YLE Radio 1

Charlotte Brontë kirjoitti kirjansa "Kotiopettajattaren romaani" (Jane Eyre) 1847. Parempi olisi ehkä sanoa, että kirja julkaistiin tuona vuonna, sillä se oli hautunut oman aikansa. "Jane Eyre" kertoo osin kirjailijasta itsestään, osin kirjoitusajasta mutta se on myös täysin vapaa laajoille tulkinnoille eri aikakausina. Kun kirja julkaistiin, sitä ylistivät myös miehet. Vähitellen se on käsittääkseni siirtynyt kuin varkain naisten lukemiston puolelle. Tämä on vahinko, sillä kirjailijan taidot ovat suuret eikä kirja hae paikkaansa vain yhden sukupuolen lukijoista. Jos sen lukee vain kerran, niin sen lukee ehkä pelkästään juonen mukaan. Kun kirjaan tarttuu uudestaan, sen moninaiset kerrokset aukenevat, sillä Charlotte Brontë kulki syvissä vesissä ja kävi ammentamassa myös Raamatun lähteistä.

Kirjan päähenkilö on Jane Eyre, tyttö joka kasvaa lapsesta 18-vuotiaaksi naiseksi ja lopussa viitataan hänen tulevaan elämäänsä. Orpo lapsi joutuu heti alussa sukulaisten hylkäämäksi. Koulukuvaus Lowoodissa on kirjallisuuden hienoimpia kuvauksia köyhien koulusta ja kuitenkin sen suomista mahdollisuuksista oppia. Eristetystä paikasta nuori nainen siirtyy jylhään taloon Mr Rochesterin holhotin kotiopettajattareksi. Jos joku seuraa televisiosarjaa eikä ole kirjaa lukenut, niin varmaan voi paljastaa sen, että syttyy rakkaus. Kaksi toisilleen kuin luonnostaan kuuluvaa henkilöä kohtaa. Jane löytää myös sukulaisia.

Kirja sisältää kauhuromanttisia aineksia siinä määrin, että moni elokuvantekijä on ollut siitä kiinnostunut ja pyrkinyt kääntämään kirjan filmiksi. Mutta miten kuvata kirjaa, jolla on juoni ja joka kuitenkaan ei ole juonikirja. Se on pikemmin runoutta, naisen voimaa taistella oman identiteettinsä puolesta niin oman itsensä kuin rakastamansa henkilönkin edestä. Miksi näyttelijät on pantu huutamaan romanttisen Rochesterin hahmossa. Se on omituisimpia tulkintoja tästä suhteesta. Miksi helposti unohdetaan lapsen osuus ja hänen kapinansa, hänen rohkeutensa. Minne hukataan Janen sukulaiset, jotka ovat oleellinen asia kirjassa. Minne valuu kahden henkilön yhteys, jossa välimatkat eivät merkitse mitään. Moni kirja sopii ääneen luettavaksi, mutta "Kotiopettajattaren romaani" on mielestäni teksti, jossa kukaan toinen lukija ei mahdu lukijan ja kirjailijan väliin. Tässä piilee juuri vaikeus kääntää se kuviksi ja ääniksi, koska ne syntyvät ihmisen omassa päässä.

Robert Stevenson ohjasi "Jane Eyren" 1944 pääparinaan Joan Fontaine ja Orson Welles. Franco Zeffirelli ohjasi filmin 1996 Janena Charlotte Gainsbourg ja Rochesterina William Hurt. Televisiolle on tehty useita sarjoja. Julian Amyes käytti Zelah Clarken ja Timothy Daltonin karismaa 1983, Robert Young luotti Samantha Mortoniin ja Ciarán Hindsiin 1997. Eilen alkoi Dickensin "Kolean talon" ohjaajan "Jane Eyre" (2006) pääosissa Ruth Wilson ja Toby Stephens.

