YLE Radio 1

Repäistäänpä tämä omaksi keskustelukseen, kun aiheesta kuitenkin varmaan löytyy jutunjuurta jatkossakin.

Marja Salonen kirjoitti:Elokuvateatteri on näistä uusista ohjelmista tähän mennessä osoittautunut mielenkiintoiseksi joka kerta. Viime kerta oli tähänastisista paras. "Vaikuttaako sukupuoli teatteriammattilaisen työn sisältöön tai työolosuhteisiin?" oli aiheena Hanna Rytin vetämässä keskustelussa, johon osallistuivat erittäin ansiokkaasti näyttelijä-tutkija Helena Kallio ja näyttelijä Ville Virtanen. Molemmat ovat alan ammattilaisina julkaisseet kirjan teatterimaailmasta ja sen salakareista. Millaisia mielipiteitä ja miten lämpimästi esitettyjä. Onhan naisella eri tilanne, jos hänet esim. (tätä ei sanottu ohjelmassa) mielletään hevosenpuolikkaaksi, haluja herättämättömäksi. Mutta keskustelussa tuntui olevan kovaa myös miehillä. Oikein avartava juttu, joka pitäisi ehkä säilyttää nauhalla. Ruusu ohjelmalle ja uudelle ohjelmamuodolle.

Feminismi ei ollut tässä ohjelmassa kirosana lainkaan vaan aivan luonnollinen suhde elämään, jossa ihminen hakee oikeuttaan olla ihminen. Mies on ihminen jo syntyessään, mutta naisella esim. teatterin ja elokuvan alalla sen löytäminen ja oikeuksien ottaminen voi viedä aikaa.

Vain Jessica Lange -asiaan haluan puuttua, josta Ville Virtanen mainitsi. Hän koki Langen viettelevän katsojaa ja ilmeisesti vastanäyttelijää koko ajan olemuksellaan. Näin ei tarvitsisi olla. Olen toista mieltä: Langen repertuaari on sen verran laaja, että sieltä löytyy rooleja, joissa hän esittää naista sinällään, vain naista mutta myös naista, joka on tilanteessa tai työsuhteessa, jossa hänen ympäristönsä ottaa oikeuden suhtautua hänen ulkoiseen olemukseensa ikään kuin Lange olisi viettelijä vain. Näitä on Frances, Cape Fearin vaimo ja monet muut perusroolit, joissa katsojan silmä raiskaa Langen. Miten häneen roolin puitteissa suhtaudutaan, on melkein sama asia. Hänelle ei anneta vaihtoehtoa. Mutta mutta, kaikesta huolimatta mutta, tämä nainen ottaa paikkansa ihmisenä vaikka olisi täysin piiritetty.

Miehinen maailmankirjallisuus on aiheuttanut tämän vääristymän. Sen oikaiseminen ei ole ihan pikkujuttu -varsinkaan, kun aikalaiskirjailijatkaan harvemmin mitenkään hirvittävän aktiivisesti vääristymää korjaavat. Neitoroolit ovat tylsiä, akkaroolit fakkiinnuttavia. Sitäpaitsi jätkärooleja on kivampi kirjoittakin...

Viime vuosina ilmestyneiden uusien näytelmien isoista naisrooleista tulee mieleen Reko Lundánin Aina joku eksyy/Teillä ei ollut nimiä-parin esittäjälleen varsin kiitolliset Hanna ja Jutta. Ne ovat tietyllä tavoin äitirooleja, mutta laajempia. Martin mcDonaghin Vuoriston kaunottaren Mag ja Maureen ovat reippaanlainen irtiotto perinteisestä naiskuvasta.
Hieman vanhemmasta tuotannosta löytyy esim.Friedrich Dürrenmattin sisällöltään kammottava Vanhan naisen vierailu, jonka päärooli, jos mikä, tarjoaa elämää nähneelle näyttelijättärelle mahdollisuuden revittelyyn. Ei pidä unohtaa myöskään commedia dell'arten perinteistä tyyppigalleriaa (joka toistuu mm.Moliéren tuotannossa) pahasuisine palvelijatar-rooleineen...
Taannoin Teatteri Raivosat Ruusut loi kokonaisia eepoksia pekästään naisten tulkitsemana, eikä se mikään huono ratkaisu ollut, esim.Oresteia-trilogia toimi varsin hyvin (jos kohta Agamemnonin tarina kerrottiin paremmin Teatteri Jurkan versiossa joitakin vuosia myöhemmin). RR:a ei kuitenkaan voi pitää "tyypillisenä" teatterina, koska se oikeastaan perusteli olemassaolonsa juuri sillä, että kaikkia rooleja näyttelivät naiset.

