YLE Radio 1

valistakaa nyt yksinkertaista sävellyksenopiskelijaa, miksi melodia olikaan se ainoa yksi tie, totuus ja kultainen lehmä, jonka sorkille ei sovi astua?

ja toisekseen, miksi melodia ei saanut olla laajaintervallista eikä useammalle äänenvärille jaettua?

schubertko sen kielsi vai kuka?

jo etukäteen kiittäen - nää rajotukset ja viidakon lait on vaikeita juttuja muistaa -

albur.<3

Kun nyt käytät koko ajan määräistä muotoa, niin otaksun automaattisesti, että tarkoitat jotain nimenomaista melodiaa. Et kuitenkaan mainitse, mistä melodiasta puhut. Lisävalaistusta, kiitos.

Mortimer kirjoitti:Kun nyt käytät koko ajan määräistä muotoa, niin otaksun automaattisesti, että tarkoitat jotain nimenomaista melodiaa. Et kuitenkaan mainitse, mistä melodiasta puhut. Lisävalaistusta, kiitos.

pahoittelen. se oli retorinen tyylikeino, jolla ehkäpä paljastin asennoitumistani musiikkiin rajoittamattomampana leikkikenttänä. tarkoitin melodiaa noin yleensä - toiveenani samalla kuulla mitä ihmiset mieltävät melodiaksi.

Melodia on yksi musiikin käyttökelpoisimmista muuttujista. Ehdottoman hyödyllinen, muttei aina välttämätön. Muita rajoja tai vaatimuksia en menisi asettamaan.

Kyllä, melodia ehdottoman hyödyllinen. Ja musiikkikappaleen identiteetille se on ehdottoman välttämätön. Suvivirrestäkin voit tehdä vaikka valssin ja juuri melodian perusteella se tunnistetaan suvivirreksi.

Entäpä 1900-luvun modernismi? Ligetin Atmosfäärit tulivat mieleen ensimmäisenä. Missä ja miten sen melodia?

Entäs rytmiikka? Voisi töötätä puoli tuntia samaa nuottia, mutta rytmisesti varioiden. Sekin on musiikkia.

Tämä 1900-luvun musiikki on niin lähellä, että me muistamme ja tunnemme sitä paljon. Ennustanpa kuitenkin, että suurin osa hukkuu ja unohtuu. Ihan samalla tavalla kuin on unohtunut suurin osa aikaisempienkin vuosisatojen sävellyksistä. Monelle uudelle teokselle kantaesitys on ainoa esitys - ja hyvä niin.

Jos tuuttaat samaa säveltä puolituntia, onko se sävellys. Jos on, niin onko 28 minuttia samaa säveltä sitten eri sävellys. Tämmöiset "teokset" kirjataan otsikolla IDEA tai VITSI, ihan kummin vaan.
Harvat vitsit elävät pitkään, joku mieskuoro Huutajat kylläkin jo liki 20 vuotta.

aito härö kirjoitti:Tämä 1900-luvun musiikki on niin lähellä, että me muistamme ja tunnemme sitä paljon. Ennustanpa kuitenkin, että suurin osa hukkuu ja unohtuu. Ihan samalla tavalla kuin on unohtunut suurin osa aikaisempienkin vuosisatojen sävellyksistä. Monelle uudelle teokselle kantaesitys on ainoa esitys - ja hyvä niin.

Jos tuuttaat samaa säveltä puolituntia, onko se sävellys. Jos on, niin onko 28 minuttia samaa säveltä sitten eri sävellys. Tämmöiset "teokset" kirjataan otsikolla IDEA tai VITSI, ihan kummin vaan.
Harvat vitsit elävät pitkään, joku mieskuoro Huutajat kylläkin jo liki 20 vuotta.

eli ymmärsinkö oikein, kaikki mikä ei ole perinteistä, tonaalista länsimaista klassista musiikkia, on vitsi?

albur smith kirjoitti:

aito härö kirjoitti:Jos tuuttaat samaa säveltä puolituntia, onko se sävellys. Jos on, niin onko 28 minuttia samaa säveltä sitten eri sävellys. Tämmöiset "teokset" kirjataan otsikolla IDEA tai VITSI, ihan kummin vaan.

eli ymmärsinkö oikein, kaikki mikä ei ole perinteistä, tonaalista länsimaista klassista musiikkia, on vitsi?

Niinhän tuo taitaa ajatella.

Voi hyvänen aika - en kai minä noin tullut väittäneeksi?

Tarkoitin sitä, että valtaosa nykymusiikista tulee unohtumaan ja vain pieni osa jää elämään. Kuinka usein nykyään esitetään John Cagen 4'33":a. Minusta se on enemmän idea kuin sävellys. Mutta tulevaisuuden musiikinhistoriassa se tullaan esittämään kuriositeettina, tai sitten se unohdetaan kokonaan.

Kerran makasin pimesässä hotellihuoneessa ja kuuntelin radiota. Sieltä tuli kolmen vartin pituinen esitys, jossa soitettiin kahta kelloa. Näillä kahdella kilkutettiin ja kalkutettiin todella mieleenjäävä teos, vaikka eihän niillä nyt kovin monimutkaista melodiaa saanut aikaan, ei edes kolmisointua. Rytmiikkakin taisi olla aika aika yksinkertaista. Silti tosi upeeta!

Sveitsinsaksaa en osaa, mutta sen verran taisin ymmärtää, että kysymys oli jonkilaisesta tiibetiläisestä riitistä.

Cagen 4:32 lienee ns. käsitetaidetta. Ei sellaista ole tehtykään viihdytystarkoitukseen. Vaan kyllä se toimii sukupolvesta sukupolveen musiikin käsitettä kysyessään.

VeHyn tiibettiläinen esimerkki taitaa olla buddhalaista rituaalimusiikkia. Olisi ollut kiintoisaa kuulla. Itse olen kuullut japanilaista, jossa yksi muusikko töräyttelee metrien mittaiseen puupuhaltimeen. Vetää välillä pienet meditaatiot, henkäisee syvään ja töräyttää taas.

(PS. "4:32" on epäonnistunut jouluvitsi.)

Mitä näihin suuriin melodikoihin tulee, niin empiirisiin havaintoihini perustuen, olen pannut merkille, että Weill ja Mereikanto ovat läheistä sukua Schubetille melodisessa ja modulatorisessa nerokuudessaan.

Disufisu kirjoiottaa Schubertin liedejä käsitelevässä tutkimuksessaan: Riippumata siitä, kuinka suuresti me Schubertia ihailemme, me tajuamme vasta myöhemmin elämässämme, miksi hän nousee niin korkealle muiden säveltäjien yläpuolelle; Schubert on autenttinen. Hänen tyyliään ei oikeastaan tulisi kutsua tyyliksi, koska hänen seuraajansa ovat totuttaneet meidät ajattelemaan tyyliä jonakin taiteella ja taitamisella saavutettavana ja vaikutettavana, studiossa. Schubert kirjoittaa, kuten hän tuntee, ajattelee ja puhuu ja hänen tunteensa, ajatuksensa ja sanansa heijastuvat uskollisesti hänen musiikinsa sävelissä. Tätä on kutsuttava luonnolliseksi tyyliksi, vaikka meidän tuskin tulisi väittää, että tällainen luonnollinen tyyli on suuren säveltäjän pettämätön tunnusmerkki. Tästä on olemassa aivan liikaa merkittäviä poikkeuksia. Mutta meidän tulee korostaa: muusikko, jonka tyyli on luonnollinen, on eräs musiikin suuria ihmeitä.

Ihmeellistä, samat sanathan sopivat myös Toivo Kärkeen!