YLE Radio 1

- Suljen takanani pienen yksiöni oven.
(Bergman: Kirjeitä tyhjästä talosta. Otava 1990.)

*******Normaalielämässä - silloin joskus sata vuotta sitten - olen aina ollut syysihmisiä. Kaikki uusi ja raikas on aina ollut ja alkanut juuri syksyisin. Talvetkin ovat menneet ilman sen suurempia hankaluuksia.

Vaan viime vuoden pimeimmästä ajankohdasta lähtien kaikki on ollut toisin.
Minulle tapahtui peräjälkeen useita rankkoja menetyksiä; menetin mm. ihmiset, joiden kanssa näiden menetysten tuskaa olisin voinut jakaa.
Pimeys vain lisääntyi päivä päivältä, eikä poistunut, vaikka luonnossa päivät alkoivat valjeta.

Aamulla herätessä olisin vain halunnut päästä takaisin turvallisen unen helmoihin - ainoaan tilaan, missä tunsin todella olevani elossa. Koko päivän odotin hetkeä, jolloin pääsen taas nukkumaan pitkäksi yöksi. (Päiväunistani huolimatta.)

Valveilla ollen oleminen oli enimmäkseen helvetillistä.
Rankat menetykset tulivat koko ajan mieleen.
Eikä ollut ketään, kenen kanssa olisin saanut puhuttua ne helpommiksi.

Sitten tuli fyysinen romahdus, useammaltakin osa-alueelta.
Se oli - ja on - oikeastaan helpotus. Eipähän tarvinnut niin paljon selitellä
kenellekään, miksi näyttää kurjalta.

Vasta kesällä aloin henkisesti uudelleen elää.
Mutta nyt on taas tulossa se vuoden pimein aika, jolloin romahdukseni tapahtui ja kaikki helvetit alkavat kai uudestaan alusta...

En tosissani tiedä, miten jaksan elää syksystä kesään. (Kesällä uskon taas helpotusta tulevan.)

Kuten alusta huomaa, asun nyttemmin yksin. Sairaus estää luontoon menemisen, lenkkeilyn. (Enkä kai taas kohta jaksaisikaan.)

Omalääkärini kehotti minua sitkeästi menemään joka päivä vaikka kuinka pienelle kävelylle. En pysty toteuttamaan hänen neuvoaan. Käsittelemättömät asiat alkavat nousta pintaan pimeyden lisääntyessä,
seuran puuttuessa. Psykiatriin ei ole varaa, eikä se tässä tapauksessa varmaan paljoa auttaisi.

Siis: onko kellään kertoa, miten olla ja eleä syksystä ei vain jouluun, vaan
kesään asti?Miten itse jaksatte?

Tiedän: ne pienet asiat.
Millaisia ns. pieniä asioita teillä itse kullakin on, joilla hoituvat päivät toistensa perään?

Meillä päin näkyy vielä pääskysiä, eikä aurinko ole täysin kuollut. Syksyiset puut ovat kauniita myös ikkunoista katseltuina. Vaan pimeys tihentyy, päivät lyhenevät, tarpeelliset arkiaskareet jäävät tekemättä kun en kertakaikkiaan jaksa...

JK. Vain luomuvinkkejä! (Ei masennuslääkkeitä tms.
Auttaisiko kirjoittaminen? Jos - mistä ja minne?(Tästä ja tänne???)
En halua levittää alakuloani.
Musiikkivinkkejä vireystilan saavuttamiseksi?

Toisaalta alakulolla on aikansa, ilolla omansa. Mutta enhän voi - käytännössäkään - elää puolta vuotta peiton alle kaivautuneena.

Kaiken edellisen voi tajuta vain sellainen ihminen, joka on elänyt suuren,
ylitsepääsemättömän alakulon. Ja jäänyt henkiin kaikesta huolimatta.