Hyvin paljon on käsikirjoittajan käsissä, mitä hän valitsee. Sandy Welch oli ohittanut lapsuuden melkein julkean nopeasti. Siellä Jane kävi kuitenkin ensimmäisen taistelunsa oman minuutensa puolesta. Hän vastusti vanhempaa ihmistä, sukulaistaan. Kova koulu jätti ilman muuta vasta 18-vuotiaaksi ennättäneeseen naiseen jälkensä. Marjatta Möttölä puuttuu Helsingin Sanomissa olleessa esittelyssään Adèle-oppilaan sysäämiseen syrjään ja siihen minäkin tartun. Jane teki työtään oli hän sitten rakastunut tai ei. Ihmeellinen teos: naista yli puolet vanhempi mies, jolla on historiansa, valuttaa tarinaansa tämän korvaan vain toisen rehellisen kuuntelevan ja osaaottavan olomuodon perusteella. Tämä omituinen terapia käy voimille. Mutta Rochester ei nyt huuda (vrt. Hinds) tai vaivu melankoliaan (vrt. Hurt) siinä määrin, että hänet pitäisi kiidättää hoitoon. Kovin pelottaa katsoa jatkoa. Hukataanko sukulaiset jälleen kerran. Saako ylhäisö sen tilan mikä heille kuuluu. Saako Jane Eyre olla tavallinen ihminen (tavallinen kirjan malliin tietenkin) vai tehdäänkö hänestä pyhimys.

Suvi Ahola kirjoittaa Hesarin Kanavallla-kolumnissa tänään (D11) "Jane Eyre"-sarjasta ja sen pikaisesta päättymisestä. Hän viittaa Hullu nainen ullakolla -jutussaan Sandra M. Gilbertin ja Susan Gubarin fantastiseen kirjaan The Madwoman in the Attic". Se kuvaa lähinnä viktoriaanisten naiskirjailijoiden läpimurtoa ja niitä keinoja, joita he joutuivat käyttämään löytääkseen itsensä muutenkin kuin vain nimimerkkiä tai esim. miehen nimeä käyttämällä. Niin kääntyivät päälaelleen esim. Miltonin tekstit Emily Brontën ja Mary Shelleyn tutkivien silmien alla (vrt. Humiseva harju ja Frankenstein). Tutkimuksen nimi viittaa viimeksi sarjassa täysin esiin astuneeseen rouva Rochesteriin, joka oli mielipuoli eikä Englannin lain mukaan voinut mielisairaasta henkilöstä erota. Mutta Bertha Rochesteria on luettu myös feminismin kautta naisena, joka päästää tunteensa valloilleen eikä näin ollen sovi esiin saleihin ja parketeille. Sinne sopii vain kaiken piilossa pitävä Jane. Mutta tässä olen aina kapinoinut tuota klassikkotutkimusta vastaan, sillä mikä tuli roihuukaan tuossa pienessä ja vaatimattomassa naisessa, jolle eivät filmimaailmassa jostain syystä pysty vastusta antamaan nämä hienostoa esittävät kaunokaiset. Miten onkaan niin, että sellaista ylimielisyyttä ja muiden näkemättömyyttä, jota Blanche Ingram edustaa, ei kuin enää osata näytellä. Onko kaikki niin demokraattista, muka.

Jane ja tuli! Olen ajatellut että sama tulihan se on kuin mikä Twin Peaksin ihmisiäkin polttaa ja jäytää.

Mielenkiintoni heräsi, kun Suvi Ahola mainitsi filmin, jonka lapsuudessaan näki. Se on televisiolle tehty mutta Euroopassa myös teatterilevityksessä ollut, Delbert Mannin ohjaus "Jane Eyre" (1970), jossa Rochesteria näytteli varmaankin kuten Suvi A. todistaa sopiva George C. Scott ja Janea Susannah York.

Ei pitänyt kommentoida kesken sarjan (lupaus) mutta sen verran oli potkua Suvi Aholan jutussa, että siihen oli pakko jotain kommentoida.

Jane Austenin teoksen "Persuasion" (1817) (Viisasteleva sydän) televisiodramatisointi ei vaikuttanut järin onnistuneelta. Ohjaaja Adrian Shergold ja käsikirjoittaja Simon Burke olivat paneutuneet enämmän ulkoiseen ja sisällöllisesti tuloksiin, mutta olivat ohittaneet melkein kaiken sen, miten näihin tuloksiin eri aikoina oli päädytty.

