YLE Radio 1

Mielipahaa aiheuttaneet kommentit ovat osa keskustelua.

Jokaisella meistä on oma kuva itsestämme, omista kyvyistämme ja ajatustemme perinpohjaisuudesta. Siinä kuin muutamat muutkin ihmiset maailmassa ovat huomanneet olevansa vajavaisia ja erehtyväisiä, niin olen huomannut minäkin sitä olevani. En silti masennu takaiskuista. Vaikeudet ovat osa elämänkestoista kilvoitusta. Erehdyksistä voi oppia, jos tahtoo. Jotkut tahtovat, toiset taas eivät. Monelle tunne-elämä on hahmottumatonta ja yllätyksellistä, vaikka tunteet ovat usein tahdosta riippumattomia. Sanon näin, koska tahto voi altistaa ihmisen halutunlaiseen tunteiluun. Kirjoitin eräässä harvoista avauksistani tyylilajeista. Se kirjoitus ei kiinnostanut ketään. Tyylit saattavat olla niin lähellä persoonallisuutta, että tyylistä poikkeaminen tai edes sen analysoiminen koskettaa tuskallisesti rooliinsa uppoutunutta ihmistä.
Huomaan toki usein joutuneeni (ajautuneeni) jääkiekoksi kaukaloon, jossa divarijoukkueet koettavat esittää mestaruussarjan pelejä. Sellaisessa tapauksessa olen divarikiekko. Sen kohtalo lienee vielä surkeampi kuin huonojen pelaajien. Silti kiekkona on hyvä olla. Se pääsee joskus maaliin, jolloin yleisö hurraa. Suotakoon tämä minulle anteeksi. En olisi kirjoittanut näin, ellei nimeäni olisi erikseen mainittu.

tuulta päin

Mielipahaa aiheuttaneet tai sellaista aiheuttamattomat keskustelut tuskin kuitenkaan vastaavat suoranaisesti kysymykseen: "MIKÄ LUO KLASSIKON?", joten mitäpäs jos pysyttäisiin asiassa..?

Tiukasti ottaen klassisen määritelmä on muinaisen Kreikan ja Rooman kulttuuriin kuuluva tai sitä koskeva; pysyväarvoinen, mallikelpoinen, täysipitoinen.
Ranskan sana classique tarkoittaa suomeksi: malliksi kelpaava.
Siitä on hyvä lähteä.

työssä ja taiteissa

Koetan pysyä aiheessa.

Musiikkiketjussa "Melodian ylivalta" tulee esiin 'taikasana' "taidemaailma". Minusta ilman tuollaista kokonaishorisonttia avaavaa käsitettä ei klassikko-käsite käy ymmärrettäväksi. -- Oho, nyt alkaa klassikkoelokuva Äiti, joten pannaanpa tämä poikki.

(Tauko)

Minusta tuo Äiti-filkka on itse asiassa hyvä esimerkki yhdenlaisesta klassikosta. Se käy esimerkistä, miten 1920-luvun elokuvateorioita realisoitiin. Montaasi - tekniikka ja näkemys leikata eri otoksia ('kuvia') peräkkäin - oli jättiaskel matkalla elokuvataiteeseen. Näiden 'kuvien' väliset jännitteet mahdollistivat merkityksiä, joita yksittäiset 'kuvat' eivät mahdollistaneet. Elokuva alkoi latautua merkitysulottuvuuksilla, joita Lumiere-veljesten varhaisissa dokumentaarisissa filmipätkissä ei ollut.

Äidin kaltaiset 1920-luvun elokuvat ovat klassikkoja, koska ne (a) olivat taiteen edistysaskelia, (b) malleja myöhemmin tulleille. Eivät ne nykykriteereillä ole niin merkittäviä. Äiti on kömpelösti näytelty, alleviivaten kuvattu ja leikattu.

Mistä nykynuori tietäisi Äidin merkittävyyden, ellei olisi elokuvahistorioita sitä kertomassa? Ellei olisi opettajia sitä todistamassa? Ja kriitikot muistavat nostaa sen merkittävyyden esiin (Fränti: 5 tähteä!). Kokonainen koneisto kannattelee Äitiä. Kysymys koskee vain sitä, pystyisikö tuo koneisto nostamaan klassikoksi jonkin täysin tarpeettoman työn. En usko, mutta painotusten tekoon se kykenee.

