YLE Radio 1

Klassikot vastaan viihde- ja roskakulttuuri! Viittaan Helsingin Sanomissa Mielipide-sivulla tänään 6.6.04 olleeseen György Kádárin kirjoitukseen Taide vaatisi ihan oman tekijänoikeuslain. Kirjoituksessa on terve ydin, mutta siitä leviää juuria, joiden suunnasta ei oikein saa selvää. Taiteen määrittely jää itsestäänselvyydeksi, joka ei kuitenkaan ole itsestäänselvää.

Otan muutamia poimintoja esiin kirjoituksesta: Viihdettä tuotetaan, taidetta luodaan!; Picasson tapaan ilmaistuna "taide on sellainen valhe, joka pystyy herättämään meidät totuuteen". Viihdekirjailija tai -säveltäjä ei ole kiinnostunut totuudesta, hän ei etsi uusia muotoja.; Viihde rakentaa kliseiden varaan.; Taiteilijankin on elettävä, mutta hänelle se ei, ainakaan luomistyön yhteydessä, ole ensisijainen asia.

Olen monessa suhteessa samaa mieltä kuin kirjoittaja. Aikamme on viihteellistynyt ja ajattelu halutaan jättää jonnekin taustalle. Sen sijaan en löisi lukkoon aivan näin reippaasti kuin kirjoittaja tekee raja-aitoja eri taiteenlajien välille. Rock- ja jazz-musiikin erottaa kyllä Beethovenista mutta eikö niillä ole oikeutta kolkuttaa taiteen ovea. Moni alue ja moni tekijä on vuosia joutunut kärsimään pelkästään siitä väheksynnästä, jota ns. oikean taiteen tekijät tuntevat arvioidessaan, jos niin katsovat edes asiakseen, oman alansa ulkopuolisten töitä.

Kannatan kyllä pientä seulaa musiikin sovitusten suhteen ja mainoskäytön suhteen. Mutta kuluuko musiikki mainoksessa tai kännykän soittoäänenä vai tuottaako se kuuntelijalleen samanlaista nautintoa, tosin pätkittynä, kuin konsertissa istuvalle kuuntelijalle. On varmaan raja olemassa kylläkin.
Taiteen vaikutteet ilman muuta - on laki mikä tahansa - siirtyvät lajinsisäisesti tai lajien välillä. Musiikista tulee vaikutteita kirjallisuuteen ja päinvastoin. Kirjoituksen ohessa on kuva Hokusain suuresta aallosta. Työ on vaikuttanut moneen taiteilijaan Japanissa ja japanilaisuuden myötä myös esim. Euroopassa. Japanilaiset vaikutteet ovat siirtyneet Van Goghin maalauksiin yhtä lailla kuin Tintti-sarjakuvien kuvajaksoihinkin. Tämä on prosessi, jolle ei yksinkertaisesti voi mitään.

Taiteen autonominen asema ja tekijänoikeudet ovat vaikea lakiasia purtavaksi kelle tahansa. Siinä ei varmaan koskaan tulla onnistumaan. Aina on joku roskafilmi ylittämässä kynnyksen. Joskus filmi voi olla parempi kuin taustalla oleva kirja. Mutta onhan näitä todella väärintulkittuja kirjoja ja niiden filmatisointeja olemassa pilvin pimein. Harva kuitenkaan kannattaa Disney-tuotannon tapaista ryöstöviljelyä mitä alkuperäisteksteihin nähden tulee.

Marja Salonen kirjoitti:tekijänoikeudet ovat vaikea lakiasia purtavaksi kelle tahansa.

Tuttavani väitti kerran, että 10 vuoden päästä tekijänoikeudet ovat tuntematon käsite. Uskoisiko vai ei?

Ainakin tämä BBCode, jota käytämme tässä keskusteluryhmässä on niin sanottua "avointa lähdekoodia", kuten Internetin html-kieli. Sen käytöstä ei kenenkään tarvitse maksaa muuta kuin omaa aikaa, että viitsii opetella sen. (Tämän takia minua aina huvittaa, kun täällä jotkut poroporvarilliset urpot heittävät väittelyissä minulle sen iänikuisen kommentin: "Miten sinä täälläkin keskustelisit jos ei kapitalismi olisi tätäkin Internettiä kehittänyt?")

Varsinaiseen aiheeseen, Marja, palaan vielä kun ehdin perehtyä. Ala- ja massakulttuuria en ainakaan halua suoralta kädeltä tuomita. Niin paljon olen saanut siltä saralta.

