YLE Radio 1

Yhteishyvän syyskuun numerossa oli tämä innostava kehoitus. Vastaukset kerätään vuoden loppuun mennessä osoitteella yhteishyva@sanomamagazines.fi tai postitse Yhteishyvä, PL 200, 00040 Helsinki.

Alkuvuonna oli samankaltainen pyyntö: Kotikasvatus ennen ja nyt (kasvattajan tai kasvatettavan näkökulmasta). Vastaukset kerättiin lehden kautta, tutkija työsti aineiston ja lehdessä oli juttu kirjoitusten perusteella. Kaikki on tallennettuna SKS:n Kansanperinnearkistoon.

Tästä aiheesta on täälläkin käyty mielenkiintoisia keskusteluja, lisää kuulisin mieluusti. Poismenneen opettajaäitini kiertokoulutodistus on tallessa, kaksi polvea on välillä koulunsa käynyt ja nyt elän myötä alakoululaisten arkea. Marja ainakin kirjoittaa. (Eiköpä kuuluisuuksien elämäkerroissa kiinnosta kouluajat!)

Mä muistan heti tapauksen Taivallahden kansakoulusta, kun yhdeltä oppilaalta putosi purkka suusta kesken jumppatunnin.
Ope tarttui kiinni oppilaan niskasta ja hieroi poskea jumppasalin lattiaan.
- En muista johtiko se oikeudenkäynteihin tai edes Opettajan erottamiseen.
Näin helsinkiläisopettajat toimivat silloin kun karttaKEPPIÄ ei ollut saatavilla,,,,,

MaraKatti Historioitsijana

Itseltäsikö purkka putosi, MaraKatti? Mitä sitä ennen tapahtui? Nimimerkkisi antaa ymmärtää, että olet urospuolinen pienikokoinen apina. Pojilla oli eri voikkatunnit (paitsi silloisessa kansakoulussa). Millaista voikkatunneilla oli pojilla? Meillä oli tamburiinitkin tietty, rytmiaskellusta ja ihania poikkisalin hyppyjä. Lukiossa luokanvalvojamme Kerttu Kuusi (sitä sukua) yritti parhaansa, tokaluokkalaisille alkoi telinevoimistelu mutta meidän kypsyväikäisten ei kannattanut enää aloittaa. Salit olivat ihania, urheilukentällekin käveltiin ja talvisin hiihdettiin. Välikautena suunnistuksen alkeet - vau.

Pieniä pilkahduksia jää mieleen itseä rakentamaan. Hiihtäessä Kerttu opetti työntörytmin vaihtelun. Kerran tökkäsin Kertun perässä sauvallani opettajan sukseen. Ikäeroni kaksi vuotta muita nuorempana ilmeni nyt. Iankaikkinen viimeinen kiri alkupäähän, kun luonto alkoi muita kypsyttää.

Poikien opettaja Auvo muuten veti lukion kuoroa vapaa-aikanaan...

Kerro MaraKatti lisää muistakin opettajista.

Marakatti muistelee kurinpitotoimenpiteitä, jotka olivat joskus aikanaan käytössä. Tai niitä käyttivät tietyt opettajat. Oli omassa kansakoulussani opettaja, joka heitteli poikalasta seiniä pitkin vähän laajemmin sanoen. Hampaita putoi suusta. Kyse ei ollut meidän luokastamme, mutta kaikki tämän opettajan tiesivät. Sellaiseen ihmiseen ei luota. Hän saikin pian riittävästi varoituksia ja joutui jättämään työnsä. Oma opettajani vain seisotti jonkin aikaa pulpetin vierellä, jos liikaa touhusi ja vastasi tai kysyi viittaamatta. Kerran sain näpsyn käsille, kun nk/ng oli mustekynällä kirjoitettu huonosti vihkoon. Se oli kyllä aivan poikkeus. Meidän opettaja ei juuri sellaisia rangaistuksia käyttänyt.

Kansakouluaikaan muutin isän työpaikan mukana käyden useampaakin koulua. Ensin vaihtelu tuntui mukavalta, mutta lopulta alkoi jännittää uuteen kouluun meno ja me muu perhe aloimmekin jo jäädä Hämeeseen, jossa isä sitten kävi viikonloppuisin.

Muuttokoulussa minulla oli opettaja, joka heti kohta jäi äitiyslomalle ja hänelle tuli sijainen. Eivät kansakoululaiset silloin sijaisia kovilla pitäneet, sodan jälkeen kun koulua vuoroissa käytiin. Tämä opettaja oli nainen ja körttiläinen. En mainitsisi jälkimmäistä seikkaa, jollei sillä olisi ollut merkitystä. Asuimme Pohjanmaalla. Hän asui aivan siinä naapurissa ja yhdessä mentiin kouluun, käsi kädessä. En lainkaan muista, miten hän opetti. Hän oli kovin hieno ihminen, luontojaan hyvä ja hellä. Kun muutimme taas Hämeeseen istuin junassa hysteerisesti itkien ja häntä ikävöiden. Jotain kovin rauhoittavaa hänestä valui käden mukana minuun.