Minä olen viettänyt jo 4 vuorokautta kuulan musiikista huumaantuneena ja en tarkoita vain hänen runnettua syyslauluaan, tai vielä kauniimpaa mieskuoroteostaan syksy, jossa kurjet? lentää kattoin yllä, tai edes vanhaa syyslaulua, jolla komeaääninen baritoni tekisi suuren vaikutuksen yleisöönsä.

Kerrot käsittelemättömien asioiden alkavan nousta pintaan pimeyden lisääntyessä.

Kiinnittäisin tuohon huomiota ja mielestäni itsesikin pitäisi kiinnittää.

En tiedä, mistä ja milloin, mutta jostakin sinun on joskus aloitettava noiden omien asioittesi jauhaminen vaikka puolikas teelusikallinen kerrallaan.

o o o

Elämä ei ole aina ihanaa. Aina ei ole pirteä, hyvinvoiva ja iloinen. Usein mieliala on matala, ihmiset katalia ja surkea epävire kaikessa.

Voi olla, että ilonpilkahduksia on vain silloin tällöin hiukkasen ja kaiken muun ajan kärsii ja rämpii kuin jossain loppumattomassa suossa.

Nautinnot hupenevat. Yhdestä auringonlaskusta ei jaksa hekumoida koko seuraavaa yötä eikä yhtä ja samaa jäätelöpuikkoa lipittää loputtomiin.

Nautintojen jälkeen seuraa aina tyhjyys ja uusien nautintojen etsiminen, jotka nekään eivät koko loppuelämää kestä.

o o o

Ankea ja tympeä arki on yksinkertaisesti vain kohdattava ja sitä jollain lailla opittava sietämään. Opittava sietämään sitä, ettei useinkaan ole onnellinen, ettei elämä useinkaan ole hauskaa tai edes siedettävää.

Suruaikakin menetyksien johdosta on kestettävä ja sitä kenties moniakin vuosia läpielettävä. Muisti ei taiokaan surua pois, vaan piirtää yhä edelleen kuvia läheisestä, jonka on menettänyt. Ei voi miellyttääkään niitä, jotka kokemuksen puuttuessa odottavat toisen selviävän järkyttävistäkin kuolemantapauksista ja menetyksistä yhdellä taikaiskulla ja hymyilevän sen jälkeen teennäisesti onnea ja iloa näytellen.

o o o

Elämä, joka perustuu näytelmälle ja kulissien ylläpitämiselle mistä tahansa syystä, on pohjaa vailla.

Jos ei kerran itsellekään uskalla tunnustaa omia tunteitaan, miten silloin itsekään edes voisi tietää, missä menee ja mitä tuntee.

On aloitettava siis kysymyksestä: mistä kärsin ja mitä tunnen? Käydessäsi läpi noita ihkaomia tunteitasi opit ymmärtämään ja parhaimmassa tapauksessa myötäelämään itseäsi.

Tunnustat siis itsellesi omat tunteesi etkä kiertele ja kaartele. Suojelet myös itseäsi, etkä kerrokaan kaikkea enää kaikille: ihmisille, joihin et voi luottaa ja jotka pahoinpitelevät ja mitätöivät tunteitasi.

o o o

Nimesin tämän kirjoitukseni viisaudella: Varjele sääntöä, niin sääntö varjelee sinua. Olen lukenut saman myös muodossa: Varjele tapaa, niin tapa varjelee sinua.

Sisältö on molemmissa kuitenkin sama ja tarkoittaa samaa asiaa. Ihminen tarvitsee jotakin, josta ottaa tukea ja joka tukee häntä itseään.

Parhain on tottumus tai tapa, joka on jollain lailla itsellesi hyväksi ja tuo selkärankaa ja rytmiä asioihin.

Sellaisista asioista on hyvä pitää kiinni, sillä kuten sanottu, varjellessasi niitä, ne varjelevat sinua.

o o o

Olen tällä hetkellä väsynyt, toinen puoli otsastani särkee jostain syystä eikä oloni ole lainkaan mukava. Melankolia ja alakulo on tarttunut mieleeni eikä juuri nyt tällä hetkellä mikään huvita. Toisaalta on yö ja aina voi mennä nukkumaan pahan olonsa pois.