Toisaalta julkisen tuenkin turvin rahoitettu korkeakulttuuri on myös antanut minulle paljon. Nuorena kuuntelin suurella intohimolla "Yleisradion kokeilustudion tuotantoa". Ne kummalliset piipitykset ja ulinat olivat tärkeä osa kasvamistani.

Jösses, missasin mainitsemasi jutun. Pitääpä käydä taas roskiksella...

Eikö "taide" lakkaa olemasta oma "sosiaalinen järjestelmänsä", jos se menettää autonomiansa? Ja eikö kannattaisi myös pohtia, onko ko. autonomiaa todella ollut, ja jos vastaus on positiivinen, niin: milloin se sen sai, miten?

Marja Salonen kirjoitti:Aikamme on viihteellistynyt ja ajattelu halutaan jättää jonnekin taustalle. Sen sijaan en löisi lukkoon aivan näin reippaasti kuin kirjoittaja tekee raja-aitoja eri taiteenlajien välille. Rock- ja jazz-musiikin erottaa kyllä Beethovenista mutta eikö niillä ole oikeutta kolkuttaa taiteen ovea. Moni alue ja moni tekijä on vuosia joutunut kärsimään pelkästään siitä väheksynnästä, jota ns. oikean taiteen tekijät tuntevat arvioidessaan, jos niin katsovat edes asiakseen, oman alansa ulkopuolisten töitä.

Henk.koht. taidan kuulua ikäpolveen, joka on pilannut arvostelukykyään ja makuaan matalakulttuureilla ja kaikenmaailman undergroundeilla: Olen ylpeillyt, etten nähnyt Pohjantähteä enkä lukenut Tuntematonta (Järnefeltini ja Kallakseni olen lukenut ja rakastan yhä vuosisadanvaihteen modernismeja - Apollinairea! Björlingiä! Diktoniusta! Eliotia! Kafkaa! Majakovskia! Schildtiä! Södergrania! Williamsia!). Sen sijaan olen nähnyt Scorpio Risingin ja lukenut Alastoman lounaan - aivan liian nuorena. Ne on ihan jees, mutta niiden pointti jää käsittämättä, jos ei tunne perinnettä josta, ja jota vastaan, ne nousevat. Ainakin minulta jäi.

Toisaalta, jostain on aina aloitettava. Joten se itseruoskinnasta.

Raymond Chandler vastasi aikoinaan dekkarikirjallisuutta koskevaan kritiikkiin makoisasti. Sanottiin, että 90% dekkarikirjallisuudesta on roskaa. Chandler myönsi asiantilan, mutta totesi että 90% kaikesta kirjallisuudesta on heikkotasoista - dekkareiden ongelma on siinä, että niistä heikommatkin julkaistaan kun ns. vakavassa kirjallisuudessa vain hyvät romaanit ja novellit päätyvät kansien väliin.

Minusta tuo on hyvä huomio. Siinä saattaa olla jotain esteetille, joka teki turhan kategorisen eron taiteeseen ja viihteeseen?

Toisaalta, moni ns. aito (=kompromissirajoitteinen) taiteilija taisi kärsiä 1900-luvulla ylistetystä taideteollisen logiikan vyörytyksestä kirjallisuuteen (standardiproosa, ns. lukuromaani), kuvataiteisiin (pop yms. pintataide), musiikkiin (pakkomodernismi ja reaktio siihen, "melodian paluu" tai miksi sitä pitää nimittää, nämä Pärtit ja vastaavat), jopa runouteen (ns. luonto-/keskeislyriikka)? Älkää kuitenkaan kysykö konkr. esimerkkejä...

Yhden asian suhteen olen skeptinen: rockin ja taiteen yhteyden. Minusta rockin on oltava simppeliä, aivotonta rutistusta. Sitähän se parhaimmillaan on ollut. Chuck Berry! Ei Viestiä, kiitos. Ei tekotaiteellista pönötystä, "konseptialbumeja" - onko mitään tylsempää kuin yritys vääntää yhdestä ideasta 20-minuuttinen "teos" a la ELP/Genesis/Yes (you name it)... ja soittaa koko ajan omien taitojen rajoilla niin että jokainen sen kuulee? Se ei ole hauskaa, kenenkään kannalta. Taiteessa on nähdäkseni aina ollut kyse monitasoisuudesta, ulottuvuuksista, muotoajattelun ohella. Rock-biisi ei tähän kykene. Yksinkertaisuudessaan ja suoruudessaan se parhaimmillaan operoi muodolla minkä tahansa iskelmän lailla niin hyvin, että sitä kuunnellessa vain hämmästelee tekijäin muototajua. Mutta löytyykö siitä "tasoja" kuten taidemusiikista, erit. sinfonioista, jotka parhaimmillaan ovat soivia universumeja? Toisaalta, onko sille tarvettakaan?