En ole koskaan ollut musikaalinen, mutta niin vain pääsin Hämeessä kuoroon kuitenkin ja vilkkaana ihmistaimena joulunäytelmiin. Olin enkeli ja karamelli. Silloin näyttelimme myös kotona ja piirsimme kovin paljon. Meidän opettajamme järjesti joulu- ja kevätjuhliin runsaasti ohjelmaa. Vanhempani olivat aivan hämmästyneitä nähdessään minut tukka näytelmän jäljiltä sekaisin kuorossa laulamassa "Heinillä härkien kaukalon, ...". Miten olinkin niin, että kuoroa en ollut tullut kotona kertoneeksi.

Hämeestä muutettuamme hieman etelämmäksi sain opettajan, joka ompelutti jokaisella puolihameen. Aivan yksinkertaiset olivat kaavat ja pänniäkin käsiteltiin vain kuminauhaa varten. Ikävä juttu olivat kankaat. Ne olivat kaikkien mielestä tosi rumia, mutta varmaan omaa puolihamettani siitä huolimatta leikeissä käytin. Koneen käyttämistä opettelimme ensin sanomalehtipaperille ommellen (ilman lankaa tietenkin). Kintaat ja patalaput kuuluivat alakouluun. Nyt oli jo hieman toista, vaikeampaa.

Tässä samassa koulussa oli laulukoe sellainen, että jokainen nousi vuorollaan seisomaan pulpetin viereen ja jokainen lauloi saman virren. Opettaja sanoi minun laulaneen hyvin ja kuuluvasti ja sain siitä hyvän numeron. En tiedä, menetinkö sävelkorvan jossain vaiheessa vai oliko numero vain siitä, että lauloin kuuluvasti.

Lisään asiasta, Liisa, toisella kertaa.

Opettajan ja auktoriteetin tärkein ominaisuus on oikeudenmukaisuus. Ilman sitä ei ole mitään, täälläkään. Opettaja, joka suosii yhtä mutta rankaisee toista, on mätä ja soveltumaton opettajaksi.


------

Tätä viestiä on lyhennetty. Syy: Keskustelupalstan kymmenen käskyä, nro 8 ja 10. Saman aiheen esiin nostaminen useassa viestiketjussa ei ole hyvää keskustelua.

YLE Radio 1:n foorumin kymmenen käskyä

Nettitoimitus

Tämän jutun taustaksi täytyy ensin kertoa, että olen nyttemmin täysin nolla käsitöissä, edes napin ompelu ei onnistu. Mutta olen minä joskus ollut hyväkin. Kansakoulun ala-asteella heti meillä oli niin taitava opettaja, että sai jopa minut tekemään melkein vaikka mitä. Muistan jopa kutoneeni molla-maijan ja tehneeni sille vaattet, samoin kassin kudoin tai virkkasin ja siinä oli jo jonkinlaista kuviotakin kassin kyljessä. Parhaimmat käsityösuoritteeni eläissäni.

Oppikoulussa sattui monta hyvää suomen kielen opettajaa peräjälkeen. Kieliopista en ymmärtänyt mitään, mutta olin hyvä ainekirjoituksessa.

Uskonnonopettajamme oli vanha rovasti, joka usein tuli kouluun täydessä rovastin kostyymissa. ( Meno tai tulo kirkollisen toimituksen suhteen.)Hän oli omalaatuinen sekoitus mitä kovinta ankaruutta ja huumorintajua. Pidin hänestä, vaikka häntä yleisesti pelättiinkin.

Matematiikan naisopettajasta puolestaan pitivät kaikki. Hänellä oli tapana viskata suoraan jalastaan kenkänsä (piikkikorot) oppilaittensa joukkoon silloin, kun nämä äityivät liian meluisiksi, eikä hiljaisuutta muutoin tullut. Todellinen persoonallisuus. Valitettavasti hän vain ei osannut opettaa matematiikkaa niin, että heikkolahjaisimmatkin olisivat tajunneet. Niinpä minulla oli aina ehdot matematiikassa.

Vain viimeistä uskonnonopettajaani muistelen pahalla. Hän rikkoi luottamuksen soittaessaan kotiin yksityistietojani.

Opettajat antoivat minulle ja meille kaikille enemmän kuin silloin käsitimmekään. Kaikkien anti oli korvaamattoman tärkeä. He todella välittivät meistä.

