YLE Radio 1

Juhannusajan "Wanhoista Suomi-Filmeistä" ei ole ylistyksen kohteiksi. En saattanut katsoa niistä ensimmäistäkään alusta loppuun ja poistin ne kaikki kiintolevyltä. Aivan liiaksi ajanpatinaa, liian vähän kestävää elokuvataidetta. Sikäli kuin moista ymmärrän. Kesäteatterikappaleita ja muuta hupaelmaa kyllästymiseen asti. Ylinäyttelemistä.

Sen sijaan Leontine Saganin Murrosiässä (1931) oli melko vaikuttava. Suomalaisen lehdistön mainitsemaa lesboilua en elokuvasta löytänyt. Tarkempi käännös Uniformutytöt (Mädchen in Uniform) kertoo paremmin, mistä oli kyse: autoritaarisesta kasvatuksesta. Sisäoppilaitoksen portaikkoa käytettiin hienosti kuvakerronnan elementtinä.

"Perikato". Saksa. 2004.
Adolf Hitlerin viimeiset päivät Berliinin bunkerissa. Elokuvassa yritettiin inhimillistää Hitleriä.
Bruno Gantz Hitlerinä oli aito ihminen, tunteikas, mutta jo osittain halvaantunut, vapiseva ihmisraunio. Ajoittain hurjat raivonpuuskat korostivat Suur-Saksan johtajaa, jota kansa palvoi ja totteli loppuun asti.
Erittäin vaikuttava oli kuvaus Hitler-Jugendin lapsisotilaista, 12 - 16 vuotiaista ja heidän fanaattisesta Hitler-palvonnasta. Elokuvan karmeinpia kohtauksia oli propagandaministeri Joseph Goebbelsin kuusi alaikäistä lasta, kun he laulavat "Hitler-sedälle". Myöhemmin äiti Magda Goebbels tappaa heidät myrkyllä.
Elokuva perustuu Hitlerin yksityissihteerin Traudl Jungen muistelmiin.
Erinomainen filmi, hiukan liian pitkä. Poikkeaa täysin Hollywood-Juutalais-kuvauksista. "Hullu mies karjuu ja huutaa suu vaahdossa ja huitoo oikeaa kättä."
Hitler oli Eurooppalainen suurmies, joka varmaan jää historiaa.
TTA.
http://www.youtube.com/watch?v=MyEvvwbb ... re=related

Näin elokuvan leffateatterissa, mutta en nyt kokenut sitä inhimillistämisenä vaan laajemman kuvan etsimisenä. Hitlerhän esiintyy dokumenteissa juuri huutaen. Paavolainen kirjoitti kirjassaan Kolmannen valtakunnan vieraana, että führer pitää nähdä ja kuulla luonnossa, silloin syntyy maaginen (?) kokonaisvaikutelma. Siinä olivat otettuja monet vastustajatkin ainakin hetkittäin. Hitler-kuvaukselle tekee tietenkin hyvää myös hyvän näyttelijäkaartin valinta ja Bruno Gantz on oivallinen osassaan. Suomessa olevaa, salaa talletettua Hitlerin äänitettä, jossa hän ei puhu kansanjoukolle vaan Mannerheimille ja pari muulle henkilölle, oli käytetty esikuvana privaatista puhetavasta. Puhe on pehmeämpää, matalaa. Mies on leppoisalla tuulella.

Ajanpa tinaa Teille kaikille!

Hitler-elokuva Perikato nousi ensimmäisen kerran esille muutama vuosi sitten valmistuttuaan. Eräs silloinen kaverini kävi elokuvan katselemassa elokuvateatterissa ja uhosi, että oli hyvin "voimaantunut" olo monta päivää jälkeen päin. Vain hieman myöhemmin hän ja minä panimme voimallisesti välimme poikki, mutta se on toinen juttu.

