YLE Radio 1

Näin äkkiä se aika menee. Q-Teatteri täyttää 15 vuotta. Vastahan tuo Astra-leffiksen valloittanut ja sittemmin Töölön kauppahallin tiloihin laajentunut vaihtoehtoteatteri perustettiin...

Q:n ohjelmistoon on vuosien varrella kuulunut runsaasti kotimaisia kantaesityksiä, klassikoiden uusiotulkintoja ja monia räväköitäkin rajanylityksiä. Omien näyttämöidensä lisäksi Q:n esityksiä on nähty myös Suomenlinnan Hyvän Omantunnon bastionin kesäteatterissa. Lähimmät ensi-illat ovat Aila Meriluodon ja Lauri Viidan tarinasta kertova Putoavia enkeleitä sekä kesänäytelmä Maks ja Moorits.
Oma lukunsa on joka toinen vuosi järjestettävä Baltic Circle-festivaali, joka varmaan taas ensi syksynä laajentaa helsinkiläistä teatterikenttää esityksillä, jotka eivät jätä katsojiaan kylmiksi.

Parhaimmat onnittelut yhdelle parhaista asioista, mitä suomalaisessa teatterimaailmassa on tapahtunut ikinä!

Onnea minultakin. Erityisesti muistan Hamletin, varsinkin Leea Klemolan siinä ja kiinnostavan musiikin. Toinen suuri elämys oli Gekko, josta poikanikin pitivät suuresti, nuorempi oli silloin vielä ala-asteikäinen. Tampereelta tulee vain aivan liian harvoin lähdetyksi Helsinkiin teatteriin. Tampereella on sen verran omaa tarjontaa, että Helsingin tarjonta tahtoo unohtua, vaikka kuinka Hesarista arvostelut lukisi ja niistä innostuisi. Meriluodon ja Viidan tarina on kyllä nähtävä - sitä ei voi kirjallisuudesta, ja erityisesti runoudesta kiinnostunut jättää väliin.

Q-teatterin 15-vuotisjuhlan kunniaksi teatterin historian ensimmäinen esitys, Antti Raivion monologi Viimeinen karavaani, on palannut ohjelmistoon kymmenen vedon verran. Esitys (jonka alkuperäisversiota en aikanaan nähnyt) antoi ymmärtää, että sekä teksti että tulkinta eroavat aika ratkaisevasti siitä, mikä se on ollut vuonna 1990. Mutta eihän ympäröivä maailmakaan ole sama...
Antti Raivio tulkitsee mielenkiintoisen sielunvaellustarinan jumalan ensimmäisessä kokeilussa ihmisen luonnokseksi luomasta, mutta epäonnistuneesta tyypistä varsin hersyvästi. Tarina on monin paikoin hyvin koominen, mutta sen leikkauksen suoraan tragiikkaan toimivat ja tekevät kokonaisuudesta täydemmän.

Viimeisen karavaanin esitykset ovat Q-teatterin isolla näyttämöllä, mutta esityksissä hyödynnetään vain rajattua osaa Putoavia enkeleitä-esitystä varten viritetystä katsomosta. Vuorovaikutuksen kannalta ratkaisu pätee, vaikka esitys luonteeltaan ehkä sopisikin paremmin vieläkin intiimimpään Puoli-Q:hun.

Q:n varsinainen juhlanäytelmä, Aila Meriluodon ja Lauri Viidan vivahteikkaan rakkaustarinan kertova Putoavia enkeleitä, kuuluu merkittävien uusien kotimaisten draamojen kunniakkaaseen joukkoon. Näytelmän tekstin pohjana on Heikki Huttu-Hiltusen dokumenttielokuvakäsikirjoitus Meriluodon Lauri Viita -legenda jo eläessään-kirjan pohjalta. Tämän käsiksen draamalliseen kehittelyyn liittyivät myös dramaturgi Sami Parkkinen ja ohjaaja Heikki Kujanpää. Silti monen kokin keittämä soppa on varsin maukas.
Meriluotoa ja Viitaa esittävän, oikeastikin pariskunnan Elina Knihtilän ja Tommi Korpelan välinen näyttämösäteily on jotain todella mahtavaa, siinä ei ole tippaakaan suorittamista. Täysillä elää mukana muukin tiimi, Hannu Kivioja Juha Mannerkorpena, Elena Leeve nuorena Ailana sekä pariskunnan tyttärenä ja Pirjo Lonka ja Tuomas Uusitalo useissa pienemmissä rooleissaan. Äänimaiseman luo Tuomo Huhdanpää tehokkaasti vibrafonillaan.

