YLE Radio 1

Reviisori on tosiaan hauska myös luettuna. Tämä kirja, josta tänne kirjoitan, ei ehkä oikein sovellu otsikon alle, mutta en löydä parempaakaan paikkaa.

Susan Sontag matkasi Hanoihin kahden muun matkalle kutsutun amerikkalaisen kanssa. He kuuluivat jossain muodossa Vietnamin sodan vastarintaliikehdintään. Matka Hanoihin on kirjoitettu vuonna 1968, samana vuonna, jolloin maailmassa oli muutenkin kipinä ilmassa. Voisi kuvitella, että tämä kirja ei enää elä, mutta kyllä se eli ainakin minulle. En ole Sontagin kirjoja aiemmin lukenut mikä tietenkin on synti ja häpeä. Hänen vaikutuksensa olen silti huomannut. Miten paljon Leni Riefenstahlia loukkasikaan se, että hänen sodanjälkeisiä afrikkalaisheimon kuvauksiaan piti rodun ihannointina juuri Sontag.

Matka Hanoihin (Trip to Hanoi) on ilman otsikoita kirjoitettu essee, jossa Susan Sontag käy läpi tuntemuksiaan Hanoissa. Kirjailija kokee suuren hämmennyksen. Vieraus hyökyy hänen ylleen, kieli tuntuu epäilyttävältä, sanat epämääräisiltä. Kun hän monien vuosien jälkeen suostuu siellä käyttämään sanaa marxismi, hän huomaa vietnamilaisten käsittävän sen marxismi-leninisminä. Hän asui kumppaneineen hotellissa, ja heille tuotiin ruokaa eteen niin paljon että sitä oli vaikea syödä. Joka päivä tuli lahjoja. Sontag käy läpi vieraanvaraisuuden kulttuuria. Hänelle toinen kulttuuri on shokki. Hän ei usko mihinkään. Vietnam oli hänelle todellisempi Yhdysvalloissa. Sitten tulee rauhoittuminen ja hän kuulee ihmisten puhetta ilman vivahteikkaammin ja vapaasti. Ja hänellä riittää eri tilanteissa viittauksia kirjoihin ja elokuviin.

Kiinnostavaa on, että paluu parin viikon matkalta pani hänet kohtaamaan toisen kulttuurishokin Vientieannessa, jonne amerikkalaiset olivat levittäneet kaiken kuonan itsestään. Sontag aivan aiheellisesti pohtii isänmaallisuutta, länsimaisen ihmisen eroa vietnamilaisiin. Heillä siellä oli yhteinen asia. Länsimaissa, kärjistän, jokaisella on omat asiansa.

Kahden kulttuurin kohtaamisesta ei kovin usein löydä näin tarkkaan taltioitua kokemussarjaa. Tässä valossa tuntuvat muistot eräästä dokumentista vielä kauheimmilta: Irakin sotaan kouluttaja antoi alokkaille jonkinlaista kulttuuritietoa (!) Irakista. Sisältö oli suurin piirtein se, että "teitä tullaan vihaamaan, koska te olette amerikkalaisia". Mikä hämmennys nuorten ihmisten silmissä!

Antonio Tabucchin Unien unia (1992) on lyhyt kulttuurihistoriallinen katsaus kuuluisien miesten näkemiin uniin. Juur'ikään sitä lukiessani nukahtelin ja heräilin... oli kirpeä syysaamu, pientä usvaa vielä ilmassa, aurinko horisontissa. Puut saattoivat olla vielä lehdessä, tai olivat jo paljaina. Tiesin että se oli Po-joen laaksoa, kaikki, korkea soraharjukin, oli tasamaata korkealta tehdasrakennuksen katolta katsottuna, mutten muistanut kuka Caravaggio oli, mikä oli ihmeellistä, koska olin vielä nuori ja virkeä parikymppinen. Antonio Gramsci kuului ehdottomasti asiaan, tiesin, ja ainakin nyt puut olivat jo paljaat, silti syksyn värit olivat runsaat ja ilma kirpeänä kuin talvi Välimerellä. Gramsci kritisoi erästä "Tutkielmaa" - kuten hän, Mussolinin vankilassa kirjoittaessaan, Buharinin "Historiallisen materialismin teoriaa" häveliäästi nimitti - eikä mennyt kauaakaan, kun hänen syvä unensa alkoi ja Buharin liittyi seuraan muutamaa vuotta myöhemmin (Stalinin lakeijoiden ansiosta). Silti kumpikaan ei uneksinut Unien unissa, joten mitä he minun uniini tunkivat, ja vielä näin myöhään ja jo unohdettuina? Minähän luin Tabucchia, joka näki toisten unia uneksimassaan vankilassa -

Aleksandr Herzen, "Menneitä ja mietteitä" (suom. Esa Adrian 1981)

Johtuuko sitten erinomaisesta suomentajasta vai Herzenin itsensä tyylitajusta, mutta nämä muistelmat ovat tyylikkäät. de Beauvoir -luokkaa.

