Juha Itkosen erikoislaatuinen romaani Kohti oli henkilökohtainen suosikkini Finlandia-palkinnon saajaksi viime vuonna. Pakko myöntää, että olin pettynyt, kun se ei sitä saanut. Mutta ihmeissäni olin vielä enemmän kuultuani, että teosta yritetään sovittaa näytelmäksi. Siitä olin nimittäin aivan satavarma, että moinen jäisi yritykseksi.
Mutta ei se jäänyt. KOM-teatteri sai tekstistä Pekka Milonoffin ohjauksessa yllättävän nopeasti aikaan esityksen, joka...unohti sen, ettei romaanissa oikeastaan ole mitään teatraalista.
Itkosen henkilökohtainen mukanaolo näyttämöllä toi aika pitkälle henkilöiden päänsisäistä toimintaa purkavaan esitykseen niin paljon ideaa, että jutussa oli tolkkua eikä mielenkiinto herpaantunut. Kalle Chydeniuksen laatima äänimaisema, siis musiikkia laajempi käsite, oli myös omiaan saamaan pysymään pihdeissään.
Näyttelijävalinnatkaan eivät ole yhtään hassummat, vaikka pakko myöntää, että sukupolviteemaa melko keskeisesti käsittelevässä jutussa olisi mielellään nähnyt mukana jonkun vanhemmankin. Ihan sitä vastapainoa tuomassa. Juho Milonoffin bisnesmies-Jussi ja Vilma Melasniemen hipahtava Julia ovat varsin osuvia, herkkiä roolitöitä. Janne Reinikainen antaa omasta mielestään koomisuuteen viittavien maneeriensa vuotaa välillä yli, mutta pääosin hänkin pysyy raameissaan ja on mies paikallaan.
KOM ei enää ole ruotsia eikä tarkoita kommunismia. Se on merkki kotimaisen draaman luovasta kehdosta. Kohti on omassa lajissaan erikoislaatuinen mestariteos, ei teatteriesitys sillä oletusarvolla, mikä usein mielletään teatteriesityksen oletusarvoksi, vaan jotain laajempaa. Olisiko se kirjallinen leikki, ajassa ja aatteissa..?
Sijoitin tämän avauksen tänne Kulttuuri-otsikoiden puolelle ihan vain siksi, että puhetta on siis sekä mainiosta kirjasta että erikoislaatuisesta esityksestä. Tietynlaista poikkitaiteellisuuttahan tällainenkin lienee?