Persuasion on Austenin kypsimpiä töitä. Se ei ole siten hersyvä kuin joku "Ylpeys ja ennakkoluulo" vaan hiljaisemmin huvittunut ja poikkeuksellisesti yhteiskuntaan nähden avoimen kriittinen teos. Päähenkilö, Anne Elliot, on sijoitettu aatelisperheeseen ja tämä etuoikeutettu luokka on kirjailijan ja samoin päähenkilön myötä suurennuslasin alla etuoikeuksen "selvyyden", röyhkeyden ja ihmisten ulkoisen kuoren ja sisällöllisen "vaatimattomuuden" vuoksi. On häiritsevää, että merimiesten ja Napoloenin aikaisten sotien upseeristoa ei nosteta muutamaa mainintaa - nekin tehty ulkonäköön liittyen - enemmän esille. Tämä uusi yhteiskuntaluokka, joka ei ollut perinyt juuri mitään vaan oli saavuttanut kaiken omin toimin ja joka edisti asiaansa myös tarttumalla sellaiseen välineeseen kuin kirja, oli hänelle merkittävä ja elähdyttävä samuuden kokemus. Kotikartano oli Anne Elliotille rakas, mutta siellä vietetty aika äidin kuoleman jälkeen oli täynnä nöyryytyksiä. Se ei voinut sitoa häntä filmin tavoin, vaan tulevaisuus piili muualla.

Anne on viisas vaikkakin kodissaan täysin mitätöity. Häntä ei ylipäänsä nähdä. Häneen käytetty raha, jonka Austen aina nostaa esiin kertomaan ihmissuhteista, on pieni murto-osa siitä, mitä vanhempi sisar on saanut osakseen. Isän kiintymys kauniiseen esikoiseen voisi melkei oikeuttaa jonkinlaiseen toisenlaiseenkin luentaan, jollei isä noin muuten vaikuttaisi olevan täynnä vain omaa itseään. Hän lukee vain aateliskalenteria. Nuorin tytär Mary oli laiminlyöty. Hänen ainut ansionsa on se että hän on avioinut. Tämä tunneköyhä koti on hyvä tausta tyttärelle, jonka nuori mies jo varhain huomaa ja erottaa ja pitkän eron jälkeen uudelleen huomaa ja erottaa. Austenin naisilla ei ole oikeutta luenteettomuuteen ja vaikka Anne Elliotia juuri siitä syytetään, syytös osoittautuu täysin vääräksi, monella tavalla. Anne olisi voinut eri aikoina saada kaikki kirjan nuoremmat miehet (neljä), jos hän olisi heitä ajatellut. Tämä on sivuseikka mutta silti merkittävä osoitus sitoutumisesta ja luonteen lujuudesta.

Shergoldia moitin ennen kaikkea siitä, että Lady Russell oli kuvattu hompsana. Sitä hän ei missään määrin ollut. Siitä että hän ohitti älykkään keskustelun ja siirsi dialogeja liikaa paikasta toiseen. Kirjallisuuden kauneimpia rakkaudentunnustuksia, joka tehdään toisista ihmisistä puhuen, ontui sekin valitettavasti. Austen kirjoitti teokseen kaksi loppua, mutta hän päätyi kypsempään vaihtoehtoon eikä tällaista loputtomalta tuntuvaa juoksemista, jossa loput oli yhdistetty, olisi tarvittu lainkaan. Suu aina avoinna oleva Anne olisi ollut tavatonta Anne Elliotin elämässä.

Jotkut Austen-tulkinnat kiehtovat. Kirjaa eivät nekään voita, mutta onneksi huonotkaan tulkinnat eivät pysty kirjailijan sanoja madaltamaan. Ne ovat vaan huonossa käytössä kuten kännykän soittoäänenä oleva (vaikkapa) Bachin musiikki.