Erasmus Rotterdamilainen, Tyhmyyden ylistys (Karisto, suom. Kauko Kare 4.p. 1998, alkuteos 1509)

Klassikko jos mikä!

On eräitä päiväkirjoja, jotka ovat klassikkoja. Jostain syystä olen pantannut Anne Frankin kirjoittamaa päiväkirjaa. Muutama päivä sitten otin sen hyllystä iltalukemiseksi ja se vei mukanaan. Olen nähnyt tekstiin perustuvan elokuvan, joka sekään ei mikään erityisen huono ollut. Vaikuttavaa oli käynti Anne Frankin museossa 1980-luvun alussa. Ajattelin etukäteen jotain aivan muuta kuin mitä kohtasin. Oli sensongiton aika, jos Amsterdamissa sellaista aikaa onkaan. Niinpä museossa ei ollut pitkiä jonoja. Talo puhui puolestaan ja seinillä olevat muutamat kuvat. Ei mitään markkinatunnelmaa, joka täytti lähellä olevan katedraalin jokaisen sivukappelin. En ymmärrä sitä ajatusta, että mikään paikka ei muka elä, ellei sinne ole järjestetty erinäisiä toimintoja ja aktiviteetteja. Jäi mieleen erityisesti lehtikuva seinällä. Anne Frank keräsi filmitähtien kuvia. Siellä olivat Simone Simonin kasvot.

Teksti on varmaan käynyt läpi mitä tarkimman selvittelyn, sillä jossain vaiheessa sitä arveltiin Annen isän kirjoittamaksi. Ei, kyllä sieltä kuuluu nuoren tytön ääni. Miten hyvin onkaan kuvattu se tilanne kaappioven takana. Ne ainaiset riidat siinä tilassa, ruoka ja sen puute tai laatu, olematon tulevaisuus, josta kuitenkin uskalsi jollain tavoin puhua. Se, että Anne uskalsi elää siellä salatussa paikassa, jopa rakastua, on jotain mykistävää. Ja koko ajan päiväkirja tutkii tätä tyttöä itseään.

Tuota Anne Frankia en vain ole saanut aloitetuksi. Ennakkoluulo raskaasta, ahdistavasta, synkeästä tositarinasta on kohdallani ollut musertava.

laulu.lintu kirjoitti:De Beauvoir'n oma tuotantokin on jo klassikkosarjaa: Toinen sukupuoli tietysti, Mandariinit on mielestäni hänen merkittävin romaaninsa.

Olen samaa mieltä. Mandariinit on mielestäni 2. ms:n jälkeisen ranskalaiskirjallisuuden huippuja, ellei huippu. Jos tuollaisissa huiputuksissa ylipäänsä on mieltä. Hirveän hyvin kerrottu, kieli selkeää ja ilmeikästä.

Toisenlainen klassikko on Ken Keseyn Joskus tekee mieli. Kesey pongahti maailmanmaineeseen aiemmalla mielisairaalaromaanilla Yksi lensi yli käenpesän. Siitä tehtiin myös kelvollinen elokuva (Jack Nicholson pääosassa). Joskus tekee mieli on laveampi, eeppisempi oregonilaiskuvaus. Yksi harvoista yhdysvaltalaisromaaneista, joka on sijoitettu länsirannikolle, muttei Kaliforniaan. En nuorempana saanut Keseytä luetuksi, huumehörhön maine ehkäisi ottamasta häntä vakavasti. Kyllä tämä on kuitenkin vakavasti otettava romaani. Ja hyvää vaihtelua amerikkalaiskirjallisuuden älykkötarinoille: tässä raatavat ja tappelevat perämetsien metsurit.

Kummallista, kuinka klassikot tahtovat unohtua hyllyyn, vaikka ne ovat siinä jatkuvasti silmien alla. Alice Munro sai eilen Booker-palkinnon, ja tekee mieli suositella hänen novellejaan lukijoille. Kerjäläistytöstä minä aloitin joskus 90-luvulla, ja talvella luin Sanansaattajan. Kyllä hänen novellejaan voi jo klassikoiksi sanoa.

