Kirjoittaja moxu päivämäärä 6.2.09 - 16:55
Juhani Koiviston kirja "Tuijotin tulehen kauan -Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä" perustuu lähinnä kirjeenvaihtoon ja päiväkirjoihin, joita Alma Kuula aikanaan kiitettävän pontevasti pani talteen. Ensilukemalta opuksesta välittyy selkeä ristiriita: Kuula on ollut täysin häiriintynyt sekopää, joka luonnevikaisuutensa vastapainoksi on kyennyt tekemään sitä musiikkia, jonka takia me ylipäätään koskaan olemme hänestä kuulleetkaan. Uskovaisuudessaan ylitsevuotaneen isänsä, entisen sotasankarin ja sittemmin vaasan asemapoliisin, kotikasvatusmenetelmät olivat varmaan omiaan kierouttamaan Toivo Timoteuksen kehitystä, mikä sitten kostautui tietynlaisena vainoharhaisuutena.
Toivon ja Alman kehittyvä suhde on kuvattu kirjassa hyvin inhimillisellä tavalla, ajankuva saatu selkeästi esiin kuvattaessa esim.ympäristön suhtautumista kaksikkoon ja -mikä nykyvastaanottajan kannalta lienee olennaisinta- teksti on tieteelliseksi faktaksi helppolukuista eikä jaarittele joutavia.
Kirjan vahvuus on epäilemättä myös heikkous, sillä nythän elämme jo aikaa, jolloin kenelläkään ei ole henkilökohtaisia muistoja Suomen musiikkielämästä ennen itsenäisyyden aikaa. Se kuitenkin myös vapauttaa moninaisiin tulkintoihin. Koivisto on kuitenkin säilyttänyt asiallisen, etäännyttävän ja analyyttisen linjansa läpi koko opuksen, mikä lienee näin monen vuoden jälkeen jo ainoa mahdollinen suhtautumistapa -ellei haluttaisi käyttää fiktiota...
Epäilemättä on ollut kiintoisaa Alma Kuulan ja Armi Klemetin seurata puolisoidensa kädenvääntöä esim.puhuttaessa kappaleen Auringon noustessa tempomerkinnästä. Klemetti kun uhkasi johtaa tämän meistäkin varmasti useimpien tunteman biisin huomattavasti Kuulan tempomerkintää nopeammin "koska ei sitä muuten kukaan jaksa kuunnella". Lopulta emännät olivat saaneet jonkinlaisen linnarauhan neuvoteltua kahden pohjalaisen kuumakallen välille.
Opuksen loppupuolen suureksi ansioksi voidaan lukea se, ettei se lopulta syyllistä ketään siihen tragediaan, joka Viipurin Seurahuoneella wappuyönä 1918 tapahtui. Kuula oli kummasti rauhoittunut, kun monivuotinen avioeroprosessi oli lopulta saatu pois päiväjärjestyksestä ja hän oli voinut virallistaa suhteensa Alman kanssa. Tämä ei kuitenkaan peittänyt täysin kuohahtelevaa pohjalaista ja ennenmuuta suomenmielistä verta.
Se, että jääkäriliike esiintyi kahtiajakautuneessa Suomessa "ylimpänä vapahtajana" saattoi olla syy siihen, ettei ketään lopulta saatu Kuulan murhasta vastuuseen. Luultavastihan jääkärit hoitelivat ihan itse sekä Oskar Einar Pirisen että Pekka Heikan pois päiviltä, ettei liikkeen maine tahraantuisi.
Oikeastaan kirja on ensimmäinen riittävän etäältä kirjoitettu analyysi Toivo Kuulan henkilöstä. Loppuun lisätty kommentti "omituista, ettei aiheesta aiemmin ole isommalti kirjoitettu" on toki myös paikallaan, mutta hyvä, että se on totta -jos kirjearkistoa olisi pöyhitty runsaammin, olisi Koivistonkin opus joko saattanut jäädä kokonaan kirjoittamatta tai siitä olisi tullut nuljumpi tai puolueellinen.
Ne ovat kaikki
sitä puhetta
joka päivänkin jo
täytyy ymmärtää
(Hannu Mäkelä: Yö soittaa, säv.Säde Rissanen 2007)
___________________________________
Mikko-Oskari Koski