Itse tarina, nuoren runotytön ja yli kymmenen vuotta vanhemman työläistaustaisen kirjailijan rakkaus, joka päättyy traagiseen mielisairauteen, ei sinällään ole mitenkään ennenkuulumaton, mutta tapa, jolla se on toteutettu, on katsojan ajatuksillekin hyvää tekevä.
Q-teatteri on poiminut juhlansa kunniaksi ohjelmistoonsa kaksi todellista herkkupalaa, joiden ansiosta teatteri ansaitsee vielä lisää onnentoivotuksia jatkaakseen samalla linjalla, tarjoten laadukasta teatteria ilman taiteellisia kompromissejä.

Maks ja Morits on yllättävällä tavalla herkullinen pamaus Viaporin kesässä. Q-Teatterin tuottama ja Antti Hietalan dramatisoima ja ohjaama juttu on tiivis ja oivaltava, hyvin pitkälti koreografisin keinoin kerrottu tarina. Turhaan jaaritteluun ei syyllistytä, minkä saa aikaan jo sekin, että repliikkejä on vain Jukka Peltolan ja Jarkko Pajusen tulkitsemilla nimihenkilöillä. Tiimin yhteenpelaamisen seuraaminen on nautinnollista, vaikka muutamin paikoin olisi toki tiivistämisen varaakin ollut ja riski, että kesän mittaan sorrutaan yleisönkalastelukikkoihin, on toki aina olemassa.
Hietala on sovituksessaan ollut uskollinen alkuperäistarinalle, josta totisesti on vuosikymmenten mittaan tehty jos jonkinlaisia sovituksia. Jutun juonen voi siis tarkistaa esim.tästä linkistä:

http://www.jadukids.de/maerchen/max_und ... index.html

Juhlavuosi jatkuu tavalla, jonka Tunturikadun instituutio ansaitskin:

"Helsinkiläinen Q-Teatteri on valittu Vuoden teatteriksi. Vuoden näytelmä 2005 -palkinto meni Leea Klemolan Kokkola-näytelmälle. Valinnat julkistettiin Kajaanissa järjestetyssä teatterigaalassa.
Suomen Teatteriliiton mukaan Q-Teatteri on vakiinnuttanut asemansa uutta ohjelmistoa ja ajatuksia välittävänä yhteisönä. Erityisen merkittäväksi on muodostunut sen aloitteesta syntynyt Itämeren alueen yhteistyö, josta näkyvin esimerkki on Baltic Circle -festivaali." (STT)

Parhaimmat onnittelut!!!

Vuoden teatterin huipennus tapahtuu ajanjaksolla 18.-26.11. Baltic Circle#3 tuo suomalaiseenkin tajunnanvirtaan vapaata teatteria Itämerenmaista:
http://www.q-teatteri.fi/baltic_circle/eng/index.html

Eniten mielenkiintoa herättänyt esitys on tietysti Kristian Smedsin Jänese aast, joka nähdään Lumeessa 24.-26.11. Sen esitykset on jo loppuunmyyty (tosin ei ole iso vaiva käydä tuota biisiä katsomassa Tallinnassakaan).
Kaikkiin muihin on vielä tilaa.

Jänese aastaan minulla onkin jo liput, viron kielen opiskelua kun harrastan suhteellisen aktiivisesti. Tekstikirjat sain sähköpostilla teatterista kun pyysin kauniisti.

Oli upea juttu tuo Jänese aasta.Ei orjallista kirjan kuvitusta elokuvan tapaan vaan sen hengessä tehtyä oivaltavaa sovitusta. Käykää Tallinnassa katsomassa jos täällä ette ehdi tai pääse. Kielikään ei luultavasti haittaa jos on kirjan lukenut. Täällä oli tulkkauslaitteet niille jotka eivät kieltä tarpeeksi ymmärrä.

VeHy kirjoitti:Oli upea juttu tuo Jänese aasta.Ei orjallista kirjan kuvitusta elokuvan tapaan vaan sen hengessä tehtyä oivaltavaa sovitusta. Käykää Tallinnassa katsomassa jos täällä ette ehdi tai pääse. Kielikään ei luultavasti haittaa jos on kirjan lukenut. Täällä oli tulkkauslaitteet niille jotka eivät kieltä tarpeeksi ymmärrä.

Kuinka paljon pitäis olla viron kielen (eesti keel) opintoja takana, että saa siitä arun?

Itse olen viron kieltä opiskellut yhden syksyn verran eli siis aika alussa.

