YLE Radio 1

Konginkankaalla sattui liikenneonnettomuus. Ihmisiä kuoli ja kansakunta järkyttyi. Vielä viime päivinä ihmisiä on kuulemma seisonut onnettomuuspaikalla hiljaista hetkeä viettämässä. En ihmettelisi, jos onnettomuuspaikalle rakennettaisiin seisake tarkoitusta varten.

Kaksi poliisia ammuttiin syystalvella 1997. Paikalle ilmestyi kynttilöitä, kukkia ja kyynelehtiviä ihmisiä.

Madridissa räjähti. Suomessa pidettiin hiljainen hetki.

WTC:n tornit sortuivat. Hiljainen hetki pidettiin kahteen otteeseen (ainakin minun työpaikallani).

Täällä Kuopiossa humalaiset nuoret ajoivat syyskesällä 2002 Väinölänniemellä hillitöntä ylinopeutta ajokelvottomalla autolla puuhun ja kuolivat, tappaen samalla kyydissäolijat. Seuraavina päivinä paikka oli täynnä kukkia, kynttilöitä ja nuoria, jotka olivat poissa koulusta päästäkseen yhdessä itkemään. Legenda eli ja kasvoi, ja pian hurjastelijat olivat jo jonkun mielestä "sankareita". Vielä vuotta myöhemmin Savon Sanomien yleisönosastossa joku ehdotti suruliputusta Kuopion alueella näiden rattijuoppojen kuoleman 1-vuotispäivän muistoksi.

---

Madridin ja New Yorkin kunnioittamisilla on epäilemättä oma poliittinenkin merkityksensä, mutta mikä meitä suomalaisia oikein riivaa tässä yhteisessä suremisessa?

Tietysti kuolleita sopii kunnioittaa ja ymmärrän hyvin, jos läheiset tuovat tienvarteen liikenneonnettomuudessa kuolleen muistoksi ristin ja kukkasia. Mutta miksi täysin tuntemattomien ihmisten kuolema synnyttää tällaista toimintaa? Onko malli peräisin Olof Palmen murhasta - nähtiinkö silloin televisiosta, miten kivaa on surra yhdessä? Vai pitääkö suomalaisten hakea yhteiset kokemuksensa suremisen kautta, kun se yhdessä iloitseminen on niin vaikeaa?

Älköön kukaan loukkaantuko kirjoituksestani. Minä vain ihmettelen.

Varsinkin nuorten kaahareitten palvonta on jännä ilmiö. Mitä jos se johtuisi siitä, ettei pitkään aikaan ole ollut sotaa, jossa saadaan nuoria sankarivainajia? Evoluutio olisi meille tälläisen lajia säilyttävän tarpeen muovaillut?? Vai olenko lukenut liikaa Terra Cognitan ja Art Housen kirjoja?

WTC:n tornit sortuivat. Hiljainen hetki pidettiin kahteen otteeseen (ainakin minun työpaikallani).

Minua jäi vaivaamaan, miksi kahdesti? Oliko eka heti samana päivänä ja toinen sitten siunauspäivänä vai miten?

Niinpä. Minäkin olen noita kuolleille ja omaisilleen täysin vieraita kynttilänkantajia ihmetellyt. Meitä lienee moneksi, kukin taaplaa tyylillään - sen tästä ainakin oppii. Saavat puolestani toimia noin, kunhan siitä ei kansalaisvelvollisuutta tehdä kuten epäilen asianlaidan Ruotsissa jo olevan (toivottavasti erehdyn).

En tiedä onko se kivaa, mutta joillekin ihmisille kollektiivinen sureminen tuntuu antavan kanavan omien henkilökohtaisten murheiden, ahdistusten ja vastoinkäymisten purkamiselle. Tuo kynttilöiden ja kukkien ylenpalttinen raahaaminen onnettumuuspaikoille on minusta tunkeutumista omaisten henkilökohtaisen surun alueelle ja niin muodoin loukkaavaakin. Asun lähellä paikkaa, jossa koulutyttö kuoli liikenneonnettomuudessa suojatielle pari vuotta sitten. Ainakin vielä viime syksynä ihmiset toivat kukkia paikalle (johon joku oli pystyttänyt puisen ristin) vaikka tytön omaiset olivat pyytäneet onnettomuuden jälkeen, että paikka jätettäisi tyhjäksi.

Taitaa kollektiivinen synkistely olla ominaisempaa suomalaiselle kulttuurille. Ainakin Mikael Niemi, August-palkinnon (Ruotsin Finlandian) romaanista Populärmusik från Vittula voittanut kirjailija luonnehti kerran Tornionjokilaakson suomalaisia (ja kai suomalaisia laajemminkin) eräässä haastattelussa, että "Vi tycker om att vara vemodiga tillsammans" (tykkäämme olla alakuloisia yhdessä).