Joskus klassikkoversioinneissa halutaan muuttaa sukupuolioletuksia. Huikein tämän sektorin esitys, joka minua vastaan on tullut, oli Teakissa joitakin vuosia sitten Juha Hurmeen ohjauksena nähty Shakespearen Talvinen tarina. Siinä tytöt esittivät mies- ja pojat naisrooleja ja asiaan kuului, että koska tekstissä jatkuvasti ylistetään neitojen kauneutta, näissä rooleissa olleilla pojilla oli takana jo vähintään kuukauden tukanleikkuu- ja parranajokielto...
Turun KT:ssa repäistiin kerran Shakespearen Richard III versioksi, jossa pääroolin tulkitsi Marja-Leena Kouki. Samantyyppinen ratkaisu oli myös Q-teatterin Hamlet, nimiroolissa Leea Klemola. Mieleen jääneitä kelpo esityksiä kumpainenkin.

Yksi hienoimmista pelkästään naisrooleille kirjoitetuista näytelmistä koskaan on varmasti Yukio Mishiman Markiisitar de Sade. Tämä äärimmäisen herkkä ja eroottisesti latautunut kuuden naisen näytelmä on sikälikin erikoinen, että sen päähenkilöksi taitaa sittenkin muodostua tuo poissaoleva mies, historiaan sadismin nimessä elämään jäävä markiisi de Sade...
Ja osataan Suomessakin; mm.Arto Seppälän Viisi naista kappelissa ja Liisamaija Laaksosen Lumikit ovat hienoja tekstejä ja monesti tulkittuja. Uudempiin tuttavuuksiin kuuluu Leea Klemolan taannoin Kuopion Kaupunginteatterissa kantaesityttämä Jessika -vapaana syntynyt. Se on monin paikoin hupaisa, paljolti Klemolan muista yhteyksistä tuttua ohjeistusta ronskinpuoleiseen vaan ei yleisöä kosiskelevaan näyttämötyyliin. Rooliluettelossa on mielenkiintoinen ohjeistus: Jessikan (14v) esittäjän on oltava keski-iän ylittänyt, mieluiten vanha. Kantaesitysversiossa ehdon täytti 62-vuotias Auli Poutiainen, vuosien mittaan useimmiten komediarooleissa savolaisyleisölle tutuksi tullut näyttelijätär. Ei ole epäilystäkään, ettei Jessikaa tekisi vielä joku muukin teatteri...

moxun alustus on kattava. Leea Klemolan Hamlet on yksi ikimuistoisia näyttelijätöitä, mutta eipä tarvitse hävetä koko proggiksenkaan.

Muistanko oikein: eikö Pirkko Saision uusimmassa näytelmässä, jota Espoossa esitetään, ole pelkästään naisrooleja? Nyt en saa sen nimeä mieleen, kun en ole nähnyt. Teatterikesään odotan. Siellä olen niin monet kuluneen kauden loistonäytelmät saanut nähdäkseni. Ensi kesänä on taas kaksin verroin elämyksiä: kesäkuussa Tampereen Sävel ja elokuussa Teatterikesä - ja jotain siinä välissäkin. Ei tarvitsisi kauemmas lähteä, mutta tuleepa silti lähdettyä...

Niin, ja tietysti kävin katsomassa Raivoisien Ruusujen esitykset. Erityisesti muistan Valta-produktion Katajanokalla. Se oli aikaa, kun naisen vahvuutta tahdottiin oikein alleviivata - ja aivan aiheesta.

Taannoin minullekin tarjottiin allekirjoitettavaksi adressia, jossa vaadittiin Teatterikorkeakoulun ruotsinkieliselle näyttelijätyönlaitokselle sukupuolista tasa-arvoa. Esimerkkinä mainittiin koulun viimeisen runsaan kymmenen vuoden ajan harjoittama Nordisk Magisterprogram, joka mahdollistaa opiskelijavaihdon eri pohjoismaisten näyttelijopinahjojen välillä -ja on saanut aikaan senkin, että joskus Teakin ruotsinkielisissä esityksissä on ollut mukana norjalaisia, tanskalaisia tai jopa islantilaisia näyttelijöitä, joiden replikoinnissa olisi ollut toivomisen varaa. Listan mukaan opiskelijoiden joukossa on aina vallinnut määrällinen miesvalta.
En kuitenkaan allekirjoittanut vetoomusta. Teatteri kun on siitä erikoislaatuinen ala, että sukupuolten tasa-arvo ei voi toteutua. Kuviota sotkee vielä sekin, että vuosittain opiskelupaikkoja hakee aika rutkasti isompi määrä nuoria naisia kuin miehiä. Hyviä naisia joudutaan siis jättämään rannalle ja miehiä ottamaan sisään heikommin perustein. Näin kärkeistäen sanottuna...