Kylläpä Jesper mielenkiintoisesti kirjoitat rockista. Sehän on tuollaista. Mutta kirjoituksesi osoittaa myös, ettet väheksy sitä mitenkään. Usein se mitä ei taiteen piiriin kuuluvaksi katsota tai hyväksytä, arvioidaan myös samalla kertaa huonoksi ja jollain tavalla matalaksi. Rock on kyllä toiminut loistavasti hyvin ohjaajien elokuvissa. Yhdistettynä toiseen lajiin rock ehkä ylittää kuitenkin kynnyksen. Se siirtyy kuin itsestään alitajuntaan ja monikerrokselliseen ajatteluun, muodonantoon.

Chandler-juttu on hyvä. Hänhän sen hyvin osasi sanoa, koska itse kirjoitti upeaa tekstiä. Ja miten hän kuten myös esim. Faulkner jaksoivat painaa töitä Hollywoodissa käsikirjoitusten parissa. Täytyy sanoa, että Hollywood-käsikirjoittajille jonnekin 1960-luvun puoliväliin asti ainakin voisi antaa pystin tai yleensä vain osoittaa kunnioitusta. Ammattitaitoinen käsikirjoitus elokuvassa on jotain niin merkityksellistä. Dialogin kirjoittaminen, tilanteiden rakentaminen.

Kun kirjoitin tätä niin ajattelin esim. joitakin kuvataiteilijoita, jotka saavat elää kuin siivellä ilman taiteen nostetta tai taiteilijan ammattinimikettä. Onko asia nyt todella niin, että kirjailija ei enää ole ammatti. Muistan Veijo Meren näin sanoneen ja eikö Reko Lundan puhunut hiljan Walliuksen herraseurassa siitä, että hän vaimon siivellä joutuu pankissa asioimaan. Koska on kirjailija, hänellä ei ole samanlaista luottoa. Jotenkin näin.

Olisiko muuten mitenkään mahdollista, että joskus selittäisit hieman kotisivuasi. Se ei olisi mainontaa, minun mielestäni, jos joku toinen sitä pyytää. Olen siellä käynyt, mutta olenko liian varhain käynyt vain liian myöhään (viittaan tässä omiin mainitsemiisi kokemuksiin). Pieni jelppaus voisi tehdä hyvää.

Kylläpä on hankala aihe johon ainakaan minä en asiantuntemattomuuttani uskalla sanoa mitään.

Taide ja taide. Mikä ihmeen taide? Kyse oikeastaan on käsityöläisyydestä, ja jostain erikoisosaamisesta jonka joku osaa niin että se saattaa kiinnostaa jotakuta toista.

Mikä esim. on vaikkapa Mona-Lisa muuta kuin popularisoitu, ja miljooniin kappaleisiin monistettu kasvojen ilme? Miten me voimme arvostella sitä taiteena kun emme koskaan ole nähneet sitä? Siis, alkuperäistä. Vain aniharvat pääsevät sen näkemään ja niistäkin vain aniharvat kykenevät näkemään siinä sen, mistä se tunnetaan.
Me katsomme vain jäljennöksiä, tai valokuvaa aidosta ja toteamme sen, mikä meidät on opetettukin toteamaan. -Onpas erikoinen hymy.

Minä voisin vastarannan kiiskinä sanoa: Siinä keskinkertaisen näköinen, noin 35 v. aivan tavallinen nainen virnistää jonka taiteilija on ikuistanut tauluun käden taidoilla, eikä kameralla. Samanlaisia hymyjä ja muita naaman irveitä näkee livenäkin tämän tästä jos osaa katsoa.

Kun muurari muuraa takkaa, muut sanovat; tuohan on melkein kuin taidetta. Siis, he sanovat: "Melkein taidetta."
Eivät he uskalla sanoa että se on taidetta, koska heitä ei ole opetettu siihen että tuollainen työläisen käsityö voisi olla taidetta. He eivät uskalla munata itseään, mutta munaavat tietämättään sanomalla Mona-Lisa-jäljennöksestä: -Tuo on oikeata taidetta.

