Kirjoittaja Marja Salonen päivämäärä 18.10.04 - 4:35
Oli tuon nuoren, hauskannäköisen pojan tarkoitus sitten mikä tahansa, oli tapahtunut jotain hänen ympärillään ja päässään, joka sai hänet yrittämään kulutuksen vastustamista melko äärimmäisessä muodossa ja ehkä samalla lähimmäisten, kenties itsensäkin, surmaamista. Kuoleman ajatus ei ole kovin kaukana nuoresta ihmisestä.
Nuoruus voi olla hyvää aikaa mutta monesti se on yhtä helvettiä. Jos minulla ei olisi ollut nuoruudessa ystäviä, niin miten olisin tullut toimeen. Kuinka paljon puhuttiinkaan siihen aikaan kuppiloissa, kaupungilla kävellessä, puhelimessa, kirjeissä. Jatkuvaa jakamista.
Miten onkaan nyt. Opettajat kertovat, että yhä enenee niiden joukko, jotka jätetään pihalla ulkopuolelle. Joita ei huolita ryhmätöissä ryhmään. Onko ihmisessä erityinen haju, joka karkottaa. Siihen en usko. Ennen kyläyhteisöissä oli omat ulkopuolisensa, joita joko katsottiin kieroon, heitä pelättiin ja väistettiin. Tai he katsoivat kieroon muita ja erakoituivat.
Ei tarvitse edustaa jotain omituista uskonlahkoa, jota muut eivät suvaitse, ei tarvitse olla ulkomuodoltaan poikkeava: vamman kantaja tai eri etnisestä ryhmästä kotoisin. Ei köyhä tai rikas.
Jos kaverit istuvat pelikentän laidalla niin kaukana yhdestä pelaajasta, että sen eron selvästi näkee ja jokainen tietää, niin siitä syntyy häpeä joka syö sielun. Ei mitään niin kauheaa voi tapahtua kellekään kuin yhteisön ulkopuolelle joutuminen. Hylkääminen. Paketoitu yksinäisyys kantaa leimaa, joka on kuin ristinpuu. Se tie on via dolorosa. Siinä ihmisen poika on todella tullut lihaksi.
Miten voi meidän yhteisömme tänä päivänä. Huonosti. Koulu ei ole ainoa paikka. Samat viestit tulevat työpaikoilta. Löydetään ryhmiä, joita voi syyllistää jos tarpeeksi hyvää yksilöä ei löydy. Ovat nuo ikääntyneet (miten vihaankaan tuota luonnotonta sanaa!!!), ovat suuret ikäluokat jotka muodostavat koko ajan vielä elossa ollessaan taloudellsita taakkaa muille. Ovat ne ja ne.
Tästä tulee mieleen, en oikein tiedä miksi, Hesarissa eilen ollut kirjoitus Marko Tikan väitöskirjasta Tavalliset kunnon teloittajat (D4). Tikka sanoo: "Vihassa on se hyvä puoli, että se vie teon yksilötasolle. Hullun pyssymiehen takana ei ole esikuntaa eikä ohjeita." Minä koen asian näin: vastuusta voi siis välttyä, vastuun voi kiistää, vastuun voi vierittää toisen niskoille. Ymmärrän asian hyvin koska se on aika kavala, kaikkialla nakertava asia ja koskettaa (ehkä) jokaista.
Kaduilla kulkee Petri Gerdtin tapaisia nuoria mutta myös vaikeampia tapauksia, jotka esim. pankkikriisi jätti kuin ahdistuneeseen sudenpesään lapsiksi työttömien vanhempien kesken syntyneeseen helvettiin. Meitä on moneen junaan mutta eiköhän ole niin, että jokainen joutuu vielä laskua maksaessa olemaan yhdessä kun velkoja tulee.
Ei voi nuoria (jollei vanhempiakaan) jättää heitteille. Jos jostain oudosta syystä saatu leima on nuoren ihmisen otsassa, se jättää poltimerkin joka ehkä on pysyvä, rampauttava ja tuhoava.
tähystyspaikkana Kallio