YLE Radio 1

"Jos musiikki ei toimi, ei mikään muukaan toimi". Näin ympäripyörästi sutkautti eräs tunnettu kapellimestari eräässä TV-haastattelussa n. vuosi sitten. Uskon hänen tarkoittaneen ja halunneen sanoa jotakin siihen suuntaan, että jos musiikkia ei saada harjoitettua kelvolliseen esityskuntoon, oopperan esitys kokonaisuudessaankin, jonka kivijalka musiikin tulisi olla, kärsii siitä.

Jotakin tällaista uskon hänen tarkoittaneen, sillä oopperassa, edes Suomen kansallisoopperassa, ei liene milloinkaan esitetty yhtään oopperaa, jonka musiikki kirjaimellisesti "ei toimi", aivan kuten rikkinäisellä pölynimurillakaan ei voi imuroida pölyjä huoneesta tai

oopperan lämpiöstä, joka siis ei toimi siitä syystä, että on rikki.

Minusta ja oma makuni huomioon ottaen kuitenkin suurimmassa osassa oopperoita musiikki ei itse asiassa pitemmän päälle todella toimikaan, ja siitä huolimatta yleisöllä on hauskaa nauraessaan äänensä käheiksi laulajien koomikon kyvyille jossakin Rossinin buffa-oopperan esityksessä, joita esitetään oopperanäyttämöillä jatkuvasti ympäri maailmaa. En siitä huolimatta ole niistä löytänyt juuri ensimmäistäkään, jossa musiikki todella toimisi tai olisi kelvollista kuunneltavaksi ja nautittavaksi tämän taiteenlaijin ansiokkaana ja veratailukelpoisena ehdokkaana.
Useimmissa Schubertin oopperoissa ja niiden katkelmissa, joita äärimmäisen harvoiin esitetään, musiikki sen sijaan toimii mielestäni selkeästi Rossinin pilailumentaliteetillä väännettyjä oopperaviritelmiä paremmin, sillä niiden musiikista kuvastuvat inhimilliset tunbteet ja inhimillinen lämpö, joka rossinilta valitettavan usein puuttuu. Ja mikä on oopperassa tärkeintä.

Ja mikä olennaista, puikon heiluttamisesta kapellimestareille palkkaa maksetaan, ja huikeata maksetaankin, eikä puhumisesta.
__

Sunnuntaina keskipäivällä kakkoselta tullut Flashmob ainakin oli muutakin kuin musiikkia. Paddingtonin rautatieasemalla taltioitu kertakaikkisen hauska rahvas-ooppera: hyvät tyypit, hyvä libretto – turha selittää, ellette katsoneet . Toivottavasti tulee Teemalta vielä uusintana.

Mikki Hiiri kirjoitti:Useimmissa Schubertin oopperoissa ja niiden katkelmissa, joita äärimmäisen harvoiin esitetään, musiikki sen sijaan toimii mielestäni selkeästi Rossinin pilailumentaliteetillä väännettyjä oopperaviritelmiä paremmin,....

Mistä muuten johtuu, että niitä esitetään äärimmäisen harvoin?

VeHy kirjoitti:

Mikki Hiiri kirjoitti:Useimmissa Schubertin oopperoissa ja niiden katkelmissa, joita äärimmäisen harvoiin esitetään, musiikki sen sijaan toimii mielestäni selkeästi Rossinin pilailumentaliteetillä väännettyjä oopperaviritelmiä paremmin,....

Mistä muuten johtuu, että niitä esitetään äärimmäisen harvoin?

Ne on varmaan niin huonoja, ettei niitä tervejärkiset katsoisi & kuuntelisi?