Pari päivää sitten tuli maksulliselta TV-kanavalta sellainen taidepläjäys kuin Renny Harlinin ohjaama toimintathrilleri kuin Die Hard 2:nen.
En edes keskittynyt siihen, nuorison katseltua innokkaasti.
Yht'äkkiä mielenkiinontoni heräsi. Kuvassa näkyi liekkitehosteita, konetuliaseiden papatusta, amerikankieltä, ambulanssin ja paloautojen hälytysääntä, poliiseja pitämällä kaksin käsin kiinni käsiaseesta ja tähtäilemällä johonkin.

Sankari (amerikkalainen) oli jälleen kerran pelastanut maailman suurelta tuholta jota terroristit suunnittelivat.
Mutta, mitä ihmettä: Taustalla soi Finlandia. Sibeliuksen Finlandia. Ihan teemojaan myöten. Aivankuin tuntemattomassa. Kukaan muu katselijoista ei kiinnittänyt mitään huomiota.
Sibeliuksen taide oli yhdistetty taiteilija Harlinin taideluomukseen.

Jos Sibelius ei erotu edes konetuliaseen ja sikaria tupruttavan amerikkalais-sankarin avulla, kuinka sitten erikseen esitettynä.

Kaikki meidät on opetettu tietämään että Sibeliuksen Finlandia, kuten muukin klassinen sinfoniamusiikki on taidetta ja ns, kevyt musiikki ei, mutta vain aniharvat sen tietävät oikeasti.
Miten niin oikeasti? Mikä oikeus niillä aniharvoilla on määritellä taide. Senkö takia vain, että he nyt vaan ovat kyvykkäämpiä sen ymmärtämiseen.

Vai olisiko kyseessä vähän samanlainen ilmiö kuin Mona-Lisa-valokuvissakin. Meille on annettu ymmärtää että tuo jäljennös on taidetta mutta aito Hurriganes ei.
Jos Harlin olisi valinnut loppukohtauksen musiikiksi Esko Rahkosen "Rakasta, kärsi ja unhoita"-tangon, se ehkä olisi tullut tehokkaamin esille. Se olisi huomattu.

Onko siis niin että Finlandia ei olekaan taidetta vaan enemmänkin huomaamaton toimintaelokuvan musiikkitehoste?
Esko Rahkonen olisi sieltä varmasti erottunut, siis osoittautunut taiteeksi jonka tyhmemmätkin olivat ymmärtäneet.

Siis, vastaus kysymykseen: "Taiteen autonomia, onko sitä."

Ei ole. Ehkä ei, Tai, ainakin luulisin että ei ole. En oikein osaa sanoa.
Ehkä on, ehkä ei.
Älykästä en ala teeskentelemään, tarpeeksi viisas en ole. Sanokoot ne joilla kykyä riittää.

En ole opiskellut minkään lajin taiteen tutkimusta saati tekemistä, joten olen tyystin epäpätevä sanomaan asiasta mitään. En anna sen kuitenkaan häiritä. Kyse on sentään asiasta, joka liittyy erääseen tärkeään nykyihmisen, myös minun, vapaa-ajan puuhasteluun.

Kysyt, Marja, "kotisivustani". Ei se minun ole, vaan H. Riethmayerin (tekemä). Tuikkasin osoitteen, kun mielestäni on parempi ohjata ihmiset jonkin hyödyllisen pariin. "Link Everything Online" hyötysivusto; yksin sanakirjat ovat olleet monasti avuksi.

Rockista se, etten sitä tietenkään väheksy. Huomaan, ettet Marja tunne rock-estetiikkaa. Esitin vain standardin käsityksen, jonka mukaan rock-musiikki on katumusiikkia, ja jorattavaksi. Rytmimusiikkia. Suoraa ja selväpiirteistä. Paras biisi kestää mieluummin alle kuin yli 2 minuuttia. Tutti Frutti. Kaikki "taiteen mahtipontisuus" ja suurieleisyys kielletty! Älä yritä selittää maailmaa tai ymmärtää elämää. Keskity pieniin juttuihin. Älä tavoittele taivaita - sweet little sixteenissä on riittävästi... Tutti Frutti.

Runouteen siirrettynä kyse on samanlaisesta miniatyyritaiteesta kuin haiku- ja tanka-runoissa. Tiukasti muoto- ja rakennesidonnaista mutta pienimuotoista. Entä kuvataiteessa? Luultavasti jotain abstraktia, esim. kontrastien tutkimista. Valkoinen ympyrä mustalla taustalla. (Aarnialan grafiikka oli "rock" jo 1970-luvulla.)