No voihan itku, Viisastelevan sydämmen ohitin tyystin. Juu, tiedän - ei tartte alkaa - sydämeen ei mahdu kahta ämmää. Ei ole kirjaakaan, joten yleissivistävistä syistä tuon tv-jutun olisin mielelläni katsonut.

Ei mahdu sydämeen tosiaan kahta ämmää. Näinhän opettajat opettivat vaikka keltainen lehdistö kuinka yrittääkin tunkea sinne lisää. Persuasion-versio ei Hesarin Marjatta Möttölän puheista huolimatta ollut häävi ulkokuorta ja parin ulkoista sopivuutta lukuunottamatta. Puheita oli siirrelty sen verran, että ei siitä olisi saanut oikeaa käsitystä Austenin kirjasta. Vanhempi filmatisointi on siinä suhteessa parempi, mutta tämä kirja on aika vaikea filmin kohde. Anne Elliot on Austenin henkilögallerian keskiössä olevista henkilöistä vanhin, jollei ota huomioon vielä harjoitteluna tehtyä Lady Susania hänellä kun on aikuiseksi kehittyvä tytärkin matkassa. Tyttären oleminen äidin rinnalla ei silti vielä kovin paljoa sano äidin iästä aikana, jolloin mentiin naimisiin melkein penskoina. Anne Elliot on 27-vuotias ja muut sankarittaret pyörivät yleensä siinä 18-22 vuoden kieppeillä. Tämä tietynlainen kriittinen tila ei mitenkään näkynyt elokuvassa. Olisi pitänyt jo jännitteen ja tasapainonkin vuoksi.

Ymmärrän kyllä k-meleon, että Sinua otti päähän. Huomasin filmiketjusta, että olit löytänyt vanhan lehtileikkeen Stillmanin Metropolitanista. Se on sellaista.

-----------------

Itse mietin sateen tihkuisella kävelylenkillä jouluaikaan Laineen elokuvaa Täällä Pohjantähden alla. Vanhempani huomasivat sen jatko-osan tulemisen televisiosta vasta kun "Akseli ja Elina" oli mennyt jo yli puolet. Näitä Laineen kahta juttua melkein vihaan vaikka ne vihlaisevatkin. Katsoin parhaaksi häipyä nokkimasta ja menin ulos.

Tuli mieleen, että jos elokuva olisi tehty mustavalkoisena. Jos henkilöihin olisi saanut etäisyyttä, ts. lähikuvia on liikaa. Kuulin äänimaailmasta kenkiä jalkaan laittaessani Jannen muilutuksen ja sen jälkeiset kuulustelut. Ei mitään taukoa. Ei mitään filmillisyyttä. Ei mitään siitä miten mies makaa metsässä häväistynä ja kipeänä ja haroo sieltä itsensä ihmisten ilmoille. Kun kirja kuitenkin on muutakin kuin dialogia.

Juuri hiljan Raittila ja Lander juttelivat Eeva Luotosen kanssa trilogian tekemisestä kuunnelmaksi. Miten sieltä kirjasta pitää kaivaa esiin ääniä, joita ei ole dialogeiksi kirjoitettu - naiset. Laine on pyrkinyt filmaamaan joka ainoan dialogin. Ei mitään siitä, miten Aunesta tuli "yleinen" Aune, johon kiinnitettiin muuta huomiota vain silloin kun poika tuli kotiin arkussa. Ei mitään siitä, miten kylässä talot toisiinsa sijoittuivat. Ei mitään siitä miten ihmisestä tuli se mikä hänestä tuli. Vain jotain silppua. Kenenkään ns. tärkeän henkilön kuolemaa ei voitu ohittaa yleisen rakenteen kunniaksi.

Käy hermoille tällainen elokuva.