Taidat olla sikiäli oikeassa, että toisin kuin, tämä siis on vain minun subjektiivinen mielipiteeni, Verdin hiukan naiivisti kansanomainen ja kansantajuinen, aikanaan jossain märin propagandistinenkin, patrioottinen isänmaanystävä kun säveltäjänä ja myös ihmisenä oli, oopperaestetiikka kansallismielisine piirteineen ja kansallissidonnaisine sävelsasasstoineen ja idioimeineen suuremmassa määrin yksinkertaisemma mielen käsityskykyä vastaavana kuin moittimasi wieniläinen lyyrikko, Schubertin kuten minkä tahansa muun huomattavan dramaatikon teosten reseptio edellyttää, jossei nyt aivan ylimäärää muutoin kuin sen luojalta, niin kuitenkin sen vapautumista tahdon palveluksesta, jollainen kyky ei liene välttämättä hyvin yleinen meidän normaliälyistenkään ihmisten ja olioiden joukossa. Vaikkakin olen tätä nykyä perehtynyt Haydnin oopperatuotantoon, jota voin suositella kaikille oopperaystäville sydämestäni.

Schopenhaueria siteeratakseni, tuo usein huomautettu nerouden ja hulluuden sukulaisuus ei perustu siihen seikkaan, että nerouteen kuulisi vähäiempi tahdon intensiivisyys, vaan päinvastoin sen edellytyksenä on kiihkeä ja intohimoinen luonne, vaan se johtuu siitä, wettä käytännöllisellä alalla suuria aikaansaavalla on älyä täysimäärä, kun taas useimmilta sekin puuttuu; mutta nerouteen kuuluu todellinen älyn ylimäärä , jota mikään tahdon palveleminen ei edellytä, sillä neron tietotapa on olennaisesti vapaa kaikesta tahtomisesta suhteineen. Siksi ovatkin aitoja hengentuotteita luovat nerot tuhat kertaa harvinaisempia kuin tekojen miehet, koska heidän vakavuutensa ei kohdistu persoonalliseen ja käytännöllisen vaan objektiviseen ja teoreettiseen kyeten tavalla taikka toisella käsittämään ja ilmaisemaan maailman ja olioiden syvimmän olemuksen.

Vasytaan sinulle, että vain tahdon harrastuksen mukaan suhteessa tiedoitsevan subjektin objektien vilkkaasti kiihdyttämään tahtoon, josta (normaalinen) äly ei ole kyennyt oman joustavuutensa ja voimansa varassa irtaantumaan tullakseen puhtaasti tiedoitsevaksi jolloin tietokaan ei voi tulla puhtaasti objektiiviseksi tajunnan pysyessä subjektiivisena ja immanenttina. Missä sitä vastoin näin käy, missä älyä on sellainen ylimäärä, että maailmasta tarkoituksetta syntyy puhdas ja objektiivinen kuva joka on tahdon tarkoitusperille hyödytön, korkeammissa asteisa häiritsevä ja jopa sille vahingolliseksi koituva, siinä on ainakin taipumusta tuohon epänormaaliuteen jota neroudeksikin kutsutaan.
Kun taiteellisten ideoiden edellytyksenä näet on että tiedoitseva on tiedoitsemisen puhdas subjekti, eli että varsinainen minuus, persoona, tahto, taipumus, olio sinänsä, joka on vapaa, perusteeton, absoluuttisesti selittämätön, yksityisten toimintojen vapaus, eikä alistussuhteessa perusteen lakiin, katoaa tajunnasta. Tällaisessa älyn objektiivisessa käsityksessä väikkyy ilmiömaailma vieraana, kontemplaation esineenä tunkien tahtomisen ulos tajunnasta.

Älyn pysyessa uskollisena alkuperäiselle tehtävälleen palvella tahtoa vaikuttimien välittäjänä, tahdon työkaluna, kuten kynnet tai hampaat eläimellä, se ei laiskana ollessaan pysty mihinkään toimintaan ellei tahto sitä kannusta, ollen sittenkin vain hyödyllinen apuväline tiedoitsemaan olioiden välisiä suhteita tahdon harrastuksen mukaan kuten sopii viisaalle päälle, jonka pitää aina olla vireä. tulematta maailman kirkkaaksi kuvastimeksi uskottomana tahdolle vain omia tarkoitusperiä ja päämääriään seuratakseen innoituksen silmänräpäyksenä jolloin sen puhtaus on mitä suurin toimie hetken yksin ja omaehtoisesti.