Huiput löytävät tiensä. Mutta niitä, jotka eivät omaa juttuaan teatterin tai elokuvan parista löydä, on myös. Ja heidän joukossaan on paljon omiin unelmiinsa pettymään joutuneita naisia (on tietysti miehiäkin, mutta tämä asia voidaan sitoa myös sukupuolikysymykseen). Teatterit, jotka jaksavat tehdä kokeiluja myös sukupuolirooleilla, ovat vähemmstö. Siitäkin huolimatta, että usein oletusroolista pois pääseminen parantaa näyttelijän työtä ylisummaan.

Harmi kun ei pääse mitenkään muokkaamaan jo kirjoitettua. Moxun lainaama juttu, jossa kiittelen radio-ohjelmaa siirtyy Jessica Langen osalta sen verran epäselvään kuvioon, että siinä olisi ollut selventämisen ja korjaamisen paikka. Laitan sen flunnssan tiliin, jota nyt tosiaan poden. Yritän pysyä vällyjen alla muutaman päivän. Kone ei ole enää siellä missä ennen, joten tänne on erikseen tultava. Noin päällisin puolin olen sanomaani mieltä mutta en täysin. Kommentti on outo.

Kiitos Marja kirjoituksistasi. Sinne petin pohjalle oma elixiirini on Carmolis-tipat. Voi kassista vaikka tiputtaa kirkonpenkissä kämmenselälle ja nuolaista ettei tarvi yskiä.

Itselläni oli hirveä oksennustauti kokonaista kaksi päivää. Puhdistautumista, vaikka pahat ajatukset pakkas kierteleen mielessä. Nyt on hyvät päällimmäisinä. Pottua ja muikkua.

Tulepa terveeksi meidän iloksi.

Voi Sinua Liisa kun minua oudosta kirjoituksestani kiittelet. Yritän selitää sitä, mitä halusin sanoa. Tulee pitkä teksti mutta ei voi mitään. Jollain tavoin Ville Virtastakin aloin ymmärtää miettiessäni asiaa.

Jessica Langen roolisto on laaja. Olisinpa nähnyt hänet "Viettelysten vaunussa" (1995, ohjaus Glenn Jordan), jossa hän esitti Blanchea. Voin kuvitella sen herkkyyden. Tässä hiljan hän oli Tamorana Shakespearen "Tituksessa" (1999, ohjaus Julie Taymor). Titus on niin täynnä verta ja Tamora raadollinen siinä missä muutkin, joten hieman (mutta ei paljoa) tuntui siltä, että vaikka Jessica taitava onkin, hän oli ehkä jonkin verran oudossa osassa. Mutta Blanchen tapaiset perusroolit! Esimerkiksi nämä:
1. Frances (1982, ohjaus Graeme Clifford), jossa Lange esitti Frances Farmeria, näyttelijää, joka Hollywoodissa oli johdon kanssa vastahankaan aina siihen määrään, että kaunis nainen alistettiin mielisairaalaan, kauhujen kammioon ja "ilotaloon", ja viimein lobotomiaan, jonka jälkeen hän rauhoittui. Muistan elokuvasta Langen seisomassa iltapimeän meren rannalla. Vaaleat hiukset liikkuivat tuulessa kuten valkoharjaiset aallot, jotka löivät maihin. Hän selvisi hengissä, vaikka ympäristö yritti muokata häntä halujensa mukaan. Lopussa tuntui, että mitä nainen tunsikin, sen hän halusi nyt muilta peittää. Tätä todellista naista, jota piiritettiin ja joka pyrittiin kaikin keinoin alistamaan, J.L. esitti puhuttelevasti kuin hän vain pystyi.