Arvelen koneiston pystyvän nostamaan jonkun aivan tarpeettoman teoksen joksikin aikaa (kuten esim. Pretty Woman) mutta toisaalta siitä voi äkisti alkaa löytyä kaikenlaista mielenkiintoista aineistoa kaiken rojun takaa, aineistoa, joka antaa jatketta tuolle epämääräiselle nosteelle.

Äidistä jotain. On vuosia siitä, kun olen tuon elokuvan nähnyt. Lopun muistan selvimmin, koska siitä ovat kuuluisat kuvat, jotka jo sinällään, yksittäisinä, ovat klassikoita klassikosta. Mutta muuten muistan mustavalkoisen filmin väreissä tai sitten sekoitan sen johonkin toiseen nuoren neuvostomaan elokuvaan. Muistan: mies tulee tehtaasta tai kaivoksesta, päivä on ollut pitkä ja raskas, hän ei puhu (kaiketi) mitään, syötyään hän juo (viinaa), sitten hän lyö vaimoaan. Miehen kuoltua poika tulee samasta työpaikasta uupuneena. Samat rituaalit. Kun hän on aikeissa lyödä naista, äitiään, käsi laskeutuu alas ja kierre lakkaa. Sitten seuraa muistikatkos, minulla. Enää muistan vain koivikon, jossa äiti ja poika tapaavat. Kaikki tämä väreissä. Loppu sillalla on sitten mustavalkoinen ja dramaattinen.

Olenko enää yhdessä ja samassa elokuvassa, en tiedä. Näin kuvamateriaalit voivat jatkaa elämäänsä pitkien taukojen aikana. Kuva sekaantuu toisen filmin kuvaan ja "kokonaisuus" ja "merkittävyys" säilyy silti. Koen muistavani klassikon. Työn, jota nähdessäni sen, arvostin suuresti.

moxu kirjoitti:Kun tässä nyt on tullut yhdessä jos toisessakin yhteydessä nostettua esiin teema, jota jolain tavoin määrittää sana "klassikko", niin määritelläänpä nyt sitten sekin.
Eli lyhyesti: Mikä tekee jostain kirjasta, näytelmästä, leffasta, musiikkikappaleesta, levystä tai muusta taideteoksesta kuolemattoman? Oikeita vastauksia on lukemattomia, lausukaamme tässä niistä joitakin!

Lisäsin moxun aloituksen tähän. Emme ole puuhaaja parahin lipsuneet minnekään, siinähän keskiössä pysymme hyvin vielä.

Taidamme olla lipsuneet vastaamasta moxun asettamaan kysymykseen mikä luo klassikon.

Ihmisluonto ei muutu suuresti vuosisatojenkaan aikana. Varmimmin klassikko tulee teoksesta, joka tuo esiin tämän muuttumattoman puolen, tai puhuttelee sitä.

Tietty muitakin kriteerejä on, kuten laatu, mutta ne vain tukevat teoksen matkaa klassikoksi.

J.K.
Marjan lisäykseen edellä.

Tässä viestissä ajattelin klassikkojen yleistä ja yhteistä ominaisuutta, en sitä mitkä kaikki ovat klassikoita ja mistä syystä. Siis jos pitää nimenomaan määrittää sana klassikko, yritin tehdä sitä, mutta en sillä tavoin, kuin tietosanakirjat sen selittävät.

Kuten kirjoitit, erilaiset koneistot nostavat kulloinkin unohdettuja tai vaan pop-ilmiöitä klassikoiksi, saadaksemme virkistävää purtavaa vähäksi aikaa. Tuo mitä kirjoitin tähän alkuun kokeeksi klassikkojen yleisestä perimästä, on lyhyen ajattelun tulos. Täyttä mutua, mutta vinkkelistä en heti luovu.

Plan 9 from Outer Space on rankattu maailman huonoimmaksi elokuvaksi. Ainakin sellaisena sitä markkinoidaan. Klassikon aseman sekin tekele on saavuttanut. Ehkä laatu ei olekaan tärkeä kriteeri, vaan omintakeinen suoritus...