Saattaa tosin olla, ettei mieliala olekaan aamuun mennessä vaihtunut, että on nurja olo edelleenkin.

Noihin tunteisiini minulla on ollut jo vuodesta 1999 lähtien kanava, josta olen täälläkin kertonut ja josta voi aiemmista viesteistäni lukea.

Kirjoitan käsin. Tänäkin aamuna kaksi sivua. Eilen yhden, jonka lisäksi luonnoksen Juhlapuku-runostani.

Pelkkä kopiopaperi riittää. Tavan varjelu ei vaadi paljoa, mutta antaa paljon.

Mitäs kummaa: täällä tapaankin aivan toisenlaisen leelian lepotuolin kuin oli eilisaamuna. Tuolloin olit itse neuvojen tarpeessa; nyt jakelet viisauksiasi kuin paraskin viisas.
Kylläpä voi yksi yö saada ihmeitä aikaan...

(Onkohan mikään osa viesteistäsi totta, sinua ihtiäsi?
Hyvä kuitenkin, ettet tänään viitsi vaikertaa marttyyrin roolissasi!)

Kaunista syyspäivää kaikesta huolimatta!
Mene kävelylle - kuten sinua jo eilen useammaltakin taholta kehoitettiin menemään.

Terveisiä unettomasta yöstä.

No johan on kysymys!

Syksyhän on paras vuodenaika myrskyineen, tähtiöineen, puolukoineen, ruska-aikoineen ja kuulaine taivaineen.
Talvessa on hyvää rauhoittava kaamos, joulun aika ja hiihtoladut.
Kevätkin menee siinä kesää odotellessa.

Mikä tässä on ongelma?

Huomasit Hans varmaankin jo, että masennuksesi myöntämisen sijaan se kiistettiin ja käveltiin päältä.

Ihmiset eivät ymmärrä useinkaan, ja koska eivät ymmärrä, loukkaavat tahattomasti tai tahallisesti sinua ymmärtämättömyydellään.

Yrittävät myös "lyömällä auttaa" sinua tokenemaan.

Olen todella sydämestäni pahoillani, jos olet saanut tältä palstalta lisää haavoja sydämeesi.

Et ole kuitenkaan ainoa ja kannattaakin miettiä tarkoin, mitä kertoo ja missä suunsa avaa.

Toisilla äly kehittää häijyyttä, mutta ystävällisempiäkin tahoja varmasti löytyy kun vain tarpeeksi jaksaisi etsiä.

Tsemppiä ja voimantoivotuksia! Pärjää, ja kulje vain pieni askel kerrallaan. Yksikin otettu askel on jo paljon.

Ihmisellä harvemmin on reservissä voimia tulevaan tälliin, kuten olen jossain täällä hiljattain kirjoittanut. Ihmisellä on harvemmin voimia reservissä myöskään ottaa osaa toisen ongelmiin ainakaan siten kuin toinen osapuoli ilmeisesti haluaa. Tiedän tämän kokemuksesta, joten sen tähän kirjoitan. Ei kukaan voi vaatia toisilta mahdottomia.

Kasi-kettunen kyseli jossain yhtä lukijaa. Näitä on kirjoituskouluja mutta ne eivät ehkä tuohon tarpeeseen sovi. Täällä on monia aiheita, joiden parissa voi kirjoittaa kuten k-k tekeekin. Henkilökohtaisesta suhtautumisesta foorumiin kerron, että esim. luen lehden tarkemmin kuin ennen tänne tuloa. Haluan sanoa jotakin. Kun kirjoitan vaikka nyt filmeistä tai maamme ulkopolitiikasta, kirjoitan samalla oman mielipiteeni julki. Olen siinä tekstissä mukana samalla itse. Monesti otan kantaa jonkun toisen kirjoittamaan tekstiin.