Rock oli tietyssä mielessä parempaa silloin, kun kulttuuritutkijat eivät olleet korottaneet sitä akateemisen kynäilyn kohteeksi - joten rokkarit eivät luulotelleet "tekevänsä taidetta". Nyt ne opettelevat daideilijan elkeitä ennen kuin oppivat soittamaan. Jotkut eivät opi koskaan, pitävät sitä suorastaan tarpeettomana - hehän ovat "taiteilijoita". Väsäilevät manifestejä milloin minkäkin hyvän puolesta kun eivät saa aikaiseksi ensimmäistäkään kunnon rokkibiisiä. Varsinainen asia, arvon taiteilijoiden rock-tuotanto, on kuin hevosjätökset Esplanadilla 100 vuotta sitten.

Siis, jos lähdetään perinteisestä akateemisesta, korkeakulttuurisesta taidekäsitteestä, niin rock tuskin on taidetta. Tässä suhteessa ajattelu on muuttunut. Rock on alettu hyväksyä vakavaksi esteett. refleksion esineeksi. Eli sillä on esteett. arvoa. Arvotontahan ei kannata tutkiskella. Logiikalla "Kunst ist können" on rock parhaimmillaan, hyvänä käsityönä, taidetta siinä missä muukin hyvä luova käsityö. Siis minun mielestäni.

Kaikesta sanotusta huolimatta: kellareista ja autotalleista tulee onneksi nuoria tekijöitä, joille on tärkeintä saada vibaa punttiin ja monot liikkeeseen. He pitävät rockin elossa.

Jesper: Mitenkä oikein viestinkään köpelösti. Kyllä omasta mielestäni käsitin juuri tuon että Tutti Frutti. Aarnialan jutut tiedän. Käsitän myös, että jos kovasti ollaan tietäväisiä niin ydin, rock, poistuu kuvioista. Yritin esittää tuota rajanvetoa muiden taiteenlajien yhteydessä. Että mitä siitä syntyy, kun dekkaristi kirjoittaa hyvän käsikirjoituksen elokuvaan tai kun rockarin ääni kuuluukin tosi hyvin hyvän elokuvan tietyssä kohdassa tai rytmittää sitä ihanasti. Tarkoitin että vaikka ei taidetta rock olisikaan niin arvo sillä on. Ei ole arvotonta todellista rockia, vaikka se kestäisi vain tuon ajan kuin sanot.

Otan sanakirjan käteen ja lähden tavaamaan kotisivulle, joka ei Sinun sitten olekaan. Olen siellä pelästynyt saksaan, joka on minulla kovin tankero. Mutta huomasin että saahan siihen tuon maailmankielen englannin, joka loistaa kuin aurinko vanhan imperialismin perintökaluna.

Kritiikille Sinäpä lähdetkin vaikealle tielle. En osaa vastata mutta yritän joitain mietelmiä kaivaa esiin. Mona-Lisan jäljennökset, kuvan muunnelmat ja vääristelmät osoittavat mielestäni peruskuvan voimaa. Sen kuvan, jonka Leonardo maalasi silloin ja silloin, koko elämänsä melkein. Mutta jäljennös, paperinen reproduktio, sinällään jo merkitsee jotain. Voihan se olla pelkkää teeskentelyä mutta voi yhtä hyvin olla, kuvasta pitäminen, todellista kiinnostusta naishahmoon, taustamaisemaan. Minulla oli 70-luvun alussa kotini seinällä hyvä juliste (uustuotantoa Neuvostoliiton syntymisen ajoilta) Leninistä. Se oli merkki omasta ajatusmaailmastani. Olin kuitenkin valinnut tietyn julisteen (tietty henkilö, tietynlainen hahmotus).
Se hymy. Se hymy on oikeastaan kaikissa Leonardon töissä. Hän kuvasti naiset siten. Mutta tuo työ merkitsi hänelle jotain erikoista ja niinpä on aprikoitu sitten että mitä onkaan hymyn takana. Näin minä ajattelen mutta asiastahan on kirjoitettu enkä niistä jutuista taas tiedä.