Katselin elokuvan digiboksin kovalevyltä viikko tai pari sitten. Se on hyvä elokuva. Ei minusta edes tuntunut pitkältä. Pidin siitä, että välillä piipahdettiin myös bunkkerin ulkopuolella. Traudl Jungin (vai oliko hän Junge?) osuutta ehkä himpun verran oli kuvattu liikaa, mutta nätti tyttö kävi niin sanoakseni välipalasta sen hikisen karjunnan keskellä. En tiedä, oliko kovin hyvin valittu se hänen haastatteluosuutensa elokuvan alussa ja lopussa. Tuli sellainen olo kuin häntä olisi syyllistetty osallisuudesta Saksan valtakunnan Päämajan tapahtumiin. Sellainen nuori nainen tai mies oman isänmaansa johtokeskukseen tipahtaneena tottelee automaattisesti ja seuraa Johtajaa. Ei hän ollut mihinkään syyllinen.

Hitlerin puhe kuulosti oudon epäselvältä. Murre ei tuntunut mitenkään tutulta, en tosin ole mikään asiantuntija. Hyvänä näen sen, että kaikki kenraalit eivät suinkaan olleet antautumisen kannalla vaan halusivat taistella loppuun asti. Se tuntuu täysin uskottavalta. Varmaan on tottakin. Goebbels oli kauhistava. Ehkä kauheampi kuin oikeasti. Sen sijaan Speer oli kuvattu aika pehmeästi. Hän vaikutti olevan "ainoa järkimies koko porukassa". Luulisin tilanteen olleen niin sekasortoinen, että järkevästi ovat pystyneet käyttäytymään vain tunteettomat.

Elokuvan loppu oli jollain tavalla vapauttava. Kaiken sen kauheuden jälkeen oli ihana se kohtaus, jossa nainen ja poika ajelivat metsikkötietä polkupyörällä. Painajainen oli ohi. Heiltä. Miten ne natsiupseerit olivatkin selvinneet 50-luvun puoliväliin asti hengissä Neuvostoliittoon vangittuina?

Hieno elokuva nimeltänsä Gilda tuli viikonloppua katseltua kovalevyltä. Kyllä kestää katselun monessakin mielessä. Gilda itse on upea - kaunis mutta paheellinen (mikä sekin on kuvattu hienostuneesti), tarinan sijoituspaikka kerrassaan eksoottinen, toisen maailmansodan jälkeinen Buenos Aires ja miespääosan esittäjä muistuttaa ulkonäöltään kovasti Jyrki Kataista - katselkaapa itse!

Eihän Gilda niinkään paheellinen ole. Johnny Farrellin silmät katsovat kieroon, kuten lopussa todetaan. Hän muodostaa yleisön esitykselle. Gildasta tuli eräänlainen käsite. Polkupyörävarkaan kohtauksessa, jossa pyörä varastetaan, mies on juuri liimaamassa seinään Gilda-julistetta. Varastiko Gilda sydämiä. Ehkä niin. Hyvä noir-leffa Gilda on ja aina välillä sitä katselen, viimeksi juuri kun se telkasta tuli.

Vai oli se Gildan juliste Polkupyörävarkaassa? Olisin voinut vaikka vannoa, että siinä julisteessa oli Anita Ekberg. No, vannomatta paras.

Vittorio de Sican Polkupyörävaras on elokuva, jota en voi katsoa kuin harvoin. Se vie ihmisen vereslihalle ja pitkään on vaikea olo. Täältä löydät Gildan. Aikamoinen yhdistelmä. Kuvaa ei tosin ole.

Tiesin että sana 'vereslihalla' on tarttunut aivan viime aikoina nuppiini juuri post-MS2 -elokuviin liittyen. Ja tuossahan se on, Polkupyörävaras vie vereslihalle.

Ilonen talo.
Tätä TV-elokuvaa, "Ilonen talo" on yritetty markkinoida ulkomaille.
Minkään maan TV-yhtiöt eivät ole ostaneet tätä elokuvaa.
Ei edes Norjalaiset ole halunneet nähdä näin "Hulluja Suomalaisia".
Näin arvostelin noin kolme vuotta sitten elokuvan "Ilonen talo".
Wanhoja filmejä ja ajanpatinaa. Sivut 6 ja 7.
TTA.