2. Cape Fear (1991, ohjaus Martin Scorsese), jossa JL oli keskiöperheen vaimon osassa. Muistan kun näin tämän filmin ensi kerran. Ajattelin ehkä samoin kuin Ville Virtanen, koska pelkäsin väkivallan soluttautumista taloon. Scorsesen elokuvassa isä-juristi viettää omaa elämäänsä syrjähyppyineen eikä hänellä ole mitään partiarkaalista yliasemaa perheessä. Vaimo liikkuu asioillaan kuin kuka tahansa. Olisiko niin, että vaimon ja tyttären olo olisi turvallisempi, jos he olisivat kalterin takana "piilossa". Tätäkin yritetään lopulta, kun perhe on koonnut voimansa yhteen, mutta siitä ei juuri ole muuta hyötyä kuin että asialle on saatava päätös aikaan.
Ongelmanahan on mies, Cady (De Niro), joka ei mitenkään koe vankilavuosiaan itse aiheuttamikseen vaan syyttää niistä puolustusasianajajaa, miestä perheessä. Cady on kokenut vankilassa kovia - Scorsese viittaa kovin selvästi USA:n vankilaolojen kurjuuteen. Hänet on raiskattu lukemattomia kertoja, häntä on pidetty siellä naisena kuten De Niron Cady muistuttaa, ts. alemman kastin ihmisenä jos ihmisenä lainkaan. Naiset sinällään ovat alistettavia, lyötäviä. Vain heidät häpäisemällä ja musertamalla hän saisi ehkä juristin mielen murtumaan ja siihen hän pyrkii. Jessica Lange elää kuviossa kuin sytykkeenä, pelon virittäjänä. Se on hänen roolinsa, joka tämän sanelee. Hänen roolinsa on ts. olla nainen perheessä.

3. Blue Sky (1994, ohjaus Tony Richardson), jossa Lange esittää asemapaikassa olevan sotaväenosaston upseerin vaimoa. Tämä vaimo viekoittelee, on halukas mutta hän ei ole löyhäpäinen. Hänen maineensa on huono, on hän ihmisenä sitten mitä onkin. Muistaisin että tämän naisen kautta koko yksikön moraali tutkitaan ja huonoksi havaitaan. Nainen on syy kaikkeen, koska hän on otollinen kohde. Vaikeassa tilanteessa mies tukee vaimoaan. Tässäkin kuten muualla Jessica Lange on naisena ihminen.

Onhan ihmeellistä, kun ajattelee naisten määrää maapallolla, että näyttämöllä naisten osa on monesti tietynlainen, kapea, seksuaalisesti värittynyt toisin kuin miehen rooli. Nainen, jos hän on mukana, on monesti kohde eikä toimija. Naisella on sielu, nainen on ihminen, nämä asiat ovat todistettuja ja kirkon pöntöstäkin jo saarnattuja. Onneksi on kirjailijoita, jotka ovat olleet tässä suhteessa upeita. Shakespearen ohella on Oscar Wilde ja moni muu. On jotain järisyttävää siinä, että nykyäänkin naisten on esitettävä miehiä, saadakseen olemukseensa vakuuttavuutta. Vanha perinne tietenkin. Shakespearen "Antonius ja Cleopatra", jossa mies näytelmän syntyaikaan näytteli miehen kanssa vain eri maski kasvoillaan ja näytelmän mukaan tämä nainen saattoi jopa katkaista miehen puheen, jäi paljolti esittämättä. Tämän toteaa Shakespeare-tutkija Dympna Callaghan (tutkimuksessaan vuonna 2000). Ja sitten astuivat esiin kunnon viktoriaanit niin Britanniassa kuin muuallakin (valkoihoisten kristittyjen piirissä) ympäri maailman. Naiset kyökkiin, lastenhuoneeseen ja kammariin ja miesten haaveet kohti itää ja saatavuutta. Ouitoa on, että ristikon takaa avautuu haluttu maailma. Eikä tämä ole poiselettyä. Niin kävelee pieni nainen paljon itseään vanhemman miehen kanssa jossain idän rantahietikolla.

Tämä ei ole kirjoitettu miehiä vastaan ei teatterissa eikä elämässä, mutta elämä on tehtävä näkyväksi myös teatterissa.

Oscar Wilde ei ole millään mutoa jättänyt naisia syrjään roolijaossa, ei arvostuksessa eikä arvostelussa. Siellä ovat niin miehet kuin naiset puntarissa koko ajan hänen näytelmissään. Katsoin eilen TV1:ltä tulleen Oliver Parkerin ohjaaman elokuvan "Tärkeintä on olla aito" (The Importance of Being Earnest, 2002). Kovin jähmettynyt oli meno tässä filmissä kuten myös muutama vuosi sitten näkemässäni Wilde-filmatisoinnissa "Ihanteellinen aviomies". Nämä kaksi olen nähnyt myös teatterissa. Ryhmäteatterin "Tärkeintä on olla Aito" ja "Ihanteellinen aviomies" olivat sellaista rumputulta katsojille, että ei voinut kuin nauraa ja panna asiat korvan taa.