Käsityötaidolle kiitos ja kunnia. Käsin tehty on eri kuin koneella tehty. Kyseessä on aina ainutlaatuinen työ/teos. Kaikilla ei ole tuota kädentaitoa. Tekijä on ammattilainen. Työ sinällään on arvossaan. Mutta onko se taidetta liippaa hieman tuota Jesperin ja minun välistäni juttua rockista ja sen kohtalosta. Arvo ei ole poissa tekijältä, vaikka työtä ei taiteen piiriin luettaisikaan.
Tänään oli Hesarissa taas Mielipidesivulla (A5) kirjoitus Taiteen ja viihteen jako ongelmallinen kirjoittajana Juuso Koponen, tait. yo., dj. Hän näitä aloituksessa mainitsemani György Kádárin vetämiä rajoja hämmästeli ja paukutteli rajoja vastaan. Hän otti esiin mm. sarjakuvat, joita ei katsota taiteen piiriin kuuluviksi ja niiden grafiikka voi olla upeaa kuin mikä. Ennakkoluulot istuvat syvässä. Ja rahanjaostahan on paljossa kyse.
Mutta onhan sekin tietynlainen totuus, kuten Jesper antaa ymmärtää, että "akateemisuus" on ehkä tietty riski. Että työ taiteen puolelle arvioidaan ja jalustalle laitetaan. Mutta nykyään tutkitaan kyllä niin monenlaista, koska monessa nähdään mielenkiinnon kohde eikä väheksyntää ole enää vanhoilla rajoilla, vaan tutkimus kulkee kuin laveammilla vesillä. Jalustalle ei tutkimuskohdetta välttämättä nosteta (tämä Jesperille sanottakoon). Ei akateeminen kunnia välttämättä vie tekijää roskakoriin.

Mainitset kritiikki Sibeliuksen Finlandian Harlinin elokuvan taustamusiikkina. On sanottu (kuka?), että kun taustamusiikki on oikein hyvin tehty, niin sitä ei kuin huomaa. Se menee samaan imuun kuvien kanssa. Suomalainen tietenkin huomaa Sibeliuksen Finlandian varsinkin jos kyse on elokuvasta, joka on ulkomailla tehty. Aki Kaurismäellä Olavi Virta laulaa tangon aivan yllättäen englanninkielisessä elokuvassa ja tietenkin suomeksi. Se on suomalaiselle katsojalle hämmästyksen ja ilon paikka. Ulkomaalainen ei välttämättä koko juttua huomaa. Harlinin elokuvaa en ole nähnyt, joten en lainkaan osaa arvioida, oliko Finlandia paikallaan tuossa kohtauksessa. En siinä suhteessa löytänyt arviota kommentistasi. Hämmästelit lähinnä muiden katsojien suhtautumista.

Tämä vain osoittaa, että taiteen määrittely on vaikeaa. Helpompaa on ehkä sanoa, mikä on arvokasta. Selvää on mielestäni kuitenkin se, että taiteen ja käsityön teennäisellä rajalla käy monesti pyörremyrsky. Noustaan kuin tikkaita Taiteen puolelle mutta sieltä voi myös pudota. Aika on kova tekijä. Mitä viihteeseen tulee. Se on mielestäni vaikeampi kysymys kaiken kaikkiaan.

Itsekin vähän tsekkausvaiheessa mietin, mitä olin kirjoittanut. Pahoitteluni. Luulen vaikutelman syntyneen kun aiemmin kirjoitit että kirjoin mielenkiintoisesti. Sehän on kuin noin sanoja ei ennestään sanottua tuntisi.

Marja Salonen kirjoitti:Mitenkä oikein viestinkään köpelösti. Kyllä omasta mielestäni käsitin juuri tuon että Tutti Frutti. Aarnialan jutut tiedän.

Tekijänoikeudet on melko uusi ilmiö. Taitaa ensimmäiset sopimikset olla vuodelta 1886.

Itse veikkaisin, että viihedeteollisuus ajaa tekijänoikeuslakiin muutoksen muutaman vuosikymmenen aikana. Heillä on niin paljon menetettävää. Melko pian ensimmäiset suuren viihdeteollisuuden tuotteet alkavat olla "vapaata riistaa". Esimerkiksi Elviksen musiikkia voi vuonna 2048 levittää vapaasti ja jo nyt löytyy Aleksis Kiven Seitsemän veljestä äänikirjana netistä.

Viihdeteollisuudella tarkoitan tuossa julkaisijoita ja oikeuksien omistajia. Siihen onko teokset taidetta vai ei, niin en ota kantaa. Minulle teos on vain hyvä tai huono tai jotain siiltä väliltä ja tuovottavasti mielipide on aina oma.

Olen Mika Pirhonen kanssasi suurin piirtein samaa mieltä tuosta loppulauselmastasi. Pidän monesta asiasta jota ns. taiteilijat (vain jos nirppanokkia ovat, eivät kaikki) eivät taiteeksi hyväksy. Mutta onhan heillä tietenkin myös ammattikunnia jolle arvo annettakoon siinä kuin muillekin.