Eihän siinä Ilosessa talossa, parahin TTA, esitellä hulluja suomalaisia. Ei mitään akankantoa yms. vaan ihmisiä rajoilla kulkien. Onko sitä tosiaan tarjottu ulos eikä kukaan ole kiinnostunut. Luulisi, että BBC olisi voinut sen hankkia. Englantilainen ohjaaja Ken Loach tuli Suomessa suosituksi jo joskus 60-70 -luvulla filmillään Tule kotiin Cathy. Hänen elokuvansa kuvaavat yhtiskunnan laitapuolen oloja, ihmisiä yhteisöissä, jossa kulta ei kiillä eikä työtäkään aina ole tarjolla.

Katsoin Ilosen talon silloin kun se tuli televisiosta ensi kerran. Viimeinen jakso ei ollut aivan kohdallaan silloin kun perheen äidinäiti kävi talossa marisemassa.

Nyt kun olen katsellut näitä uuden aallon ranskalaisia edelleen, on alkanut ilmetä pientä katselmusväsymystä. En oikeastaan ymmärrä miten jotkut voivat käydä jollain elokuvafestivaaleilla ja katsella peräkkäin puolenkymmentä filmiä samana päivänä. Minulta jäi jo Truffaut'kin katselematta, kun aamulla olin muitten perheenjäsenten nukkuessa katsellut elokuvan Cléo viidestä seitsemään. Se on hieno elokuva ja vetää vertoja Lolalle, jota olen jo aikaisemmin kehunut. Mutta aika paljon vaatisi sulattelua tällainen määrä elokuvia näin lyhyessä ajassa.

Mielenkiintoisen vertailukohdan uuden aallon suurteoksille tarjosi Ruutsalon Viheltäjät. Silläkin oli omat hetkensä, mutta jotenkin se ei kohonnut näitten nimekkäämpien veroiseksi.

Ruutsalon kautta voikin sitten siirtyä sulavasti kotimaisen tarjonnan pariin. Mollbergin ohjauksista olen nautiskellut vasta Meidän herramme muurahaisia. Sen lisäksi katselin pätkän Syntistä laulua ja haastattelut, jotka oli tehty joskus aikaisemmin. Sitten oli vielä se Mikko Nousiaisen haastattelu, joka käsitteli pääasiassa tv-elokuvaa Siunattu hulluus. Aapelin tekstien ylistys korostui näissä kaikissa haastatteluissa. Tämä on hieno asia minun mielestäni, sillä olen lapsesta asti lukenut Aapelin pakinoita ja pidän niitä edelleenkin mestarillisina. Esitetyt Mollbergin ohjaustyöt ovat mielestäni suoraa jatkoa perinteiselle elokuva (ja teatteri) -kerronnalle. Kuulemma tulossa on Mikko Niskasen elokuva Käpy selän alla, jota on luonnehdittu 1960-luvun ikoniksi. Sitä se taitaa ollakin. Jopa Speden ja Ere Kokkosen yhteistyönä tekemiin hupielokuviin välittyivät uusiaaltomaiset vaikutteet. 1970-luvulla Spede palasi Uuno Turhapurojen myötä perinteisemmän kerronnan pariin. Draamapuolella olikin sitten pitempi tietämättömyys siitä, miten elokuvia pitäisi tehdä uuden aallon jälkeen. Näin kai se on ollut? Osasyyllisiä vähäiseen elokuvan tekoon 1970-luvulla olivat myös tv ja Hollywood, jotka valtasivat katsojien mielenkiinnon. En tiedä tarkoittiko uusi aalto jollain tavalla elokuvakerronnan kyynistymistä. Monet näistä näytteeksi esitetyistä uuden aallon klassikoista joka tapauksessa vaikuttavat jotenkin tunnekylmiltä. Ikäänkuin se olisi ollut ainoa rehellinen tapa kuvata elämää. Uuden kotimaisen elokuvan voimallisesta tunnetarjonnasta hienoimpia esimerkkejä ovat Markku Pölösen elokuvat - erityisesti Onnenmaa ja Koirankynnenleikkaaja. Olen jo jonkin aikaa ihmetellyt, mikä näistä elokuvista on tehnyt minun suosikkejani ja ehkä näitten uuden aallon näytteiden myötä olen valmis tunnustamaan, että juuri ne tunteet niissä jylläävät ja vaikuttavat minuun niin vahvasti. Mainitsemieni Pölösen elokuvien kerronta on myös perinteistä ja tarjoaa suuren roolin itse tarinalle. Siitä pidän myös. Sikäli kuin oikein muistan jossain tv-haastattelussa pilapiirtäjä Kari Suomalainen totesi, ettei mielellään katsele 1970-luvun jälkeen tehtyjä elokuvia, koska niistä puuttuvat tunteet. Huomaan sen kummemmin tiedostamattani olleeni samalla kannalla, vaikka katselen kyllä uusiakin elokuvia. Uusissakin elokuvissa on joskus sisältöä ihan kummasti, mutta usein se on piilossa siloisen ulkokuoren taustalla.

