YLE Radio 1

Kapellimestarit jotka edustavat tiettyä tulkintatraditiota tai konservatiivista esitystaidetta joka oli vallalla Karajanin ja Böhmin kulta -aikana olivat leimallisia tavastaan karttaa rohkeampaa ja persoonallisempaa räväkkää näkemystä jonka huomaa mielestäni täysin satunnaisesti poimimassani esimerkissä varsin steriilisssä ja sisäsiistissä Zwillingsbrüderin levytyksessä jossa kaikkinainen voimakas tulkinnallinen karakterisointi ja sanojen sisällön alleviivaaminen ja korostaminen sekä dramaattinen liioittelu ja paisuttelu olivat kaikesta päättäen pannassa Franzin aarian ilmeityksestä päätellen, jonka aikanaan barotonitaiteen legendana tunnettu liedtulkki sen muutoin esitti esimerkillisellä sävelpuhtaudella ja tyylitellyllyllä laulutaidollaan. Ja johon olen kokonaisuutena ollut aikojen saatossa hieman pettynyt kuunneltuani Oliwer Widmerin voimakkaampaa tulkintaa Franzin raivokkaasti ryöpsähtelevästä monologista hänen ilmaistessa närkästyksenä sen johdosta että erään tytön isä joka oli luvannut neitokaisen käden kunniakkaalle legioonasta palanneelle nuorukaiselle naittaakin tämän nyt toiselle ja joka antaa kohtaukselle sen oikean ja tulisieluisen ilmeityksen korostaessaan roolihahmonsa temperamenttia joka luonteeltaan on veljeään lempeyteen taiopuvaista friedrichia räjähtelevämpi ja kiivaampi joka toisaalta ilmenee intihomoisassa paatoksellisuudessaan ja tahtomisen kiihkeydeessä sydämen sykinnän energiana minkä vuoksi hän on joutua farssin lopussa huorujen huoneelle kunnes veljesten jälleenmäkeminen päättää näytelmän kauniiksi lopuksi sovinnollisuuden ja ystävyyden hengessä. No mitä sanoa loppujen lopuksi tästä teoksesta. ei kuulu suosikkeihini.Vaikka sen draamallisia ja musiikillisia ansioita ei olekaan kiistäminen. mikäli ne pääsevät ansaitsemiinsa oikeuksiin. Pidätän itselleni okeuden korjauksiin ja muutoksiin jotka koskevat edellä kirjoittamani tekstin faktiivisuutta. joka on vain hataran muistini varassa.

Alkaneen vuoden 1. papukaijamerkintä "faktiivisuudesta". Kiitos!

Eikö Böhmin, Karajanin ja muiden vanhemman polven kapellimestareiden toimintaa voi myös pitää uudistavana? Hehän standardoivat mahlerilaisen vallankumouksen: soittivat ja levyttivät melko pienille orkestereille tarkoitettua musiikkia jyräävillä jättiorkestereilla? Käsittääkseni he myös nostivat tempoja, koettaessaan pysytellä Mozartin, Beethovenin ja muiden metrumimerkintöjen mukaisessa vauhdissa.

Toisaalta, 1960-80-lukujen autenttisuusliikkeen tärkein anti lienee sinfonisessa musiikissa ollut orkesterin eri soitinryhmien tarkempi artikulaatio, orkesterin hengittävämpi kokonaissointi? Turbojyräävä Karajan-sound korvautui nyanssoidummalla soitolla.

Liittyykö kysymys periodisoittimista lähinnä kamarimusiikkiin?

Periodisoittimien artikulaatioita voidaan vain arvailla, kuten myös viritysjärjestelmiä. Jopa Bachin Wohltempierten viritys on asia, joka näihin päiviin saakka on ollut arvailujen varassa.

Kirjoituksen otsikointi lieneekin ollut hieman harhaanjohtava kun alkuperäinen tarkoitukseni oli kritisoida oopperaesitysten dramaattisen iskuvoiman ja dramatiikan tajun puutetta äärimmäisen hitaista tempoista johtuen joissakin erityisissä tapauksissa kuten esittelemässäni aariassa, mitä ei kompensoi edes esittäjän suurempi äänen volyymi nuorempaan kollegaansa nähden joka minimoi aarian dramaattisen iskuvoiman eikä kyllin selvästi painota sanojen merkitystä