Minä kirjoitin tänne viestin (jonka myöhemmin poistin) erääseen ketjuun siitä, miten en pysty tuntemaan enää kovin paljon näitä kollektiivisia tunteita, surun tuntemuksia. Estonia jäi minulle kuin syväksi ja käsittämättömäksi alueeksi. Mutta jos ihminen tuntee niin silloin se on paikallaan. Eri asia on, jos siihen pakotetaan. Pakotetaan teeskentelemään.
Ruotsissa luulen tilanteen Palmen kuoleman jälkeen olleen niin traumaattinen, ettei ollut mikään ihme, jos kukkia vietiin sankoin joukoin murhapaikalle. Se asia on käsittääkseni vieläkin siellä kuin avoin haava.

Olen asiasta ja hieman sen sivu kirjoittanut ketjuun Taanila - suurin humoristi viestissä 5280 enkä sitten niitä asioita tässä toista.

Joillakin ihmisillä on Konginkankaan tilannettakin ajatellen sellaisia samaistumiskohteita, etten ihmettele, jos voimakas tunne tulee. Olemmehan mollikansaa vielä. Koen itseni kyllä tosi kylmäksi välillä.

Eiköhän kyse ole itsekkyydestä ja omahyväisestä henkisestä itsetyydytyksestä pikemminkin kuin toisista välittämisestä. Englanninkielisillä on useitakin termejä kuvaamaan tätä ilmiötä: mourning sickness, recreational grief (huvimurhe, viihdykesuru?), grief-lite.
Hakusanoilla "conspicuos compassion" löytyy netistä monia aihetta käsitteleviä sivuja. Tässä niistä yksi, josta allaoleva lainaus on peräisin.

'Mourning sickness is a religion for the lonely crowd that no longer subscribes to orthodox churches. Its flowers and teddies are its rites, its collective minutes' silences its liturgy and mass. But these new bonds are phoney, ephemeral and cynical'

Meaningless displays of grief that is not truly experienced lead to compassion inflation. The traditional two minute silence grew to three minutes for the victims of 9/11, five minutes for Milly Dowler, five minutes for the Ladbroke Grove crash victims, and ten minutes for cancer research.

Ajatelkaapa, mikä ero on sanoilla tunne ja tunteilu. Olisiko tässä kyseessä tunteilu?

Kari Vuokare kirjoitti:Konginkankaalla sattui liikenneonnettomuus. Ihmisiä kuoli ja kansakunta järkyttyi. Vielä viime päivinä ihmisiä on kuulemma seisonut onnettomuuspaikalla hiljaista hetkeä viettämässä. En ihmettelisi, jos onnettomuuspaikalle rakennettaisiin seisake tarkoitusta varten.

Mutta miksi täysin tuntemattomien ihmisten kuolema synnyttää tällaista toimintaa?

Älköön kukaan loukkaantuko kirjoituksestani. Minä vain ihmettelen.

Tulihan tämä aihe tänne. Konginkangas siis merkitsi jotain niille jotka kokivat surua tuntemattomien ihmisten menehtymisestä onnettomuudessa.
Mutta myös niille jotka pitävät aiheesta syntynyttä kohua ylimitoitettuna tai muuten outoja ilmiöitä synnyttävinä.

"Hiljainen hetki." Se ei ole, kuten ei liputuskaan lakiin sidottu tällaisissa tapauksissa. Sen joko pitää, tai ei pidä. Jonkunlaisen empatian kokemisesta kai lienee kysymys.
Aloitusviestin kirjoittaja antaa ymmärtää että "tuntemattomien" uhrien sureminen on jotenkin yliampuvaa. Ymmärrän kirjoittajaa. Yhtäpaljon ymmärrän silti niitä jotka surua kokevat.
Sen sijaan sitä en ymmärtäisi jos tässäkin ketjussa (kyyninen ilme) joku joka pitää kollektiivista surua jotenkin vääränä ilmiönä, on osallistunut hiljaiseen hetkeen tai nostanut lipun puolitankoon.
Se, se vasta farisealaista olisi.

"Onko yhdessä sureminen kivaa?" Minä vastaan tähän vertauksella:
Ne, jotka ihannoivat väkivaltaa, (ja heitä riittää) lopettavat ihannointinsa välittömästi kun joutuvat itse sen kohteeksi.