Niin ja ajan patinasta sen verran vielä, että Häiden vietto Karjalan runomailla, komea kansatieteellinen saavutus, esitettiin uudelleenmusisoituna. Siinä olikin hieno musiikki ja erityisesti tykkäsin siitä huumorista, jota edusti mm. loppuun (ikäänkuin hääyön paikalle) sijoitettu kaskeaminen iloisesti tanssahtelevine eukkoineen ja lopuksi syvä kyntö.

Jopa kävi ohraisesti. Olin kirjoittanut jo pitkälle, kun jostain kummasta syystä taas jouduin koko foorumin ulkopuolelle. No, joka tapauksessa, Hah?, oletpa katsonut paljon elokuvia. Niin olen minäkin joitakin mutta ovat olleet osin eri filmejä kuin mitä Sinä katsoit. Jostain syystä en ole vieläkään päässyt Mollbergin naturalismin tuottamasta omituisesta tunteesta ja niinpä jätin hänen työnsä, varmaan ansiotta, väliin.

On valitettavaa, ettet katsonut Truffaut'n Varastettuja suudelmia. Siellä oli kolmannen kerran ohjaajan filmeissä tuo Antoine Doinel -hahmo, jonka arvelit kehittyvän gangsteriksi. Ei sinnepäinkään. Työpaikkoja hän sai aina kun edellinen päättyi ja niirä oli runsaasti. Mutta voi mikä raikkaus ja ilo oli tässä elokuvassa. Hihittelin itsekseni. Se mitä sanot Vardan elokuvasta Cléo viidestä seitsemään pitää minunkin mielestäni paikkansa. Otsikon kulku kuvan alalaidassa osoittaen missä mennään oli hauska ilmaus sinänsä. Rakastaja oli kuin lääkäri kotikäynnillä ja se todellinen lääkäri kuin opas, joka nopeasti kertoi naiselle tämän ohi autolla ajaessaan testitulokset. Elokuva oli pelon kiihtyvä kuvaus ja rauhoittuminen. Hauskuus tuli jo siitäkin, että nainen oli niin pitkä. Miten ovatkaan osanneet kuvata näitä juttujaan niin hyvin.

Tässä välillä tullut totuuselokuva Ranskalainen päiväkirja (ohjaus: Jean Rouch ja Edgar Morin) oli aika hieno. Olen nähnyt cinéma véritéstä dokumentin ja näiltä ohjaajilta elokuvan Ihmispyramidi (jotain sinnepäin), mutta en enää muista niistä paljoakaan. Heidän työskentelytapansa on aivan erilainen kuin näillä muilla sikäli, että he pyrkivät tekemään dokumentoiden fiktiota. Hekin puhuivat muistaakseni Algerian sodasta kuten Vardakin. Aivan erilainen oli sitten Rivetten Pariisi kuuluu meille. Se hämmensi minut kyllä täysin, aluksi ainakin kun aloin katsoa sitä keskeltä. Katsoin sen sitten lopulta alusta loppuun ja ajattelen nyt, että se oli tavallaan käänteinen elokuva Ranskalaiselle päiväkirjalle. Kumpikin filmi on yhtä tosi.

Koen itse, että on ansiokasta näyttää paljon tietyn tyylisuunnan elokuvia, laidasta laitaan. Silloin saa jonkinlaisen käsityksen vaikkei kaikkia katsoisikaan.