-ITSE AIHEESEEN

Edesmennyttä mummoani muistellen. Kun hän lehmiä joikas/kutsui

iltalypsylle. Se oli korvia hivelevää, mutta ei ooppera. Liian suuren

numeron saa se mielestäni. Helvetillistä huutamista/ei normaalia

laulamista. En ymmärrä sitä, ketä/kuka viitsisi ylimalkaan maksaa

moisesta

Mutta kaikkihan saa laittaa rahansa sinne minne haluaa, joten paskaaks

tässä minä turisen joutavia. Joten verkot järveen vaan

Usein mainittu koomisen ja vakavan aineksen sekoittuminen uudenlaiseksi oopperasynteesiksi dramma giocoson per musican hengessä alea jacta est, ei suinkaan kuten opukset väittävät popularisoiden ja yleistäen musiikinhistorian linjoja helmiä akanoista erottaen, vain mossen etuoikeus ja ansio vaan tärkeänä edelläkävijänä ja suunnannäyttäjänä on ollut Papa haydnin hahmo joka ei yhtä poikkeusta lukuunottamatta valitettavasti enää säveltänyt oopperoita täyttymyksenään kokemansa vakavan, mutta museaalisen opera serian edustajan Armidan jälkeen vaan vahingoksemme tyytyi johtamaan satamäärin muiden huomattavien nimien teoksia esterhazassa prinssi nikolaus Josephin poismenioon asti kunnes hänen seuraajansa hajoitti kapellin ja Haydn saattoi ryhtyä vapaaksi taiteilijaksi wienissä. Aariakavalkadiltaan ehkä mehuttomin, kommentaattoreiden parhaiten muotoilluksi draamaksi mainitsema Asumaton Saari jäi kuriositeetiklsi buffa-meren keskellä, joista jokaisessa on kiehtovat musiikilliset ja draamalliset piirteensä Il mondo Della Lunan Buonafeden kuvitteellisesti matkasta kuuhun ja sen mielikuvituksellisesta kartoittamisesta, II-näytöksessään Mariazeller-messun benedictus-taitteeseen tiensä löytänyt sopraanoaaria, mutta Musiikillisesti vaikuttavimpia on Infedelta Delusan monet hersyvät buffatyyppiset ja vakavat seria-aariat jotka muodostavat aarreaitan mosse-ennakointeineen puhtaasti tiedoitsevalle klassisesta oopperasta ihastuneelle Haydnin myös ennakoidessa myöhäissinfonioistaan tuttuja jousien salamoivia kuvioita joidenkin oopera-aarioidensa orkesterisäestyksessä viittaamalla jo esim. Yllätyssinfoniansa allegroon varhaisessa vaiheessa taikka luiomismessunsa Glorian ydinaiheeseen Armidan Rinaldon I aarian orkesterisäestyksessä rytmismelodisesti miltei identtisellä kuviolla, ja siksi erään biografin toteamus, että tätä musiikkia oppii ymmärtämään toden teolla sitä paitsi vasta sitten kun on sulattunut kunnolla vähintään yhden oopperan, kirjoittaessaan paralleelin Mozartista. Haydnin kypsimpiin komedioihin on luettava myös La vera Costanza, teos joka luutavasti tuhoutui Kismartonin ? linnanteatterin tulipalossa ja Haydn joutui rekonstruoimaan sen uudelleen osin muistinsa, osin jälkenjääneiden fragmenttien ja luonnosten pohjalta.