Pohjantähdet on nähty kauan sitten mutta odottavat tallenteena uusintaa. Akseli ja Elina tuli katsotuksi kun ei ollut parempaakaan tekemistä. Marja sen kiteytti, mikä niissä mättää - Laineen aika oli pulinaa täynnä, ja se tuli sitten elokuviinkin. Poikien kuolemakin käveltiin läpi kuin näyteikkunaostoksia tehden, vaikka olisi ollut tilaa vaikka millaiseen vavisteluun. Tulee mieleen, että eikö Laine ollut koskaan menettänyt ketään läheistä, jotta olisi saanut näkökulmaa tuohonkin hetkeen. Itseäni kosketti huomattavasti enemmän esimerkiksi kaupallisestikin menestyneen Sotamies Ryanin kohtaus, jossa äiti näkee papin tulevan, ja siitä eteenpäin.

Vaikka tämä kuuluukin elokuvaketjuun jo.

Jos nyt tähän d(ee)p kuitenkin jatkan Edvin Laineesta. Peter von Baghko kertoi ohjelmasarjassaan, että Laineen perheessä oli suurena suruna lapsen kuolema, jota Laine jollain tavoin sitten kuvasi kiertäen "Prinsessa Ruususessa". En paremmin osaa sanoa, koska P.v.B:n ohjelmaa Edvin Laineesta en ole nähnyt. Ja onhan hän osannut tauottaa Niskavuori-sarjan viimeisessä osassa hyvin, mutta aika suuri ero on Valentin Vaalan ja Laineen Niskavuori-kuvauksissa. Laine oli luultavasti enemmän toiminnan ihminen. Työtä hän osasi kyllä kuvata hyvin ja se on harvinaista.

Edellä mainittiinkin Valentin Vaala. Jatkan sen suomaa aasinsiltaa kipittäen seuraavasti:

Luin tuossa huvikseni ja mielenkiinnosta Zacharias Topeliuksen tarinan, joka on suomennettu nimellä Linnaisten kartanon viheriä kamari. Käännöksen on tehnyt jokunen aika sitten Ilmari Jäämaa. Kuten tietänette, on kyseisestä tarinasta tehty elokuva, jonka ohjasi Valentin Vaala vuonna 1945. Tuon elokuvan olen nähnyt puolen tusinaa kertaa, mutta vasta nyt tulin lukaisseeksi pohjana olleen tarinan. Luulisin, että tällaisessa tapauksessa ihmisen mieli toimii siten, että ensin omaksumaansa pitää "oikeampana". Näin ainakin kävi minulle. Topeliuksen kerronta tuntui jotenkin kankealta, väkisin väännellyltä. Jossain vaiheessa tarinassa viitataan jonkun Grillparzerin näytelmään die Ahnfrau - Kantaäiti, ja todetaan näytelmän kummittelijan muistuttavan vaikuttimiltaankin Linnaisten viheriän kamarin kummitusta. Topeliuksen tarina lienee siis saanut jonkinlaista vaikutetta kyseisestä näytelmästä. Elokuvassa selittelyjä on pyritty karsimaan. Tummia sävyjä kilpakosijoitten väliltä on pehmennetty Reino Valkaman esittämän kapteeni Winterloon hahmon avulla. Silti tietty syvämietteisyys elokuvassa säilyy päähahmon arkkitehti Lithaun (Rauli Tuomi) ilmeikkäitten kasvojen kautta. Myös Anna-neitiä esittävä Regina Linnanheimo on kiitettävän etäisen ja salaperäisen tuntuinen.

Lukiessani elokuvan ja Topeliuksen tarinan välisiä eroja, tulin miettineeksi käsikirjoittajan merkitystä elokuvalle. Linnaisten vihreän kamarin käsikirjoituksen on laatinut Usko Hurmerinta, myöhemmin tunnettu nimellä Usko Kemppi. Hän näyttää tehneen Vaalan kanssa yhteistyötä enemmänkin. Mm. tässä tapauksessa yhteistyö on erittäin onnistunutta. Toinen yhteistyökumppani ohjaaja Vaalalla on ollut kuvaaja Eino Heino. En ole paraskaan arvostelemaan kuvausta, mutta minulle kelpaa. Tämän lisäksi on mainittava vakionäyttelijät, jotka Vaalan elokuvissa esiintyvät sekä minulle tuntemattomat taustaryhmät. Näin ollen onkin vaikea sanoa ovatko kyseiset elokuvat enää Valentin Vaalan elokuvia? Kaikissa elokuvissa on nykyään niin pitkät listat tuotantoon osallistuneita ja siten lopputulokseen vaikuttaneita, että yhden henkilön nimeäminen koko keitoksen isäksi tai äiskäksi olisi kai väärin kaikkia muita kohtaan? Niin lienee ollut jo Linnaisten vihreän kamarin aikoihin.