Mitenkäs filkkajutska on taas siirtynyt Wanhoihin filmeihin ja ajanpatinoihin? Eiväthän uuden aallon filkat ole edes mykkäfilmejä...

hah? kirjoitti:Mielenkiintoisen vertailukohdan uuden aallon suurteoksille tarjosi Ruutsalon Viheltäjät. Silläkin oli omat hetkensä, mutta jotenkin se ei kohonnut näitten nimekkäämpien veroiseksi.

Tuo Ruutsalon juttu on aika sattumanvarainen kokoelma nättejä/onnistuneita otoksia. Siinä ei "totuuselokuvana" taida olla minkäänlaista kirjoitettua dramaattista kaarta, ei punnittuja henkilökuvia eikä muutakaan taide-/tuotantoelokuvaa olennoivaa elementtiä. Ihan kiva se oli kuitenkin vilkaista (sain jutun nauhalle & jätin katsomisen kesään).

Marja Salonen kirjoitti:Jostain syystä en ole vieläkään päässyt Mollbergin naturalismin tuottamasta omituisesta tunteesta ja niinpä jätin hänen työnsä, varmaan ansiotta, väliin.

Oliko Moxu vai kuka, kun aikoinaan pani jotain Molle-herjaa tänne Foorumille - en enää muista. Kuitenkin Mollestakin on moneksi: ilmeisen hyvä tv-näytelmien tekijä, etenkin kun tekstinä jotain niin toimivaa kuin esim. Aapelin teksti, mutta elokuvana Syntinen laulu tökkii minulla. En ole koskaan jaksanut katsoa sitä yhdellä istumalla loppuun asti. Kaiken pitäisi olla OK, ykistyiskohtien (käsis, kuvaus ym.), mutta lopputulos ei lähde lentoon.

Vaan minunhan piti kirjoottaa oikeesti wanhoista vilmeistä ja niiden patinoista. Jokunen vuosi sitten telkusta tuli sarja vanhaa neukkufilkkaa: joitakin aika hienoja revo-henkisiä töitä, jotain melko tumpeloa sos.real.-epiikkaa. En viitsinyt ottaa kassulle kuin yhden (ja jos jollekin tikitikipoksille jotain tallentuikin, niin se katosi tikin sanoessa poks), hienon Tsehov-filmatisoinnin (äänifilkka), mutta nyt kun olen käynyt läpi joitakin sakujen mykkäajan töitä niin on alkanut vaivaamaan ja kutiamaan, että vertailuksi olisi hyvä nähdä joitain 1920-luvun neukkutöitä. Otan kiitollisuudella ehdoituksia vastaan: mitkä 3-4 varhaista neukkufilkkaa ovat katsomisen arvoisia?

Jaa, eikö 1960-luvun elokuvissa ole vielä ajanpatinaa? Minusta eräs mielenkiintoinen piirre kaikissa nähdyissä uuden aallon elokuvissa on ollut niitten välittämä ajan kuva. Ja sitä ajan kuvaa on niihin kuormattu runsain mitoin. Viittaan vain lukuisiin kohtauksiin, joissa ollaan katujen hyörinässä.

Neuvostoelokuvasta ei tule paljon mieleen. Oletan, että K-meleon tuntee kaikki klassikot, joten voin vain kertoa mitkä niistä ovat omia suosikkejani. Minulle jäi joskus 1970-luvulla näkemistäni voimakkaimmin mieleen intensiivinen Lokakuu ja Aleksanteri Nevski, jossa on se hieno Shostakovitshin musiikki. Itse olen odottanut, että joskus uusittaisiin se liekö ollut 1950-luvun neuvostolainen sotaelokuva, jossa miespuolinen luutnantti saa johdettavakseen naispuolisen taistelijaryhmän.

Kehunpa tässä samalla, miten mielenkiintoisia filmejä teema on taas esittänyt maanantaisin. Se kurdielokuva jäi katselematta, kun jostain syystä kesken kaiken loppui tekstitys. Mutta elokuvat Syyrialainen morsian ja aamulla katselemani Valkoinen ilmapallo tarjoavat mainion tilaisuuden tutustua tavallisen kansan elämään Golanin kukkuloilla ja Teheranissa. Erinomaisia valintoja!