Ei niin ettenkö näkisi kyseisen kirjoittajan monia muita ansioita historiallisen tietoteoksen kirjoittajana, mutta kun sattumalta olen suuri Schubert-oopperoiden fanittaja luvallanne tietysti, ja satun tuntemaan nämä kaksi eri teosta kuin omat taskuni siitä saakka kun ne hyllyyni intohimoisesta aiheensween kohdistuneesta kiinnostuksesta tulin hankkineeksi, vuosien ajan mitä suurimmalla nautinnolla ja kunnioitusta säveltäjää kohtaan tuntien kuunnelleena, tiedän ettei yksikään sävel voisi kuulua mihinkään muuhun hänen teokseensa mieleni tehdessä hyväillä jokaista säettä yhä uudelleen. Melodraaman, ei laulunäytelmän, muuten erottaa oopperasta näyttömöteokena jo sitenkin, että siinä ei juurikaan esiinny sen perusluonteesta johtuen lauletavia soolonumeroita Palmerinin harppu-aarian muodostaessa erään huomattavanpoikkeuksen kaiken dialogioimisen ollessa lähinnä puhuttua massiivisesta herkkään lyyrisyyteen saakka yltävän orkesterisäestyksen päällä kuoronumeroita lukuunottamatta, jotka muodostavat teoksen draamallisen ja dramaturgisen sydämen.Tässä teoksessa on myös sitä paljon puhuttua draamallista voimaa ja iskevyyttä, jonka kyseinen kirjailija o myös katsopnut Schubertin ilmeiseksi puutteeksi vaikka myöntääkin hänen oopperoidensa musiikin melodisen viehätyksen, harmonisen kekseliäisyyden sekä lahkakuutensa aina Weberin Taika-ampujan saavuttaman kaltaiseen menestysteoksen luomiseen asti libretistin kyvyillä ehdollistettuna. Samainen muuten pätevä historioitsija näkee kumma kyllä toisin kuin eräs tietosanakirja draamallisen voiman puutteen haydnin oopperoiden heikkoutena, mikäli emme niihin mukaan lukisikaan muodoltaan museaalisia ja muumioituneita opera serioita.

Oopperahan nimenomaisesti ei ole pelkkää musiikkia, vaan musiikin, teatteri-ilmaisun ja näyttämökuvan muodostama kokonaistaideteos. Sikäli oopperoiden ajaminen kokonaisina radiossa on hiukan arveluttavaa, siinä jää kuitenkin niin paljon olennaista sivuun. Vertaus kuunnelmiin onnahtaisi tässä sikäli, että kuunnelmat ovat pääsääntöisesti nimenomaan radiota varten tehtyjä näytelmätulkintoja, oopperoiden radoinnit taas eivät...

Muuan lähisukulaiseni muistelee usein Madetojan Pohajlaisten esitystä Turun Konserttisalissa joskus -60-luvulla. Nuori Matti Salminen oli keskeisessä roolissa -ja aiemmin oopperassa käymätön lähisukulaiseni oli vakuuttanut, ettei toista kertaa tuolaiseen hömpötykseen mene. Teatterissa joko lauletaan tai puhutaan, mutta juonen vieminen eteenpäin laulamalla on omituista... Myöhemmin hän käsittääkseni on muuttanut näkemyksiään ja erityisesti muistanut olleensa todistamassa Salmisen ensimmäistä isoa oopperaroolia...

Sikäli mielenkiintoinen yhteensattuma tiettyjen ei-musiikillisten hälyäänisten onomatopoeettisten efektien, kuten veden liplatuksen suhteen on se, että Deliusin modernissa dramaattisesti voimakkaassa puheoopperassa,ensikuulemalta ehkä musiikillisesti vähiten lumoavimmassa, sikäli kun jostakin sävellyksestä ylipäänsä voi Deliusin kohdalla milloinkaan näin edes sanoa, ellei kuiva ja mielikuvitukseton mitäänsanomaton tulkinta sitten tee merkillepantavaa poikkeusta, Fennimore ja Gerdassa, joka loppuratkaisultaan ei ole kaikkien mielestä draamallisesti onnistuneimmasta päästä, vaikka Delius optimistisena pakanana ei olisi voinut katsomukseltaan ja elämänasenteeltaan muuta ajatellakaan näyttämöteoriansa musiikkidramallisissa teoksissaan toteuttaessaan myös filosofisen näkemyksensä mukaisesti, siinä tosiaankin kuullaan laineiden pärskähdyksiä ja kaunista tenorilaulua psykologisia mielentiloja symbolisesti heijastellen ilman sanoja veden yllä, veneiden saapuessa rantaan rakastavaisten, taidemaalari Ericin ja Fennimoren ja muun väen pienen veneretken päätteeksi taikka Ericin etsiessä inspiraatiotaan ikkunasta ulos katsellessaan merellisessä maisemassa laineiden lyödessä rantaan 3 vuotta avioitumisensa jälkeen.