Ensimmäisiä kertoja kun ihastuneena katselin Linnaisten vihreää kamaria, ajattelin, että tässäpä vasta olisikin elokuva, jonka voisi tehdä uudelleen väreissä ja muutenkin tuoreella tekniikalla. Olen kuitenkin huomannut, että nykyisin klassikkotarinoitten filmatisoinnit tehdään niin tarkalleen alkuperäistekstin mukaan, että lopputulos vaikuttaa puuduttavalta. Kunnon käsikirjoitus, joka nostaa esiin olennaisen ja korostaa sitä elokuvan keinoja hyödyntäen on mielestäni parempi ratkaisu. Tällä hetkellä olen sillä kannalla, että jääköön vanha elokuva tarinan ainoaksi elokuvaversioksi. Mutta tuskinpa tässäkään asiassa minulta paljon neuvoja kysellään.

Kyllä minun mielestäni voi aika paljon laittaa ohjaajan tiliin. Hyvä ohjaaja antaa arvon hyvälle kuvaajalle ja monesti heistä muodostuu työryhmä. Näyttelijät myös saattavat hakeutua saman ohjaajan filmeihin. Heillä vain synkkaa. Vaala ja Tulio tekivät muutaman jutun yhdessä, mutta sitten heidän elokuvansa lähtivät aivan omille teilleen.

Olen lukenut saman Topeliuksen osana "Talvi-iltain tarinoita". Se jännitti minua lapsena. Koin Anni Swanin "Saran ja Sarrinkin" yöllä aarretta kaivavan vanhan merikarhun kovin kauheana mutta toivottavana. Topeliuksen jutunhan voi ottaa niin että se on mieltä vailla. Aivan turha kertomus sinänsä. Toisaalta siinä on kiehtova juttu ihmisen ryöstetystä identiteetistä aikana, jolloin keksiluokka kuului aivan eri kastiin kuin aatelisto. Ja eikö näitä tämän ajan rokkareitakin ole aateloitu ja varmaan Sir tai Dame on ollut monelle mieleen. Mikäpä siinä. Ryöstettyyn identiteettiin kuulu myös taloudellinen tila, joka suvulla on.

Rauli Tuomi on henkilö, josta kotimaiset elokuvat voivat olla iloisia. Hänessä oli jotain kovin kiinnostavaa, suuret ja puhuttelevat silmät, hento vartalo, sopiva ääni. Hän osasi olla elokuvassa. Hän ei näytellyt kuin puheteatterin lavalla. Jos hän käytti suuria liikkeitä, ne liikkeet kuuluivat hänen hahmolleen joka oli juoppo tai muuten sekaisin. Linnaisten arkkitehtina hän on ylpeä ja lannistumaton. Hänen ylpeytensä on toisenlaista kuin Reginan ylpeys, mutta sehän olikin tukahdutettua rakkautta, jonka painoi alas sosiaalinen ylimielisyys. Raulin ylpeys on hengen aateluutta. Nyt jo aivan naurattaa tämä kirjoitukseni vaikka olin tosissani. Täytyy lopettaa.

Näitä tällaisia juttuja tehtiin ja moni tulos oli kauhean jäykkä koppura, mutta Vaala sai työryhmänsä kanssa vihreän kamarin eloon. Siinä on sykintää.

Marja Salonen kirjoitti: Nyt jo aivan naurattaa tämä kirjoitukseni vaikka olin tosissani. Täytyy lopettaa.

