Edellinen lainaus oli MH/humalaiselta, ei minulta. Errare humanum est.
Vierailin Tampereella ja pääsin nauttimaan todellisesta taiteesta, nimittäin Työviksen Suurelle Näyttämölle luodusta Peter Schafferin Amadeuksesta. Yllättävän hyvin se kääntyi "laajakangasesitykseksikin", kun huomioidaan, että juttu on hyvin suurelta osin ilmaisullisesti "pientä". Suuren näyttämön suomia mahdollisuuksia oli nyt osattu käyttää hyväksi, mutta ilman pompöösiyttä. Varsin pienellä porukalla hehtaarilavalle synnytettiin jopa täysin uskottavia joukkokohtauksia.
Salierin tuska hänen tajutessaan Mozartin nerous ja oma keskinkertaisuutensa korostuu sen huomaamisessa, ettei ympäröivä, satunnaisten muotivirtausten perässä juokseva todellisuus ota neroutta vakavasti -ja samanaikaisesti se kuitenkin pitää suurena taiteena sitä, minkä Salieri itsekin tajuaa olevan hetkellistä tingeltangelia.
Olen nähnyt vuosien varrella sen verran monta Amadeusta -Formanin leffa tietysti dominoivimpana, mutta Kansiksen, ÅST:n ja Ryhmiksen versiot kuitenkin takaraivossa jyskyttävinä- että eri versioiden vertailu on melkein pakko. Amadeus on hirvittävän isosti näyttelijälähtöinen juttu, se menee Salierin ja Mozartin roolisuoritusten ja niiden välisen kompin mukaan. ÅST:llä viitisentoista vuotta sitten Fred Negendanck dominoi koko pientä salonkia melkein hypnoottisesti, mutta Auvo Vihro lähestyy Salierin hahmoa nyt melkein tavallisena ihmisenä, joka kertoo tarinansa kaikille osapuolille liikkumatilaa antaen -kuitenkaan hukkaamatta sitä sympatiaa, joka hahmon kuuluu osakseen saada. Erityisesti tästä kiittää Jari Aholan Mozart, joka elää hyvinkin modernin rokkimuusikon tavoin hetken sykkeessä ja on oikeasti liikuttava hahmo. Molemmat lienevät, jos eivät ihan elämänsä rooleissa, niin ainakin yhdessä niistä tärkeimmistä ja kun komppi on kohdallaan, on lopputuloskin kuin soiva kokonaisuus.