Yhdessä sureminen, ja siihen liittyvät (väärät ilmiöt) loppuvat luonnollisesti kun niistä lopetetaan tiedottaminen.
Mitä muuten ajattelisitte jos Konginkankaan onnettomuudesta saisitte tietoa vasta nyt, ja sekin kuulopuheitten ja huhujen perusteella väritettyä?

Ei olisi kynttilämeriä, ei muistoJumalanpalveluksia, ei hiljaisia hetkiä.
Olisi vain huhuja hirveästä liikenneonnettomuudessa jossa on kuollut lapsia.

Valitettavasti tämä vapaa tiedonvälitys antaa meille reaaliaikaista tietoa myös tämänkaltaisista asioista ja siitä aiheutuneet ilmiöt aiheuttavat joissakin kansalaisissa ärtymystä.

Kaikilla on kuitenkin puolensa.

Tuo onnettomuus oli oman alani pahin ja järkyttävin tapahtumasarja.
Onnettomuudessa kuoli nuoria, elämänsä alussa olevia ihmisiä.

Meidän alamme suree, ja on äärettömän pahoillaan tapahtuneesta. Olemme toki tienneet että ne onnettomuudet joissa raskas liikenne on osallisena, tuottaa uhreja.
Tällaiseen kokoluokkaan emme uskoneet mekään.

Ovatko nuo hiljaiset hetket, kynttilät tien varressa ja surevat ihmiset jotenkin liikaa noille 23:lle nuorelle kuolleelle?

kritiikki kirjoitti:Valitettavasti tämä vapaa tiedonvälitys antaa meille reaaliaikaista tietoa myös tämänkaltaisista asioista ja siitä aiheutuneet ilmiöt aiheuttavat joissakin kansalaisissa ärtymystä.

Tämä on hyvä selitys tälle ilmiölle.

Muutenkin hyvä ja analysoiva kirjoitus.

Joku siinä vaan minua mättää että rappukäytävässä ei tervehditä, kaupan kassalla tiuskitaan ja ruuhkabussissa katsotaan kulmien alta ja sitten kun jotain tällaista sattuu, ollaan yhtäkkiä yhdessä niin ihania ja empaattisia. En ymmärrä.

Tuli mieleen, josko tuon yhdessä suremisen taustalla olisi myös jotain tälläistä: (1) median kautta opitut "länsimais-spontaanit" reagointitavat, ja (2) suomalais-karjalais-slaavilaisen suremiskulttuurin kriisi (nälänhädät, sodat, taudit yms. vitsaukset ovat säästelleet maata viimeisen puolen vuosisadan ajan).

(1) Meille on mediassa opetettu, että ulospäinsuuntautuneisuutta arvostava anglo-amerikkalainen kulttuuri hyväksyy 'spontaanit' tunteenpurkaukset helpommin kuin suomalainen pure hammasta -etiikka (tai karjalainen ilo pintaan vaik syvän märkänis -etiikka). Samalla on muistutettu, että ollaan takapajula, junttila, metsäläiskansaa, joka ei puhu eikä pukahda. Tätä ykköstulkintaa tukee se, että samanaikaisesti on juhlimiskulttuurikin "vapautunut" (vrt. jääkiekon MM-juhlallisuudet & MikaMika-hurma).

(2) Työtä, elämä kovuutta ja kärsimystä painottanut trad. ugrikulttuuri sai modernin ilmauksensa (ainakin lukeneiston propagandassa) 1800-luvulla katovuosien, sortovuosien ja ties minkä vuosien kauheuden päivittelyssä. Tämä liki tavaksi vakiintunut jargon ruumiillistettiin nuoren valtion julkisissa riiteissä, jotka tihentyivät kansalais-, talvi- ja jatkosotien tragedioiden myötä itenäisyyspäivän (suru-) juhlallisuuksiin; ensinnäkin joulukuinen päivä on yleensä harmaa, loskainen ja muutenkin masentava, ilta tulee pian, poltetaan kynttilöitä, seurataan teeveestä tasavallan johdon vakavia puheita, seppeleenlaskua Hietaniemen hautuumaalla, sotilasparaateja, ja kärsimyspäivä lopetetaan katsomalla taas kerran Tuntematon sotilas. Muistan lapsuudesta, miten kaikki olivat vakavia, torvisoittokunta töräytteli traagisen-vakavia säveliä, vanhempi evakkoväki muisteli kyynelehtien menetettyjä mantuja ja nekin, jotka eivät edes olleet koskaan Kannaksella käyneet, tiristivät silmäkulmasta tipan ja haikailivat "Karjalaa takaisin".

Jos edelläsanottu tiivistää edes pienen osan suomalaisen surukulttuurin ytimestä ja siinä tapahtuneista muutoksista, niin en ihmettele kynttilämeriä traagisilla tapahtumapaikoilla.

