YLE Radio 1

Sarjallisuus, kuten usein kuuluu väitettävän teoreettista filosofiaa opiskelemattomien keskuudessa, ei millään tavoin älyn määritelmää laajasti ja oikeassa merkityksessä soveltaen ole sen älyllisempää säveltaidetta kuin, semminkin kun sen on vain eräs 300-vuotisen musiikillisen kulminaation teknisen kehityksen eräs tulos ja vaihe musikillisessa evoluutiossa luovan hengen ilmaisun palveluksessa korkeintaan vain tieteellistyneempi ja teknistyneempi, tiedostetumpi matemaattiseen järjestelmään pohjautuva tapa ratkaista musiikin luomiseen liittyvää problematiikkaa, joka ei tietoisena metodiikkana,tekniikkana ja työbälineenä sinällään edellytä yhtä merkittävää älyn ylijäämää ja vapautta kuin taiteen suurimmissa puhtaasti intuitiolle pohjautuvissa alitajunnan pimeistä voimista kumpuavissa saavutuksissa, kuin 1700-luvun kultakauden suhteellisen yksinkertaisen musiikillisen systeemin, tonaalisen aikakauden säveltäjien tai orastavan romantiikan ajan tunnevoimaisemmaksi vaikkakin objektiiviseksi käsitetty taide, jonka luominen on vaatinut pikkeuksellisen huomattavaa älyn ylimäärää ja hengen objektiivisuutta, jossa tahdon liikkeet ovat heijastuneet puhtaan mielteen alueelle, ja tahto, persoona, minuus itse on poissa pelistä ja olemme kauttaaltaan puhtaasti tiedoitsevia.

Juuri näinhän loi toisinaan otaksuttavasti myös Bach jonka sekvenssityyli toccatoissa on eräänlaista harmonista löytöretkeilyä ja modernimpaa kuin mitä hän myöhemmin sävelsi akateemista kontrapunktista satsia kirjoittaessaan.

Puccinin veroinen tai ehkäpä tätäkin tunnevoimaisempi ja melodisesti vuolaampi pohjoismaisen verismin edustaja on oopperoissaan Pohjolan Pucciniksi mainittu Tauno Pylkkänen, Tuntematon sotilas, Mare ja hänen poikansa, Opri ja Oleksi, Bathseba, Sudenmorsian jne. jonka sävelkieli ei ole lainkaan niin älyllisen konstruktiivisuuden leimaamaa kuin aikakauden modenistien sarjallinen, dodekafoninen tekniikka, sikäli kun tämä älyllisyys ei ole vain puhtaan älyn immanentiksi tullutta ahdasmielisyyttä, teknistyneisyyden ja tieteellistyneisyyden tiedostavan laskelmoivuuden tuloksena, jossa alitajuntainen intuitiivisuus on tukahdutettu ankaralla musiikillisella lainsäädännöllä ja taideteoksesta on tullut totaalisen käsitettävä ja organisoitu objekti jonka teoretisoiva matemaattinen systeemi on ennaltamääräävä jo ennen varsinaisen teoksen syntyä.

Nykyään ja koko 1900-luvulla on vain niin että moninaisten musiikillisten tyylien runsas kirjo ja pirstaloituneisuus antaa nuorille taiteiljoille ainutlaatuisella tavalla lukemattomia potentiaalisia mahdollisuuksia löytää oma persoonallinen sävelkielensä jollaiseen 1700-luvun tyylillisesti rajoittunut klassismin aikakausi ei olisi antanut vastaavanlaisia eväitä, jolloin vallitsi eräänlainen linqua franca, kaikille yhteinen ilmaisukieli ja melodisharmoninen sanasto ja syntaksi, joka osaltaan vaikutti siihen että vain muutamat tuon kultaisen aikakauden luovat henget ovat nousseet muita päätä pidemmiksi ja tuottaneet jotakin iätöntä ja ajatonta ikuisesti pätevää taidetta kun ylivoimaisesti muut yrittelijät, joita suuret ajatukset kaihtoivat ovat jääneet unohduksiin ja kadonneet repertoaarista.

Hyvät säveltäjät luovat omat järjestelmänsä. Ehkä sarjallisuuden ongelma on, että se on VAIN YKSI järjestelmä. Sen käyttäjät emuloivat toisiaan.

lgrohn kirjoitti:Hyvät säveltäjät luovat omat järjestelmänsä. Ehkä sarjallisuuden ongelma on, että se on VAIN YKSI järjestelmä. Sen käyttäjät emuloivat toisiaan.

Joku saattaisi kokea sen henkilökohtaisena seikkailuna sillä ns. sointuopin lait eivät ole kenenkään keksintöä eikä teoreetikko välttämättä aina ole suuri luova kyky.