Joo, sain Marjan houkuteltua kirjoittamaan topeliaanisessa tyylilajissa. Valentin Vaala itse totesi radiohaastattelussa Anssi Mänttärille hyvän käsikirjoituksen oleellisesta osuudesta elokuvalle:

"Kyllä käsikirjoitus on ihan pohja koko filmille. Sehän on jo leikattu käsikirjoituksessa, jos käsikirjoitusta tehdään noin ajalla ja huolellisesti, niin filmihän on jo silloin valmis noin kuvitelmissa."

Jos haluatte kuulla koko haastattelun, teidän tarvitsee vain keksiä aikakone ja hujauttaa ajankohtaan 21.8.1969 (kellonaikaa en tiedä) ja kuunnella Yleisradiota - en tiedä ykköstäkö vai rinnakkaista. Haastattelu on purettu myös luettavaksi ja on ainakin esillä kirjassa "Valentin Vaala" (toimittaneet Laine - Lukkarila - Seitajärvi). Sitä saa varmaan kirjakaupoista ja elokuva-arkistosta voi kai saada jäsenetuhintaan. Kyseisessä kirjassa mainitaan muuten todella vähän Usko Kemppiä, jota tuossa edellä nostin esiin. Valentin Vaala itse kuitenkin kertoo tässä mielenkiintoisassa radiohaastattelussa:

"Tietysti on pakko joskus tehdä itsekin joku repliikki siellä täällä, mutta kyllä minulla dialogia on aina joku toinen tehnyt."

Jon Jonesin ohjaama tv-draama "Nothanger Abbey" (2007), joka perustuu Jane Austenin kirjaan, oli pikemmin filmatisointi kuin filmi. Sen ensimmäinen tekijä oli niin selvästi Austen eikä aihetta oltu viety etäämmäksi, elokuvaksi. Ei mistään omituisesta sekoilusta kuitenkaan tuntunut olevan kyse mitä nyt mutkia oiottiin ja tietyt fiinit seikat tietenkin jäivät sivummalle, mutta kaikkea ei voi saada.

Austenin Abbey kuuluu hänen varhaistuotantoonsa, vaikka se julkaistiinkin kirjailijan kuoleman jälkeen. Kyse on monesta seikasta, ennen kaikkea kuitenkin erään kirjallisuudenlajin ottamisesta esiin naurun keinoin. Monessa Austenin romaanissa luetaan ja luetaan juuri romaaneja. Väki käy innokkaasti kirjastossa. Romaanien lukua paheksutaan ja lukijoita pidetään usein hölmöinä ja kevytmielisinä. On asia sinänsä, kuka myöntää lukevansa romaaneja ja kuka sen kieltää.

Goottilainen kirjallisuus on oma lajinsa ja kirjan sisältö on järjen ulottumattomissa. Siellä luurangot, salaiset paperit, kammiot, viettelyt kiertävät kehää ja tavoittavat ihmisen alitajunnan. Kerran yritin lainata kirajstosta (Kallio) Ann Radcliffen romaania, mutta se ainut, mikä olisi ollut, oli korjattavana (!). Richardsonin kirjeromaani "Clarissa" on minun mielestäni jo varsin lähellä kauhukirjallisuutta, sillä kirjeromaanissa neito ryöstetään jne. Ja onhan sielläkin arkku valmiina asutussa huoneessa. Sikäli kiehtova päättömyys se oli, että eri kirjoittajien kirjeet toivat hauskasti esiin näiden luonteet. Kuka oli röyhkeä ja charmantti roisto ja kuka uskollinen ystävä.

Northanger Abbeyssa ihmiset puhuvat ainakin kolmella tavalla. Yksi, päähenkilö, puhuu totta ja käsittää myös muiden puheet siten kuin itse puhuu. Vähitellen vasta tuo nuori nainen oppii, että jotkut valehtelevat ja liioittelevat suruttomasti ja jotkut taasen karun todellisuuden edessä ja takana seisten puheessaan nauravat hyväntahtoisesti elämälle. Tämä ironiapuoli on kantava voima.

Hyvin kerrottu tarina, jossa kirjallisuuden parissa koetut unelmat ja mietteet tulevat totta todemmiksi.