Suosittelen erittäin lämpimästi Kurt Vonnegutin kultakauden kirjaa Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater. Tarina "hulluksi" tulevasta miljonääristä on ajankohtaisempi kuin koskaan.

George Orwellin 1984 julkaistiin päivälleen 60 vuotta sitten, 8. kesäkuuta 1949.

http://www.lefigaro.fr/photos/2009/05/0 ... savoir.php
Kauneimpia tiedon temppeleitä.. Miten käynee kirjastojen tulevaisuudessa.

(esim. Voltairen ja Émilie du Châtelet'n oma pikku kirjasto käsitti kuulemma 21 000 opusta http://www.visitvoltaire.com/love_story_voltaire.htm
..puolessakin tuosta määrästä olisi jo pölyjen pyyhkimistä. Vaikka äkkiäkös sanomalehdistä kertyisi yhtä lailla hyllyjen täytettä.)

(http://www.publicsenat.fr/emissions/bib ... e_medicis/ Ylimmäisessä linkissä ollut Bibliothèque du Sénat?)

Luin juuri peräperää kaksi kirjaa, joita molempia voin suositella. Ovat varmaan jo tuttuja monelle. Philip Rothin Jokamies (Everyman, 2006; suom. Arto Schroderus, WSOY, 2007) oli pitkästä aikaa kirja, jonka aivan hotkaisin. Se tuntui kovin henkilökohtaiselta ja naureskelin sisäisesti juuri itselleni sitä lukiessa. Kovaahan vanhuus on mutta onhan siinä huviakin. Olen hidas lukija, mutta sukkelaan luin myös Toni Morrisonin kirjan Armolahja (A Mercy, suom. Seppo Loponen, Tammi 2009). Se on monitasoinen, eri näkökulmista kirjoitettu teos orjuudesta, siitä varsinaisesta ja yleisemminkin.

En löytänyt "kirjaklassikoista" ensimmäistäkään Heinrich Bölliä, tai sitten YLE-HakuKone ei bonjaa skandeja, mikä olisi suomessa sangen outoa mutta yleistä.

Heinrich Böll on kirjoittanut ainakin kolme klassikkoromaania:

Ei sanonut sanaakaan (Und sagte kein einziges Wort, 1953), suom. Kristiina Kivivuori
Biljardia puoli kymmeneltä (Billard um halbzehn, 1959), suom. Aarno Peromies
Nainen ryhmäkuvassa (Gruppenbild mit Dame, 1971), suom. Kai Kaila

Kyllä nuo yhden noobelin väärtti ovat!

Marja Salonen kirjoitti:Rothin Jokamies (Everyman, 2006; suom. Arto Schroderus, WSOY, 2007) oli pitkästä aikaa kirja, jonka aivan hotkaisin.

Kuin myös Rothin tuore Tuohtumus on nopealukuinen, hotkaistava. Taisin käydä sen läpi kahdella istumalla. Juutalaisen lihakauppiaan pojan Marcus Messnerin lyhyt mutta tragikoominen elämä suurennuslasin alla. Poijalla on "aikuisiän kynnyksellä" ollut "tyytyväisyyden lahja", mutta sitten jokin alkoi kalvaa. Oppikoulun jälkeinen 1. vuosi menee kotona Newarkissa (Robert Treat -college), mutta isän huolestuneen kyttäämisen kasvaessa hän vaihtaa 2. vuodeksi Ohioon, Winesburgin collegeen. Sieltä hän saa pian potkut ja päätyy Koreaan kuolemaan (19-vuotiaana). Luvut: 1. Morfiinissa 11; 2. Ulottumattomissa 194; Historiallinen huomautus 200. Sangen kiintoisa rytmitys! Keskeisiä hahmoja ovat isän ja äidin lisäksi opiskelijatoveri ylemmästä keskiluokasta Olivia Hutton, jonka kanssa Marc löytää jonkinlaisen seksin, ja Ohion kämppikset (mm. Bert Flusser, homo, joka yhden tulkinnan mukaan rakastuu Marciin).

