Puliukko kirjoitti:Suomen paras nayttelijä olisi eittämättä Esko Nikkari taikka Esko Hukkanen,
jollei heitä diskvalifioitaisi kisasta,
koska kummankaan ei tarvihe rooleissaan näytellä kuin itseään.
Miksei tämä olisi mahdollista. Jos ihminen näyttelee kuin itseään, se mielestäni osoittaa roolin syliin ottamista. Sisällekaivautumista siten ettei kuin eroa omaan persoonaan ainakaan tuntemattomampi huomaa.
Mikä minua kiinnostaa, on ryhmätyöskentely mm.
radioteatterissa. En yleensä samaistu henkilöön, kun jotain katson tai kuuntelen. Kokonaistunnelma on minulle tärkein ja siihen samaistun. Kun ryhmä kuunnelmassa toimii, niin esiintyjät ja roolit näin ollen on pystyttävä erottamaan toisistaan. Mannin
Taikavuori-sarja tuotti aikanaan häiriötä siinä mielessä, että vaikka kokonaisuus oli mitä kiinnostavin, niin muutamat roolihahmot, jotka olivat jatkuvasti tekemisissä toistensa kanssa, olivat äänenväriltään kovin samankaltaisia.
Radioteatterista mainitsisin muutaman äänen, jotka ovat aikojen myötä ovat olleet läheisiä, kiehtovia korvalle. Rauno Ketonen on kuin lämmin henkäys korvassa, ääni muistissa. Hän esiintyy nytkin
Sinuhessa, oli osassa
Kuoleman talo. Ja Aila Arajuuri, millainen Juulia hän olikaan Jotunin
Tohvelisankarin rouvassa. Sellaista hurmoksellista ranttaliksi panemista ei useinkaan kuule. Ja millainen äänen sointi.
Parhaan näyttelijän valinta on minulle mahdotonta. Olen kerran kuitenkin vastannut Suomen Elokuva-Arkiston kyselyyn, jossa etsittiin yleisön mieleisiä glamournäyttelijöitä. Varmaan asetin kotimaisista näyttelijöistä kärkeen sellaisia nimiä kuin Kati Outinen, Ansa Ikonen, Irma Seikkula jne. Miehistä muistan mm. Tauno Palon, Joel Rinteen ja Leo Jokelan.
Pidän ohjaajat kovemmalla ja annan näyttelijälle helpommin myöten. Tarkoitan nyt historiallisen kerrostuman jättämää jälkeä ja sen pyyhkiytymistä tai jäämistä pitkiksi ajoiksi. Tämä
Leni Riefenstahl-ilmiö elää minun maailmassani. Jos yleisesti ajatellaan niin liittyykö Alain Delonin elämään mafia vai ei, se ei minuun hänen taitojensa arvottamisessa oikeastaan vaikuta mitään.
Toisaalta kuitenkin Peter von Baghin dokumentti
Tauno Palosta, toi ihmisen niin lähelle, että annoin sen jälkeen (ehkä) ikään kuin vielä enemmän arvoa hänen töilleen.
Ketkä minua myös aina ovat miellyttäneet, ovat
sivuosien esittäjät. Sellaiset näyttelijät kuin esim. Aino Lohikoski tai Kaisu Leppänen tulevat heti mieleen. Jos heitä, kunnon sivuosan esittäjiä, ei olisi, vaan niissä rooleissa töpeksittäisiin, silloin pääpari ei voisi esitystä, varsinkin jos yhteisöstä on kyse, pelastaa.
Pari erilaista ryhmää on tehnyt minuun kovin suuren vaikutuksen. Kun Kalle Homberg ja Ralf Långbacka muuttivat Turkuun muutaman näytttelijän kera, muodostui ryhmä, joka tuntui kuin kasvavan kiinni toisiinsa. Kävin Turussa tuolloin useasti julkisissa kulkuneuvoissa kulkien ja siten siirsin rahaa muualle Suomeen. Kun turkulaiset vierailivat Helsingissä Kansallisteatterissa esittäen Strindbergin
Isän, niin se on vieläkin minulle jonkinlainen huippuhetki, jolloin sydän oli kuin pakahtua rinnassa. Esko Salminen esitti isää.
Aivan toisenlainen tila ja ryhmä toimii
Jurkka-teatterissa. Tila on pieni ja ryhmä on pieni. Näin siellä aikanaan
Mustalaisruhtinattaren, jossa Emmi Jurkka esitti Sylvaa. Rohkea nainen, leikitteli iällä ja roolilla. Iloitsin suuresti.
Onhan näitä näyttelijöitä paljon. Pienet ryhmät voivat olla mielenkiintoisia. Se mikä myös on kiinnostavaa, on näyttelijän asettuminen ohjaajaksi, käsikirjoittajaksi. Mutta klassikoitten esittäminen on myös aina oma lajinsa. Helposti klassikkoa ei tuoreesti saa elämään. On sitten kyseessä draama sinällään tai draamaksi tehty romaani.
Ryhmäteatterissa Dostojevskin
Karamazovin veljekset on yksi tällainen hyvä kokemus. Pitkä mutta ei lainkaan pitkästyttävä. Siellähän näyttelijät tulevat myös kuten Jurkassakin melkein katsojien syliin. Niin lähellä esittäjiä välillä on oltu. On varsinainen rohkeuden osoitus näytellä lähellä katsojaa.