Kiitos Marja ja kasi-kettunen! Marjan kommentit ovat aina reunasta reunaan ajateltuja. Sitten voi lukiessa lisätä rivien välit. Jostakin syystä vertautuu Eeva Kilpi, kootut novellit ovat käsissä ja niin alussa että paljon elämää on vielä luettavana.

Lapsena olisin voinut kadehtia Marjaa monista opettajista - itselläni kun oli kansakoulussa äiti vain. Jäyhä ja jämpti. Piti aina tärkeänä pukea alakouluun kaunista ja kirkasta, yksi unkarilainen pusero on vielä minulla. Sain itse kyönää kun harjoittelimme välitunnilla hyppyjenkkaa porukalla rakenteilla olevan uuden koulun vajassa.

Nyt kello kiskoo lopettamaan. Käsityön mainitsit Marja ja kasi-kettunen. Meillä (1951 saakka) tytöt oli erikseen ja pojat erikseen. Pojilla oli eri käsityönopettaja, paikkakunnan käsistään taitavin. Siellä tuoksui puu hyvältä. Kertomus käsityötunneista on pakko siirtää unen tuolle puolen.

Kädentaidoista mainitsisin vielä sen verran, että meillä oli alakoulussa se molla-maijan teko pakollinen niin tytöille kuin pojillekin. Molemmilla teetätettiin myös nuken sänky - kolmesta laudankappaleesta. Hyvin onnistui minulta senkin tekeminen. Meillä oli niin taitava opettaja neuvomaan, ettei mikään yksinkertaisesti voinut mennä pieleen.

Käsityötunnit kansakoulusta ovat jääneet mieleen viikon huippuhetkinä. Muita päiviä pitempään eli kolmeen. Pulpetteja sai siirtää, ja juttu kulki. Yksi Ritva oli huippu yli muiden, vanhin kymmenlapsisesta perheestä, jossa oli tiukka työnjako: neljänneksi nuorin heijasi nuorinta katosta riippuvassa äitiysavustuslaatikossa, ja Ritva kutoi koko perheelle tikkurit (=villapaita). Salme ähersi ja jännitti niin että sormet hikosivat ja käsinommeltu sauma ei tahtonut tulla valmiiksi. Opittiin käyttämään neulaa ja lankaa, pienissä puitteissa valita värejä. Kaikki oli käyttötavaraa. Ihailimme poikien kässyä. Ompelukoneita ei ollut, koulukin vielä rakennusvaiheessa. Toki kotona oppi koneella ompelemaan.

Oppikoulussa se pakollinen käsityö muuttui. Lie opettajakin ollut leipääntynyt. Läpi talven tehtiin yhtä kotitalousesiliinaa - reikäompeleet taskuissa ja rinnuksessa. Yksi pitkä tyttö leikkasi henkselinsä väärin, minä kun olin lyhin otin ne. Muistan turhautuneena joskus ommelleeni koneella turhan pätkän purkaakseni sitä lopputunnin. Essun olen hupina säilyttänyt.

Kauhunsa opettajista kullakin: itselläni kotitalous. Opettajan nimeä en edes muista, tumma käkkäräpää. Joka toinen viikko. Pelosta paniikissa kuljin välisen ajan. Toiset olivat keittiötöissä sukkeloineita, kotikeittiössä oli äiti tai mummu tai apulainen. Sitten jouduin 'heittopussiksi' eli kahden ryhmittelyssä kolmanneksi. Ja nyt nautin keittiössä sielua myöten!

Ikimuistoisin opettajani oli lukioaikainen rehtorini. Hän oli samalla kertaa huomattava auktoriteetti, hyvinkin erikoislaatuinen opettaja, eksakti historiantutkija ja hallinnonalan tehokas virkahenkilö. Hänenlaisiaan ei enää tule, sillä nykyään opiskelijat joko pyritään tasapäistämään tai isot persoonallisuudet ohjaamaan kokopäiväisiksi tutkijoiksi.
Kuvaavaa rehtorimme tyylille oli, että vaikka samassa talossa toimi muodollisesti samanarvoinen peruskoulun rehtori, ei missään vaiheessa näiden kohdalla ollut kahta kysymystä siitä, kumpi oli kuningatar ja kumpi juoksupoika...