Marcus oli kiltti poika, kuuliainen, teki läksyt ja pelasi illat palloa. Avusti isää košer-lihakaupassa. Kunnes isä alkoi huolestua, missä poika luuhaa, ettei vain mitään pahaa tapahtuisi. Poika oli päämäärätietoinen: "Halusin tehdä kaiken kunnolla. (...) Kunnianhimoni ytimessä oli halu päästä vapaaksi vahvasta, järkähtämättömästä isästä..." "Tavoittelin aina jotakin päämäärää (...) ollakseni aiheuttamatta pienintäkään pettymystä vanhemmilleni." "... jälleen yksi tavoite: (...) olin päättänyt kokea yhdynnän ennen kuin pääsisin hengestäni." Ja hän suhtautuu asioihin ja maailmaan aika operationaalisesti, kunnes huomaa asiat mutkikkaammiksi. Hän siirtyi New Jerseystä Ohioon "ymmärtämättä omalta osaltani lainkaan niitä uskomuksia, joihin nuoret rutiininomaisesti indoktrinoitiin Amerikan sydänmailla." Hänellä ei ollut ollut tajua, mihin meni - mutta collegen mainoksen kannessa oli onnellinen, luottavainen nuoripari, joten hän suunnisti babtistien pappisseminaarista kehittyneeseen collegeen... Hänen yksinkertainen maailmansa ei mene rikki, mutta se 'problematisoituu', hän on hieman kuin pihalla, ei bonjaa: "en ymmärtänyt ketään enkä mitään. (Siinä toinen elämäni viimeisen vuoden isoista teemoista.) Miksi niin kaunis ja älykäs ja hienostunut tyttö", hän ihmettelee, kun Olivia osoittaa kiintymystään. Ja hän oppii jotain itsestään: "olin itsekin tajunnut sen juuri äsken. (Jälleen yksi teema: kaiken juuri äsken tajuaminen.)"

Ohiossa hän on 1. kertaa poissa lapsuuskodistaan, ainoa lapsi, joka joutuu neljän hengen huoneeseen ja yksi huonetoveri, Flusser, ottaa hänet kohteekseen. Hän vaihtaa huonetta, ja pian uudelleen. Dekaani Caudwell kiinnittää huomiota asiaan: "Näyttää siltä, että heti kun teidän ja huonetoverienne välille ilmaantuu erimielisyyttä, te pakkaatte kimpsunne ja poistutte." sanoo dekaani C. "Tuntuu olevan moniakin asioita, joita te ette ole aikaisemmin kuullut itsestänne sanottavan". "Totta kai saatte poistua. Niinhän te selviätte kaikista vaikeuksistanne, Marcus - te poistutte. Oletteko koskaan tullut ajatelleeksi sitä?" Ja Marc taitaa miettiä asiaa. Ja hän miettii reaktiotaan ihanan Olivian kiintymyksenosoitukseen: "Miten autuus, jollainen minua oli kohdannut, saattoi olla myös niin raskas taakka? Minun olisi pitänyt olla koko Winesburgin tyytyväisin mies, mutta olinkin kaikkein hämmentynein." "En voinut saada edes ensimmäistä suihinottoani miettimättä samalla kun sitä sain, mikä oli mahtanut mennä pieneen, kun sen sain. Miksei se riittänyt kaikille? Mitä muuta minun piti vielä tehdä todistaakseni arvoni ihmisille?" Ja lisää itse-epäilyä: "Merkitsikö tämä hetki alkua elämän pituiselle virheiden sarjalla (...)?"

Ja hän tietenkin suuttuu, kun vanhempi juutalaisopiskelija, itsevarma ylemmän keskiluokan poika tuumaa: "Älä ota kaikkea henkilökohtaisesti, älä ota kaikkea niin vakavasti, niin huomaat ettei tämä välttämättä ole pahin mahdollinen paikka viettää elämänsä parhaita vuosia. Löysithän sinä jo vuoden 1951 suihinottokuningattaren. Se on hyvä alku." Alun hämmennyksen jälkeen hän tietenkin rakastuu hieman tasapainottomaan Oliviaan (ollut katkaisuhoidossa, yrittänyt itsemurhaa), josta hänen äitinsä häntä varoittaa. Repäise itsesti irti siitä tytöstä, olkoon miten lumoava tahansa - hänestä tulee sinulle pelkkää harmia! (Aiemmin homo-Flusser oli morkannut häntä: "Lopulta teet niin kuin pitääkin, ihan niin kuin Mamma Aurelius on sinulle opettanut." - outo viite Marcus Aureliukseen, n 80-30 eaa.! Caesarin murhan 44 eaa. jälkeen Aurelius kuului triumviraattiin, sai "Itä-Rooman", ja Kleopatran, mutta Octavianus/Augustus pääsi sis.sodassa voitolle, jolloin Antonius ja Kleopatra tappoivat itsensä. Brockhaus)

