla ja on sikäli poikkeuksellinen, että Antonioni kuului niihin ohjaajin, jotka kuten Godard, Bergman ja moni muu lahjakas olento, jättivät katsojan mielen täydennettäväksi suuren osan kerrontaa. Elokuvan jälkeen malli Veruschka oli maailmankuulu. Arvoa eräille kuvaajille hän antoi suuresti ja kuvasi heidän erikoisalojaan. Hän tajusi kuitenkin jossain vaiheessa olevansa vain vaateripustin.
Malli V. kaipasi taidetta. Hän puhui asiaa omista kuvistaan ja museoista, jotka eivät ottaneet kuvia näyttelyihinsä ennen kuin 80-luvun jälkeen. Millaisia kuvia! Muovi oli kiinnostuksen kohde, ei mainostettava asia, mainos on eri kuin tämän mallin monet kuvat. Hän on kuin veistos, jonka liikkeistä vieläkin näkee, että tanssi oli hänen erityinen mieltymyksensä, mutta siitä ei tullut ammattia, koska hän oli liian pitkä. Lukuisat luonnon ja mallin yhteydet, lukuisat Body painting -työt, joissa hän saattoi olla kuin kissaeläin oksalla keinumassa tai kuin suurimmaksi osaksi osa talon seinää vain olkapään ja pään esittäessä ikkunanpuitteen reunaa. Miten löysivät värit niin tarkkaan, että home ja muu patina näytti todelta. Mutta kameralla oli tietenkin osuus asiaan ja mallilla, joka ei ollut vain objekti vaan subjekti ja yksi tekijöistä. Silti, miten onkaan, jääkö Veruschka koskaan tämän uuden henkilön taustalle vaikka hän niin haluaisikin. Onko se oleellista.
tähystyspaikkana Kallio