YLE Radio 1

Samuel Maozin, Libanon. HS esittelee filmiä melkein sivun lööpillä. Jutkupojat käyvät panssareineen jyräämässä itsenäisen Libanonin valtion sileäksi ja siitä hyvästä pitäisi antaa Oscar tai pari.
Niin ja tietenkin taputtaa päätä, että et sinä mitään pahaa ole tehnyt, sinä vain tapoit parikymmentä tuhatta libanonilaista ja raunioitit itsenäisen valtion.

Saman sivun keskellä olevassa Poiminta "tietoiskussa", mikä on otsikoitu "Israel-boikotti ei ole fiksu ajatus". Minusta se on mitä parhain ajatus. Olen boikotoinut Israelia ja israelilaisia tuotteita Libanonin miehityksestä (ensimmäisestä) alkaen ja teen sitä vastakin. Jutkuappelsiinit jäävät kauppaan, samoin kaikki muutkin sille haiskahtavat tuotteet.
Boikotti on ainoa ase mitä yksittäinen ihminen voi käyttää. Lisäksi se on tehokas. Kas kun Jaffat mätänevät kaupan hyllyyn niin se tuntuu.

Hesarin toimittaja Veli-Pekka Lehtonen vielä ilkeää väittää jutussa, että "Vain muutamia vuosikymmeniä sitten Suomi ja monet muut Euroopan maat olivat samanlaisia kansakuntia täynnä entisiä taistelijoita." Entisiä taistelijoita kyllä, mutta samanlaisia, ei helvetissä!

Käsitin, että Maoz on kääntynyt rauhankyyhkyksi. Niin tai näin, elokuvan on seisottava omilla jaloillaan. En siis kääntäisi sille selkääni käsittelemiensä asioiden vuoksi.

Jaffa-boikottia on harrastettu meidänkin hedelmäostoksilla jo vuosia.

Itelläni on yksi klassikko tällä listalla. Se on Pasolinin Salo eli Sodoman 120 päivää.
Uskon, että leffa olisi hyvinkin katsomisen arvoinen. Pidän Pasolinin tuotannosta, Matteuksen Evankeliumi tuskin olisi voinut saada tehokkaampaa draamallista tulkintaa, Canterburyn tarinat ja Arabialainen yö ovat voimakkaan aistillisia juttuja. Mutta Salo tuntuu sittenkin liian raa'alta jo ideansa kuin myös merkittävimmän taustatarinoitsijansa, markiisi Donatien Alphonse Francois de Saden henkilön perusteella.

Todennäköisesti näkemykseni on sillä tavoin väärä, että menetän sitä noudattamalla jotain todella merkittävää 1900-luvun filmografiasta.