Nämä aiheet ovat vaikeita, koska ne eivät kosketa pelkästään omaa itseä. Niillä on tietenkin oma oikeutuksensa mutta miten mielekkäitä ne ovat, siitä en osaa sanoa mitään. Sanon vain että kannattaa ottaa huomioon, mitä Liisa Autio sanoi tässä taannoin: Kannattaa säilyttää kirjoitukset. Masennus on yleensä monen kokema, vuosittainkin tapahtuva ilmiö. Joillakin masennus on syvä ja pitkäaikainen ja menee ohi nuutumalla. Se ei ole ilkkumisen aihe.

On kuitenkin kovin raskasta, kun sellaiset jutut, mitä Hesarissa kauhistuneena läpi lukee, tulevat vielä täällä perusteellisen käsittelyn aiheiksi. Tarkoitan nyt rikossivustoa. Eikö se ole toisten masentamista. Yksittäisen ihmisen tragedia on todellinen ja siihen on omat syynsä mutta näihin aiheisiin paneutuminen, vastaavien aiheiden kerääminen ei mielestäni lähde purkautumaan näinpäin vaan juuri toisinpäin. Parasta on lähteä yhteiskunnan olemuksesta ja ottaa esimerkki lyhyesti mukaan.

Masennus ei ole ilkkumisen aihe, sanoin. Se ei ole myöskään kenenkään monopoli. Kari ja Jorma ovat yrittäneet tässä tuoda toisenlaisen otteen tuohon vuodenaikojen voimaan. Ei sekään ole pilkan aihe. Jos olen masentunut kaipaan juuri jotain tuollaista kannanottoa. Toisenlaista elämän venytystä. Ettekö ole huomanneet, moni on huomannut sen tiedän, miten tärkeitä VeHyn kannanotot täällä ovat. Sen huomaa jo siitä, että hänen viestejään kaipaa, koska hän ei jostain syystä nyt kovin paljoa tänne kirjoita.

Vuodenajoilla on omat mittansa ja olomuotonsa. Minulle syksy on hyvää aikaa ja vuodenalku taasen vaikeaa. Mutta, en juutu tähän enkä muuhunkaan vastaavaan aiheeseen. Nyt ei ole reservissä mitään mitä voisin antaa. Olen pahoillani.

Hienoa, että puhkaisit kuplan, vaikka teitkin sen ilkeällä tavalla loppua kohden.

Tekstiäsi saattoi lukea ymmärryksellä siihen saakka, kunnes vetäisit likasankosi ilmoille ja kaadoit sen päälleni.

Mutta ehkä seuraavalla kerralla onnistut paremmin ilman toisen mollaamista.

Toivossa on ainakin hyvä elää - tsemppiä!

Moni viskoo sanoja kuin miekanpistoja, mutta viisasten kieli on lääke.

Sananl. 12:18

Löytyisiköhän lapsen maasta jotain? Aiemmin ylös muistiin kirjoitettua:

"Tässä on murtumisen viisaus. Kaikki todellinen henkinen ja hengellinen kasvu syntyy ymmällä olemisesta, eksymisestä, voimattomuudesta, hallinnan menettämisestä, oman pahuutensa ja sairautensa kohtaamisesta. Tämänkö takia Jeesus Nasaretilainen sanoi, että eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat? Tämänkö takia hän korotti syntiset ja epäonnistuneet onnistuneiden ja omahyväisten yläpuolelle sanomalla, että ensimmäiset tulevat viimeiseksi ja viimeiset ensimmäisiksi!

Koko yhteiskuntamme ja kulttuurimme, työelämämme, koulunkäyntimme, lastenkasvatuksemme näyttää perustuvan näiden asioiden kieltämiseen pikemminkin kuin katsomiseen. Missä heikkous on arvossaan? Missä on viisaus nähdä epäonnistumisessa onnistumisen siemen, missä kyky särkyä, missä mahdollisuus murtumisen kautta kokea ilo? Emmekö pikemminkin kaikki tavoittele vahvuutta, onnistumista, kauneutta, onnea? Kuka voisi ajatella, että ihmisen vastaus on hänen heikkoudessaan eikä hänen vahvuudessaan, että ihmisen suunta on hänen kysymyksessään eikä hänen vastauksessaan. Kuka uskoisi, että ihminen on perillä ollessaan matkalla?