Melissa Knox -niminen tutkija, jota olen lukenut, koska Wilde minua kovin kiinnostaa, on tutkinut kirjailijan elämää ja tuotantoa. Wilde antoi varsin avoimet kortit tutkijoiden käteen sanoen jotain siihen suuntaan, että onhan hänen elämänsä eräs lähde tms. Psykoanalyyttinen tulkinta, jota Knox käyttää, asettaa aivan tärpiksi "The Importance of Being Earnest" -näytelmän. Olla rehelinen, aito, totuudellinen - viimeinkin, suhteessa mm. niihin maalaispoikiin, joihin kirjailija ehkä oli syfiliksen tartuttanut. Olla kaikin puolin rehellinen elämässään, uljaasti ja rohkeasti.

Miten onkin, että elokuva ei osaa tarttua sanoilla leikkivään Oscar Wilden tekstiin tehdäkseen filmistä hauskan. Kovin tosikkomainen juttu oli ainakin eilen tarjolla. Mahdollisuuksia molemman sukupuolen esittäjille ja sukupuolten arvioinnille olisi ainakin tekstissä ollut. Voisiko kaiken heittää Parkerin niskoille.

The Importance of Being Earnest on niin loistava näytelmäteksti, että se toimii aina, kunhan tekstin ilmaisuun ja sivumerkityksiin jaksetaan paneutua. Katsoin itsekin perjantaina tuon leffan ja pitää kyllä myöntää, että yksinkertaisehkon, mutta riittävällä tavalla viktoriaanisia hyveitä herjaava teksti riittää pitämään mielenkiinnon yllä. Dame Judi Dench oli Augusta-tätinä melkein yhtä ihanan kammottava kuin Saara Pakkasvirta reilut kymmenen vuotta sitten HKT:ssa, jossa näytelmä pyöri Kersti Juvan käännöksenä nimellä Tärkeintä on olla Uno. Tästä käännöksestä on muuten tietääkseni olemassa radioversiokin.

Wilde ei ollut sukupuoliroolien edistäjä, vaan aika moninkin tavoin niiden kyseenalaistaja. Lienee homopiireille ominaista "asian omimista" väittää seksuaalisestikin varsin aktiivisen Wilden olleen vain yhden sektorin miehiä, kyllä hänellä vaimon lisäksi oli muitakin naiskumppaneita -ja Bosien lisäksi muitakin mieskumppaneita...
Ernestinä olemisen merkitys -näytelmää on ihan oikeasti ainakin jossain yhteydessä esitetty näinkin onnahtavalla nimellä- olisi mielenkiintoista joskus nähdä tulkintana, jossa sukupuoliroolit on käännetty päälaelleen. Vaikka luulisin naisnäyttelijöiden siinä tapauksessa pahastuvan. Ovathan näytelmän naisroolit aika paljon kiitollisempia töitä esittäjilleen, kuin miesroolit. Ja varsinkin näytelmän kantaesityksen aikoihin noissa rooleissa on piillyt jopa vallankumouksen siemen...

moxu kirjoitti:Ernestinä olemisen merkitys -näytelmää on ihan oikeasti ainakin jossain yhteydessä esitetty näinkin onnahtavalla nimellä- olisi mielenkiintoista joskus nähdä tulkintana, jossa sukupuoliroolit on käännetty päälaelleen. Vaikka luulisin naisnäyttelijöiden siinä tapauksessa pahastuvan. Ovathan näytelmän naisroolit aika paljon kiitollisempia töitä esittäjilleen, kuin miesroolit. Ja varsinkin näytelmän kantaesityksen aikoihin noissa rooleissa on piillyt jopa vallankumouksen siemen..

Ainakin sitä on esitetty cross-dressinginä ts. Augusta-tätiä esitti Heiskanen Ryhmiksessä ja olisiko ollut niin että Vierikko oli Gwendolenina. Sopivat hyvin osiinsa ja tekivät vaikutuksen. Et kuitenkaan tarkoittanut tätä käytäntöä vaan aivan muuta, eikö niin?