Tuo Hesarin NYT-liitteen Ilkka Kuusistolta ja Claes Anderssonilta tilaama Kevätmarssi tuskin täyttää uuden aikakauden klassikon vaatimuksia. Miksiöhän ei? Itse biisissä ei nimittäin ole muuta vikaa, kuin se, ettei se (siis ainakaan vielä) ole lajissaan klassikko, kuten muut keväiset biisit (joista yhdestä tunnetuimmasta on suora lainauskin)...
http://www2.nyt.fi/stream/puhallinorkes ... marssi.asx

Karelia-puhallinorkesterin tulkinta on suositeltavaa kuunneltavaa siitäkin huolimatta, että kyseinen orkesteri hiljattain luopui jäsenyydestään Sulasolissa...

Panin tämän filmiketjuun:

"Alain Robbe-Grillet syntyi tänään v. 1922. Hän on koulutukseltaan agronomi, mutta tunnettu modernin romaanin pioneerina, elokuvakäsikirjoittajana (Resnais'n Viime vuonna Marienbadissa) ja elokuvaohjaajana, 2000-luvulla myös Ranskan akatemian jäsenenä."

Mietiskelin, voiko hänen yhteydessään käyttää käsitettä 'klassikko'. En sitten käyttänyt. Miksen?

1. Nykysuomen sanakirja: 'klassikko' on yleisesti tunnustettu, klassinen, "kuolematon" kirjailija, taiteilija tms.

2. Oxford Enc./Dict.: (taiteilijana tai taideteoksena:) 'klassikko' on yleisesti tunnustettua arvoa ja erinomaisuutta omaava; klassikkouteen ja klassisuuteen liittyy ensiluokkaisuus, yleisesti tunnustettu loistavuus/erinomaisuus, musertava tärkeys (esim. omassa genressä), huomattava tyypillisyys jne.

3. Wahrig: 'klassikko' on taiteilija, tiedemies tai teos, jonka merkitys yleisesti tunnustetaan esimerkillisenä tapauksena oman aikansa jälkeen.

(Sanalla klassinen viitataan myös jotakuinkin kaikkeen kreikkalais-roomalaiseen antiikin aikaan liittyvään, mutta se on toinen juttu?)

Robbe-Grillet'n klassisuuden puolesta puhuisi se, että Ranskan valtio on nimennyt hänet akateemikoksi. Se edellyttää huomattavia saavutuksia taiteen/tieteen saralla. Mutta kuinka moni edesmennyt ranskalaisakateemikko on tänään pelkkä unohdettu pölyyntynyt kipsipää jonkin kirjahyllyn somisteena? Sitten...

Yhtäältä, Robbe-Grillet on modernin romaanin keskeisenä edustajana vaikuttanut kokonaiseen kirjailijasukupolveen, ellei kahteen. Elokuvaa Viime vuonna Marienbadissa pidetään edelleen eräänä 1950-60 -lukujen modernismin keskeisimmistä ja esteettis-historiallisesti vaikuttavimmista teoksista. (Elokuvaohjaajana hän ei sentään kuulu mestariluokkaan.) Kokeilujensa ansiosta hänellä on eittämätön edelläkävijän ja tienavaajan maine; monet ovat kulkeneet hänen jäljissään. Hänessä on esimerkillisyyttä.

Toisaalta, hän on aikalainen, on yhä elossa. - Tästä syystä en Robbe-Grillet'ä nimitä klassikoksi.

Teemaan palattiin hyvin kiinnostavalla tavalla ElokuvaTeatteri-ohjelmassa Aila Lavasteen, J-P.Hotisen ja Maria Kilven debatissa tiistai-iltana. Voiko klassikkoon suhtautua muulla tavalla, kuin kunnioituksella sen syntymäaikakautta kohtaan..?
Ei aikalaistekstin ja klassikon eron tarvitse näkyä tulkinnassa. Ei niiden eron tarvitse näkyä missään muussakaan, sillä merkittävin yhdistävä tekijä kumpaisenkin toteuttamiselle on oltava kummankin sanoman kertomisen tarve.