Pahuudesta sen sijaan alkaa olla kyse, jos kehittyvä sosiaalinen normi käskee jokaista suremaan spontaanisti, jolloin norminrikkoja alkaa käydä pahasta ihmisestä, lähes terroristista.

Vai että suremisen pitää olla kivaa. Tällaisen argumentin keksijän pitää olla opiskellut idiootiksi, syntyperäinen vamma ei tuota tällaisia kukkasia.

Yhteiskuntamme ihannoi patologisuuteen asti tunneköyhää coolismia, missä mikään ei saa horjuttaa pokerinaamaa. Valitettavasti ihmiset ovat vielä ihmisiä eivätkä robotteja, joten tunteita on pakko välillä osoittaa. Kun kaikki eivät halua purkaa niitä perinteiseen suomalaiseen tapaan tappamalla ensin perheensä ja sitten itsensä eivätkä toisaalta halua menettää kasvojaan näyttämällä niitä yksityisesti, on aika luontevaa, että kehittyy tapoja, joissa tunteita voi osoittaa joukon osana. Kyllä se helpottaa myös yksilön paineita. Minusta on oireellista, että tätäkin tunteenpurkamiskanavaa ryhdytään kontrolloimaan ylläolevan kaltaisilla herjauksilla.

Jesper tuossa luetteli erinäisiä vaihtoehtoja. Liittäisin mukaan itkijänaisperinteen joka on ollut varmaan kovin tehokas.

Mitä arvienoon tulee niin en usko oikein että on kyse tässä herjauksesta vaan ilmiön pohdinnasta.

Menen tässä itse ilmeisesti asian sivuun vaikka en oikein niin koekaan. Kirjoitin, kuten jo ilmaisin, toisaalle asiasta tai sen vierestä. Katsoin eilen myöhään nauhalta dokumentin, joka kuvasi miten Belgian kuningas Leopold II sai puhuttua Kongon itselleen, kansan orjakseen ja omaisuudet emämaahan. Ohjelman sanoma oli häkellyttävä. Leopoldia verrattiin Hitleriin. Häntä vaadittiin jopa hirtettäväksi. Ajatella että kuningas olisi joutunut vastuuseen teoistaan!

Kun tuolla muualla kirjoitin anteeksipyynnöistä eri ryhmiltä ja kansoilta pelkkänä fraasina, jollei sisältöä eli kunnon tunnetta ole, niin tämän jälkeen olisin kyllä jonkinlaista elettä toivonut. LII:sesta sanottiin ettei hän koskaan anteeksipyytänyt. Hänet haudattiin suurellisesti, vaikka hän oli toisin toivonut, ja kansa buuasi kulkuetta. Niin vihattu hän lopulta oli. Nyt taas sitten tehdään tuolle kuninkaalle patsaita Belgiassa!
Joskin epäilen yhä että Japanin keisari ei pyydä anteeksi eikä kukaan mukaan hallinnosta korealaisilta tai kiinalaisilta sitä kärsimyksen määrää, mikä tuli aiheutettua, niin luulisi Euroopassa asioiden jo historian suuren painolastin vuoksi olevan toisin. Onhan suuri osa maista aiheuttanut ympäri maapalloa suurta tuhoa ja kuljettanut kuolemaa mukanaan.

Kun joskus vielä näkisi päivän, jolloin USA, Kiina ja Venäjä esittäisivät anteeksipyyntönsä vaikka hampaat irvessä. Taloudelliset suhdanteet voisivat antaa asialle tarvittavaa syvyyttä. Olen pikkuhiljaa muuttamassa ilmeisesti mieltäni.

Marja Salonen kirjoitti:Jesper tuossa luetteli erinäisiä vaihtoehtoja. Liittäisin mukaan itkijänaisperinteen joka on ollut varmaan kovin tehokas.

Mitä arvienoon tulee niin en usko oikein että on kyse tässä herjauksesta vaan ilmiön pohdinnasta.

Menen tässä itse ilmeisesti asian sivuun vaikka en oikein niin koekaan. Kirjoitin, kuten jo ilmaisin, toisaalle asiasta tai sen vierestä. Katsoin eilen myöhään nauhalta dokumentin, joka kuvasi miten Belgian kuningas Leopold II sai puhuttua Kongon itselleen, kansan orjakseen ja omaisuudet emämaahan. Ohjelman sanoma oli häkellyttävä. Leopoldia verrattiin Hitleriin. Häntä vaadittiin jopa hirtettäväksi. Ajatella että kuningas olisi joutunut vastuuseen teoistaan!