Tekijänoikeudethan tulivat auttamaan tavallaan jälkeenjääneitä leskiä ja lapsia hädässä. Että eivät muut voisi taiteilijan tuotteilla saalistaa mutta meininki on aika paljon muuttunut. Jotkut suvut ikään kuin istuvat töitten päällä ja toisaalta jotkut maksut ovat nousseet sellaisiksi että esim. äänitteitä ei voi käyttää kuin 3 sekunttia tai jotain ennen kuin rapsahtaa kova maksu. Olen käsittänyt, että japanilaisilla on tekijänoikeudet läjään vanhoja amerikkalaisia leffoja ja Michael Jackson, eikö hänellä ole tekijänoikeudet Beatles-levytyksiin vai olenko vallan väärillä jäljillä. Tuo seikka on minua ihmetyttänyt monesti. Voi olla että olen erehtynyt.
Tekijälle ansio mutta ei liikarahastus ei myöskään muille (kuten Jacksonille). Muuten ei voi kohta järjestää mitään kuultavaksi tai nähtäväksi.

Jesperille: ei kehua saa, ei ... Olen täällä kyllä kehunut joidenkin muidenkin mielipiteen ilmauksia. Sanonut että olipa hyvin sanottu tms. Ei mitään taka-ajatuksia. Ei myöskään mitään loukkaantumisia. Älä sellaista luule. Jos ajattelet sitä omasivu-juttua niin se johtui pelkästään käyttäjälistatiedoistasi: harrastuksena rappiotaide. Ajattelin sen jotenkin liittyvän asiaan.

Marja Salonen kirjoitti:
Kritiikille Sinäpä lähdetkin vaikealle tielle.

Se hymy. Se hymy

Käsityötaidolle kiitos ja kunnia. "akateemisuus" on ehkä tietty riski.

Tämä vain osoittaa, että taiteen määrittely on vaikeaa.

Lainasin valikoiden kuten huomaat. Tajunnanvirtaa, tajunnanvirtaa kaikki tyynni oma kirjoitukseni.

Taide on sanakummajainen jolla ei ole kunnollista symboolista arvoa. Se on akateeminen sana jonka selittäminen on hyvin ongelmallista myös akateemiselle.

Sanalle on olemassa synonyymeja jotka ehdottomasti kuvaavat paremmin ilmiötä. Synonyymeja ei käytetä koska keskusteluoikeus tässä yhteiskunnassa, kuten muissakin on akateemisilla. Akateemiset puolestaan eivät halua yksinkertaistaa asioita käyttämällä yksinkertaistettua vastinetta taide-termin moniymmärtämiselle, koska se saattaa uhata sitä jota nimitetään akateemisuudeksi.

Tuo synonyymi taiteelle on luovuus ja luova tekeminen.
Kaikissa taivutusmuodoissaan ja kaikissa yhteyksissä.

Kritiikki, en halunnut olla vaikeaselkoinen jos tarkoitit sitä. Yritän välttää vaikeita sanoja, koska ne eivät käy oikein omaan päähäni.
Taide on mielestäni yleissana jota voi hyvin käyttää, mutta kun haetaan oikeutusta sanan käyttämiseen: onko jokin taidetta vai ei, niin silloin syntyy hankaluuksia. Tove Jansson muistaakseni sanoi vihaavansa luovuus-sanaa. Ehkä hän kaipasi paremmin sanaa osaaminen tms. Taide ja taito ovat monesti vastakkain tai vierekkäin tai sitten taito on taiteen kanssa alisteisessa suhteessa (vrt. kun puhuit takan muurauksesta).
Sitten on vielä tämä jako taiteeseen, siihen korkeaan klassiseen ja siihen matalaan eli viihteeseen joka ei taidetta oikein olekaan. Näin jotkut väittävät. Ja tuo rock-juttu joka tässä on ollut, siitä käy tavallaan ilmi se, että taiteeseen ei aina ole hyvä kuuluakaan. Parempi pitää hajurakoa.

Ei tarvitse akateemisista välittää. Jokaisella on oma oikeus puhua ja kirjoittaa asioista. Minä yritän pärjätä jotenkin termien kanssa mutta tällaisissa asioissa ne väkisinkin tulevat hankaliksi, kun sanotaan että tuo ja tuo asia ei kuulu taiteen piiriin tai että taiteella pitäisi olla eri tekijänoikeudet kuin viihteellä.
Luovuus on kyllä hyvä sana sanoi Jansson mitä tahansa. Ehkä häntä otti vain päähän. Minä käytän sanaa taide, vaikka sekin välillä käsitetään tarkoittaamaan vain kuvataiteita eikä muita lainkaan. Toivottavasti vastasin viestiisi. Että ymmärsin mitä tarkoitit.