Kuningattaremme tapa opettaa historiallisia kokonaisuuksia ei perustunut vuosilukujen pänttäämiselle vaan sille viisaudelle, että historia toistaa itseään ja kerran tehdyistä virheistä voisi ihmiskunta ottaa opikseen. Oppilaat pidettiin virkeinä jatkuvalla kyselytaktiikalla ja aktiivinen aiheesta käytyyn keskusteluun osallistuminen saattoi vaikuttaa numerossa paljonkin.
Kyllä hän kokeitakin piti. Eivätkä ne olleet totisesti mitään rasti ruutuun-testejä. Aiheet saattoivat olla huomattavasti kurssin asiasisällön ylittäviä, tyyliin: "Vertaile yhteiskuntajärjestelmien muutospaineita Ranskan ja Venäjän vallankumouksissa", "Espanjan ja Portugalin siirtomaapolitiikkojen keskeiset erot ja niiden vaikutus Latinalaisen Amerikan nykyiseen tilanteeseen", "Kylmä sota, mieti syitä!" tai "Väestönvaihtelut +-50 vuoden ajanjaksolla 1800-luvulla perustuen oheisiin Tyrnävän väestödiagrammeihin".
Esseissä oli oltava sisältöä; esimerkiksi minun preliminäärini marginaaliin rehtori oli kirjoittanut kohtalokkaan lauseen: Hauska juttu, vaikken ihan tätä tarkoittanutkaan...Mitäs jos rupeaisit lehtimieheksi?
Ja meillehän kuningattaremme sana oli laki...

Jälkeenpäin olen kiitollisuudella muistellut lukiovuosieni hurjia historian ja yhteiskuntaopin tunteja. Vaikka rehtorin linja niin opettajana kuin koulunjohtajanakin oli varsin omavaltainen ja varmaan monesti ohjeita hyvinkin vapaasti soveltava, juuri hänenlaisiaan toimijoita tarvitaan. Yhteiskunnassa ei pidä jäädä lepäämään laakereilleen.
Jäätyään eläkkeelle rehtorimme sai kouluneuvoksen arvonimen.

Oma ikimuistoisin oli (kunnallisen) keskikouluni Ville, Vilho Jauhiainen. Piippu suussa, kerran kengät eriparia. Historian kokeissa annettiin vain kymmentä kysymystä kohden aavitonen tilaa. Sen ajan historian kirjoja voi vain ihailla - kirjan tekstit vain lopahtivat sen vuosisadan alkupuolelle. Villen historiatunnit olivat yhtä älyn läiskettä. Pidin häneen yhteyttä poismenoonsa saakka. Merkkipäivälahjaksi lähetimme asuntolapoppoo pienen puisen mustan pässin.

Historian lisäksi äidinkieli. Ainetta kirjoittaan olin kehno, mutta lauseenjäsennystehtävät! Siinä ottivat paras oppilas ja opettaja mittaa toisistaan. Ammattitaitoni pohja on siinä.

Ynnä kuvaamataito. Kaikki suinkin 50-luvun teoriat ovat nyt kävelleet vastaan. Perspektiivipiirustus (koulun käytävissä, Aarne Ervin suunnittelema rakennus) ja luonnossa: mikä väri on hiekkatiessä, mikä hongan kyljessä.

Meillä oli keskikoulussa kuvaamataidonopettaja, jolla oli tapana kutsua kuriton oppilas luokan eteen ja antaa tälle korvapuusti (ei leivottu vaan kädellä poskelle).

Johannes, kerro mitä kuvaamataidossa teitte.

Mä olin kotoisin köyhistä oloista, joten mulla ei ollut varaa purkkaan
eikä tupakkiin jota ois voinu karistella päiväkirjan väliin.

- Mutta epäOPETTAJAMAISTA käytöstä mielestäni osoittaa se, että
purkkaa koitettiin hangata pois lattiasta koululaisen poskella.

Täytyy kuitenkin muistaa, että silloin ruumiillinen kuritus
ei ollut koulussakaan kiellettyä.

Ja peruskoulusta ei nähty edes painajaisunia,,,,,

Muistelee MaraKatti

Sain viikonloppuna kuulla suruviestin lukioaikaisen uskonnonopettajani kuolemasta. Ihmisen, jonka valoisa persoona piti minutkin mukana uskonnontunneilla, vaikka olisin saanut valita et:nkin.
Opettajani oli ollut eläkkeellä jo toistakymmentä vuotta, mutta aina hän oli aktiivisesti menossa. Muistan hänen joskus tiivistäneen elämänfilosofiaansa: Ei ihminen voi koko ikäänsä olla kuin seurakuntanuori. Hänen omalla kohdallaan se kyllä onnistui niin hyvin, kuin mahdollista.

Lehtori H.tuli opettajaksi turkulaiseen yhteislyseoon jo -50-luvulla ja opetti muuatta lähisukulaistani muutamaa vuotta myöhemmin. Kun kerroin, että sama opettaja olisi odotettavissa minullekin, sukulaiseni kertoi, ettei hänelle ollut jäänyt mitään hirveän ruusuisia muistoja tunneista, joilla oli syntynyt konflikti poikineen.
Tätä taustaa vasten minulla olikin ilo kertoa sukulaiselleni kohdanneeni opettajan, joka oli innokas ja taitava väittelijä, joka ei väsynyt oman kantansa puolustamiseen. Ja samalla herttainen ja vähän hupsukin täti-ihminen, jonka salaviisaus antoi monta ohjetta elämään...