Vieraampi kirjoitti:Kuinka paljon pitäis olla viron kielen (eesti keel) opintoja takana, että saa siitä arun?

Itse olen viron kieltä opiskellut yhden syksyn verran eli siis aika alussa.

Jos kaikki pitäisi ymmärtää niin vaatisi varmaan enemmän kuin normaali tallinnalainenkaan kieltä osaa mutta näytelmästä nauttimiseen riittä toki vähäisempikin taito.

Itse olen opiskellut melko aktiivisesti viisi vuotta ja taitoni on sellainen, että luen lehtiä ja kirjoja suht sujuvasti, pystyn keskustelemaan kankeasti mutta tekstin kirjoittaminen tuntuu tosi hankalalta. Teatterissa ymmärsin esimerkiksi jäniksen monologit täysin, Vatasen tappelusta akkansa kanssa en mitään mutta kyllä siinäkin itse asia ihan selväksi tuli. Kun ukko luuhaa vuoden ajan pitkin maita ja mantuja joku jänis kainalossa niin kyllähän siinä isoilla kirjaimilla puhutaan kun yhteen saadaan. On myös muistettava, että jotkut näyttelijät puhuvat hyvinkin epäselvästi, silloin ei ole tekstin vika jos sanoma ei välity.

Olin pyytänyt tekstikirjat etukäteen teatterista molemmilla kielillä ja lukenut ne, joten se auttoi myös ymmärtämään. Helsingin esityksissä oli myös tulkkaus, halukkaat saivat ottaa mukaansa laitteen jonka korvakuulokkeesta saattoi kuunnella suomenkileistä tekstiä.

Ilta-Sanomissa oli pieni arvio näytelmästä ja se oli mielestäni turhan nuiva. Ei kaikkien tarvitse olla kanssani samaa mieltä mutta tuntui siltä, taas kerran kriitikon piti näyttää, että kriittisiä ollaan. Esimerkiksi tölväisy siitä, että lavastus oli kuin "Korkeasaaren apinalinnan kalliot" ohittaa kokonaan sen, että ne olivat toimivat. Eivätkä ne mitään uutta teatteritaiteen historiassa olleet, samanlaisia on nähty paljonkin sen jälkeen kun Turun "Seitsemän veljeksen" lautarakennelmien ensijärkytyksestä on selvitty.

Joten vastaukseksi kysymykseesi: Selvitä itse, matkusta Tallinnaan ja mene teatteriin. Ei siitä ainakaan vahinkoa ole.

Q.ssa on vuosien mittaan tullut vastaan niin monenlaista ja erityisen yllättävää, oivaltavaa ja katsojan palkitsevaa juttua, että Nelostie on odotusarvoihin nähden lievä pettymys. Onhan siinä hyvä tyyppigalleria ja huumoriakin kotitarpeiksi, ajankuvien pelkistyksistä puhumattakaan, mutta silti. Q-Teatterilta ja niin Kustavin Volter Kilpi-kuvioissa kuin Shakespearen uusiotulkinnoillaan vaikuttaneelta Juha Hurmeelta olisi ollut lupa odottaa enemmän.
Nelostie ei missään tapauksessa ole huonoa teatteria. Silloin, kun se liukuu buskiksen puolelle, se tekee sen todella taitavasti ja tiimillä tuntuu yhä olevan ainakin monin paikoin hauskaa keskenään -mikä välittyy katsomoonkin.
En ole koskaan pitänyt Antti Raiviota kovinkaan ihmeellisenä näyttelijänä, enkä valitettavasti joudu muuttamaan käsityksiäni hänestä. Von Adlercreuz on liiallisesti pelkistetty tyyppi, kaikessa vastenmielisyydessään. Jaakko Saariluoma, Jouko Puolanto, Mika Piispa, Jukka Manninen ja Outi Kavén ovat sävykkäämpiä ja -sanotaan suoraan- taitavampia näyttelijöitä. Vaikka roolit ovat kaikilla suunnilleen yhtä kiitollisia.
Q-Teatterin kunniaksi on kuitenkin tässäkin yhteydessä sanottava, ettei se tosiaankaan toista omia jippojaan, vaan kehittää niihin aina uuden ilmaisutavan. Jossain kaupallisemmassa teatterissa jätkähuumorilla höystetty ajankuva-Nelostie varmaan luokiteltaisiin "rohkeasti toisenlaiseksi teatterin aluevaltaukseksi". Q:ssa on peruskamaa, joka putoaa yleisöön sen isompia jälkihäiriöitä aiheuttamatta.