Kun tuolla muualla kirjoitin anteeksipyynnöistä eri ryhmiltä ja kansoilta pelkkänä fraasina, jollei sisältöä eli kunnon tunnetta ole, niin tämän jälkeen olisin kyllä jonkinlaista elettä toivonut. LII:sesta sanottiin ettei hän koskaan anteeksipyytänyt. Hänet haudattiin suurellisesti, vaikka hän oli toisin toivonut, ja kansa buuasi kulkuetta. Niin vihattu hän lopulta oli. Nyt taas sitten tehdään tuolle kuninkaalle patsaita Belgiassa!
Joskin epäilen yhä että Japanin keisari ei pyydä anteeksi eikä kukaan mukaan hallinnosta korealaisilta tai kiinalaisilta sitä kärsimyksen määrää, mikä tuli aiheutettua, niin luulisi Euroopassa asioiden jo historian suuren painolastin vuoksi olevan toisin. Onhan suuri osa maista aiheuttanut ympäri maapalloa suurta tuhoa ja kuljettanut kuolemaa mukanaan.

Kun joskus vielä näkisi päivän, jolloin USA, Kiina ja Venäjä esittäisivät anteeksipyyntönsä vaikka hampaat irvessä. Taloudelliset suhdanteet voisivat antaa asialle tarvittavaa syvyyttä. Olen pikkuhiljaa muuttamassa ilmeisesti mieltäni.

Tämä on luettava toistamiseen että pääsee siitä kiinni.

Vastaisitko vielä siihen mistä oikeastaan on kysymys.
Tietysti tuossakin, mutta helppotajuisemmin, helppotajuisemmin.

Jotain sellaista hain kuin että olisiko kyseessä jotenkin yhteinen asia vai yksityinen. Eli olisiko kannettava vastuu teoistaan: rahaa teiden kunnossapitoon tässä. Yleensäkin niin että mitä tahansa teemme, niin siitä jää aina jälki, kuten täällä on monesti todettu.

Jos jälki on sellainen, että siihen on kuin välttämätöntä ottaa kantaa, niin siihen on otettava sitten kantaa. Mutta ikään kuin puhtain sydämin eikä teutaroiden ja venkoillen. Pakko on huono, vaikka sitä juuri tuossa puolsin mutta aiemmassa viestissä siellä toisessa ketjussa en sitä puoltanut.

Tässä on kyseessä monen nuoren kuolema ja Suomen valtiotaloudessa budjettimäärärahojen jako jonnekin, minne ne parasta olisi panna.

Se että otin esille kuningas Leopold II:n tekemiset tai teettämiset Kongossa oli kuin vertailu vaikka kovanlainen. Vastuunkantaminen, vastuuseen laittaminen, syyllisyyden tunnustaminen siinä mielessä, että asioiden tilan on käännyttävä. Ei mitään rituaalista anteeksipyytämistä tyhjän tähden tai vain eleenä vaan toimin.

Kun kyse on rahasta, ollaan aina kovin konkreettisissa asioissa kiinni. Jostain se raha on poissa, jos jotain jonnekin muualle otetaan ja sijoitetaan. Olisi mietittävä mitkä asiat tässä yhteiskunnassa ovat sellaisia, joista jokaisen tulee kantaa vastuunsa ja asioiden laiminlyömisestä myös myöntää syyllisyytensä ja muutettava kurssinsa. Kollektiivinen tuntemus.

Itkijänaisista kirjoittaessani tarkoitin vanhaa perinnettä joka auttoi murtuneita kestämään ja kantamaan surua. Osoitti että ette ole yksin. Mutta siinäkin on rajansa. Jokaiselle tulee suoda oikeus myös yksityisyyteen ja yksityiseen suruun.

Kuningas Leopold tässä kuviossa teetti likaiset työt muilla. Dokumentissa oltiin epävarmoja, onko kuninkaallisella perheellä vieläkin hallussaan ns. likaista varallisuutta. Hän, kuningas, ei joutunut tilille tekemästään paitsi että hänen hautajaisensa vietettiin hänen tahtonsa vastaisesti suurieleisesti ja kansanjoukko osoitti halveksuntaansa avoimesti. Kuningas ei ollut pyytänyt anteeksi. Häntä ei oltu tuomittu vaikka tuomiosta puhuttiin. Hänen rikoksensa ovat tiedossa mutta eivät ikään kuin kuitenkaan ole tiedossa, sillä hänen pystejään pystytetään jälleen Belgiassa. Sankarillisia hahmoja kaikki. Ja sehän on tietenkin niiden tekojen, jotka aiemmin rikollisiksi todettiin, hyväksymistä. Näin ei vastuuta kanneta.