Marja Salonen, ilmeisesti Michael Jackson omistaa julkaisuoikeuden, ei tekijänoikeuden, ainakin osaan Beatlesin kappaleista. Eiköhän tekijänoikeus ole kuitenkin sillä, joka on merkitty tekijäksi, vaikka hän ei enää teoksen käyttöön pystyisikään vaikuttamaan tai taloudellisesti siitä hyötyisi. Ainostaan haamukirjoittajat tulevat mieleen tekijänoikeuksien luovuttajina. Taitaa mennä jo saivartelun puolelle.

Parahin Mika Pirhonen: niinhän se varmaan on. Tekijänoikeus periytyy, ainakin ennen sille henkilölle jonka taiteilija tässä suhteessa perillisekseen määrää. Ja oikeus säilyy sen ajan mikä laissa on mainittu. Julkaisuoikeudesta on tietenkin kyse. Mutta miksi Beatlesin julkaisuoikeus on M. Jacksonilla. En voi sitä käsittää. Eikö hänellä ole rahaa jo tarpeeksi. Olen kuitenkin käsittänyt että asiassa on ollut kommervenkkeja, vaikeuksia tekijöihin nähden. Mutta en ole varma. On aikaa siitä, kun olen asiasta lukenut.

Sanoista vielä: tämän päivän Hesarissa Mielipide-sivulla (A5) on kirjoitus Arkkitehtuuri ei kuulu vapaisiin taiteisiin ja siinä siis tulee taas uutta määrittelyä. Maria Björnberg-Enckell kirjoittaa: (viittaa edelliseen kirjoittajaan) .. unohtaa, ettei arkkitehtuuria voida lukea ... ns. vapaisiin taiteisiin. / Maalaustaide, kirjallisuus tai musiikki tarjoavat tekijöilleen mahdollisuuden vapaaseen ilmaisuun, koska kenenkään ei tarvitse asua eikä elää patsaassa, taulussa tai kirjassa.
Vaikeus on mielestäni kuitenkin siinä, että noita vapaita taiteita esim. näköispatsaita tai sitten muunlaisia joutuu kestämään ympäristössään aivan samalla tavalla kuin talojakin. Niihin tottuu, niiden kanssa voi elää. Aivan samoin vapaiden taiteiden työt alistuvat rahalle, tilaajalle kuin arkkitehtuurikin vaikka eri muodossa ehkä. Ja kun arkkitehdit valittavat, että arkkitehtuuri on alue, josta jokainen luulee voivansa jotain sanoa niin niinhän on kaikessa. Patsaista on valtakunnan kisat aina välillä mitä mielipiteisiin tulee. Ja eikö Wardin Halonen-muotokuvasta noussut aikamoinen haloo siitäkin.
Sanojen käyttökelpoisuus ei ole itsestään selvää.

Marja Salonen kirjoitti:Mutta miksi Beatlesin julkaisuoikeus on M. Jacksonilla. En voi sitä käsittää.

Hän osti ne.

Olen kuitenkin käsittänyt että asiassa on ollut kommervenkkeja, vaikeuksia tekijöihin nähden. Mutta en ole varma.

Niin, Paul McCartney tykkäsi kyttyrää, kun "Jacko" tuumasi kesken (Ebony and Ivory tms.) levytyssession, että 'oh, by the way, Paul, I just bought your songs'... (Toisen version mukaan: 'oh, by the way, Paul, I'm going to buy your songs.')

Ongelman juuri on tietenkin siinä, että alun alkaen Beatle-poikien (so. managerin) piti mennä perustamaan yhtiö hoitamaan laulujen royalty-asioita. Ilmeisestikin periaatteella 'menot sosialisoidaan, tulot privatisoidaan'. Ahneelle tuli tässä tapauksessa katkera loppu.

Vitsi on siinä, että vanhat viholliset Lennon-leski Yoko Ono ja sir Paul lyöttäytyivät asiassa (tämän ainoa kerran) yhteen koettaessaan pelastaa laulut omistava yhtiö itselleen. Tuohon aikaan Jacksonin myynti oli ollut ME-luokkaan, joten jopa Lennon-McCartney -klaanin yhdistetty tarjous hävisi.