Todelliset kysymykset kuuluvat siis: Kuka uskaltaa eksyä? Kuka rohkenee olla heikko? Ketkä malttavat pysähtyä murtumaan? Näitä kysymyksiä asetetaan sellaisen eteen, joka miettii matkalle lähtöä, kotinsa jättämistä. Jotkut selaavatkin sen tähden mieluummin matkaesitteitä kuin lähtevät matkalle.

Vielä olisi yksi kysymys, jota mielestäni tulisi kosketella ennen matkalle lähtöä. Kysymys koskee matkan suuntaa. Tavallaan olemme sitä jo käsitelleet edellä puhuessamme heikkoudesta, murtumisesta ja eksymisen viisaudesta. Mutta nämä asiat ovat mielestäni ilmaistavissa yhdellä kokoavalla käsitteellä, joka sanoo jotakin juuri matkan suunnasta.

Mikä on se maa, jossa heikkous on voimaa, eksyminen löytämistä, matkallaolo perilletulemista? Eikö se ole juuri lapsen maa? Emmekö tässä puhu juuri ihmisen lapsiominaisuudesta, jostain, joka on samalla sekä kiehtovaa, haurasta että uhkaavaa? Emmekö puhu juuri niistä asioista, jotka liittyvät haavoittuvuuden ja avuttomuuden maahan? Siinä maassako kuuluu elämän alkuvoimainen kumina? Lapsessako on totuus ja elämän sisältö? Sinnekö majesteetti on piilottanut salaisuutensa? Ja me olemme etsineet sitä väärästä maasta, sieltä missä on voima, varmuus, menestys ja kunnia? Taas tulee mieleeni Kristuksen lause: 'Tulkaa lasten kaltaisiksi'. Tätäkö hän tarkoitti, lapsiominaisuuden etsimistä ja kohtaamista? Tätäkö hän myös tarkoitti sanoessaan, että taivasten valtakunta on meidän sisällämme. Että meidän ei tulisi etsiä elämämme suuntaa ulkoapäin vaan sisältä, omasta itsestämme? Huomaan, että tekstini vilisee kysymyksiä. Ehkä tämä kertoo siitä, että olemme nyt lähellä jotain sellaista, josta on paras olla lausumatta mitään kovin ehdotonta. Ehkä olemme lähestymässä maata, jossa on luovuttava varmistetuista asemista ja kysyttävä enemmän kuin vastattava. Tuntuu siltä, että lapsen maassa on liikuttava lapsen ehdoilla. Tämän takia en halua väittää mitään vuorenvarmasti. Haluaisin ihmetellä, liikkua löytäen, varovasti hapuillen, ikään kuin vaivihkaa ja salaa. Sillä lapsen maailma on haavoittuva. Lapsen maa on totuudellinen. Siellä kaikki on myös hyvin yksinkertaista ja koreilematonta. Kaikki mikä on, on. Ei ole vakuuttelua, ylisanoja, väärää varmuuden julistamista. Asiat vain ovat.

Siellä on myös osattava olla hiljaa, liikkumatta, sillä lapsen maassa hiljaisuus on rakkauden toimintaa. Hiljaisuudessa kuulee alkumeren etäisen liikkeen, alkumeren, jonka aallot kertovat läsnä olevasta kaikkeuden Luojasta. Tällä tavalla meidän tulee osata liikkua lapsen maassa. Tällä tavalla liikkuessamme olemme myös turvassa. Emme siksi, että kaikki on varmaa ja ennustettavissa vaan siksi, että olemme lapsia. Me luotamme, me puhumme totta, me uskallamme eksyä ja olla ymmällä."

Tommy Hellsten
Virtahepo olohuoneessa
s. 123 - 125

Täällä oli ennen taso. Nyt on...

Kommenttiesi jälkeen nyt kai sitten muuta.