Ja tietenkin kirja on pullollaan hirtehistä rothilaisuutta, kuten sairaalassa, jossa Marc on umpisuolen poiston jälkeen ja hän harvinaisessa seksuaalisen röyhkeyden puuskassaan heittää lakanan päältään Oliviasta kiihotuttuaan: "Mutta ei hänen sitten tarvinnutkaan lopettaa, ei oikeastaan edes aloittaa, koska olin jo ejakuloinut korkealle ilmaan, ja siemenneste ropisi alas vuodevaatteille Olivian lausuessa suloisesti: 'Ammuin nuolen ylös korkeuteen / Kunne putosi, sitä tiedä en' ja vieläpä samalla hetkellä, kun sairaanhoitaja käveli ovesta sisään mittaamaan lämpöni." Ja tietenkin sairaanhoitaja raportoi moisesta hävyttömyydestä eteenpäin, mikä saattoi Marcin pahaan pulaan, kun Olivia hieman myöhemmin romahti ja uu-aa-auto oli vienyt taas johonkin parantolaan, jossa huomattiin hänen olevan raskaana... Pian tuon jälkeen Marc saa potkut collegesta, koska ottaa dekaanin utelut liian tosissaan, ei osaa noudattaa tovereiden neuvoa olla ärsyttämättä tätä koko collegen pahinta jeesusmiestä. Ja sota-aikana potkut collegesta merkitsivät rekrytointia armeijaan, joten muutamaa kuukautta myöhemmin joku kiinalainen tai korealainen silpoo hänet pistimellään, eikä hänen hyväkseen ole enää muuta tehtävissä kuin pitää pahin kipu loitolla viimeisten hetkien ajan...

Mainio, monitasoinen, taas kerran hirveän sujuvasti kirjoitettu pieni romaani Rothilta. Vie mennessään. Harmittaa vain, että taas kerran on loppuhuosinta ja kirjallinen toimittaminen tehty vähän huidellen. On myös joitain epätarkkuuksia, tai miten sen sanoisi. Esimerkkejä romskun alkupuolelta:

- "oli ollut minusta ollut aivan yhtä kiehtovaa"
- "Vuoden 1951 huhtikuussa vuonna 1951 presidentti Truman"
- "ensimmäisen Winesburgin-kuukauteni lopulla kävi niin" - po. lukukauteni?
- "vuosi oli 1951 ja Amerikka oli sodassa kolmatta kertaa vähän yli puolen vuosisadan aikana." (Tosiasiassa 1.ms:sta oli vain noin 35 v. joten selvästi alle puolesta vuosisadasta kyse.
- "puiden reunustamaa Buckeye Streetiä, pienen nurmikentän halkomaa puistokatua." (Kyse lienee esplanadin kaltaisesta puistokadusta? Ts. ajoratojen välissä olisi nurmikaista. Vai halkooko katu nurmikenttää?)

Ja: "Totta kai saatte poistua. Niinhän te selviätte kaikista vaikeuksistanne, Marcus - te poistutte. Oletteko koskaan tullut ajatelleeksi sitä?" - Tästä en tiedä, mutta teititellessä tarjoaisin (kait väärin) verbin monikkoa: oletteko tulleet ajatelleeksi?

Ja muuten, niinhän siinä kävi: Marcus poistui elämästä ja siten selvisi elämän tuomista vaikeuksista.

k-meleon kirjoitti:Ja: "Totta kai saatte poistua. Niinhän te selviätte kaikista vaikeuksistanne, Marcus - te poistutte. Oletteko koskaan tullut ajatelleeksi sitä?" - Tästä en tiedä, mutta teititellessä tarjoaisin (kait väärin) verbin monikkoa: oletteko tulleet ajatelleeksi?

Oletteko tulleet ajatelleeksi tarkoittaa monta ihmistä. Teitittely on minun mielestäni tässä juuri niin kuin pitää.

Kirja vaikuttaa kyllä kiinnostavalta.

-------------
Luen juuri Helena Sinervon kirjaa Runoilijan talossa. Kummallista, miten tämä kyseinen runoilija on siellä sivuilla, niin että lukija (minä) näen hänen kasvonsa, ilmeensä, koen hänen ruumiinsa olemisen, sen pehmeyden, kuulen hänen äänensä. Olenko seonnut vai onko muilla samoja kokemuksia kirja kun on ilmestynyt jo muutama vuosi sitten. Aivan mainioita ovat Sinervon otsikot.

Marja Salonen kirjoitti:Oletteko tulleet ajatelleeksi tarkoittaa monta ihmistä.

Niin myös "te"? Mutta uskon sinua.